Puutalo

Keskiajalla perustetun Rauman lähinnä 1700- ja 1800-luvuilla rakennettu vanha kaupunki kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Hyvin säilyneitä vanhoja puukaupunkikeskustojamme ovat muun muassa Kristiinankaupunki, Vanha Raahe, Vanha Rauma, Kokkola, Pietarsaari, Porvoo, Loviisa, Tammisaari ja Naantali, hieman myöhemmältä ajalta muun muassa Uusikaupunki, Turun Port Arthur ja Helsingin Käpylä. Mainittavan arvoisia puurakennusrykelmiä ovat myös ruukkien ympärille kehittyneet työläisväestön asuinalueet esimerkiksi Fiskarissa ja Taalintehtaalla. Puukaupungissa kadut olivat kapeita ja tontit noin 1630-luvulta lähtien pitkänmallisia, niin, että asuinrakennus rakennettiin koko tontin leveydeltä aivan viereiseen rakennukseen ja katuun liki, jolloin suljetulle sisäpihalle voitiin rakentaa väljemmin talousrakennukset. Varhemmin saattoi kaupunkilaisilla hyvinkin olla kotieläimiä, joita varten rakennettiin navetta. Sauna oli aina 1900-luvulle saakka erillinen rakennuksensa palovaaran vuoksi. Ensimmäisiä asemakaavaan rakennettuja kaupunkeja oli vuonna 1618 kaupunginoikeudet saanut Käkisalmi.[3] Renessanssi ihannoi säännöllistä ruutukaavaa ja pitkiä katuja. Talojen hirsipinnan laudoitus ja talojen maalaus yleistyi tavallisten kaupunkilaisten taloissa 1700-luvulla. Talojen koristelussa näkyy kansan varallisuuserot − runsaammin koristellut porvaristalot ovat vähemmistössä suurimman osan taloista ollessa yksinkertaisempia. Porvarit saattoivat rakennuttaa kaksikerroksisia taloja, mutta valtaosa rakennuksista oli yksikerroksisia. Raatihuoneiden tyyppiarkkitehtuuriin kuuluu aina jonkinlainen torni. Puisista raatihuoneistamme ovat säästyneet Tornion (von Lüchov, 1874), Kajaanin (C. L. Engel, 1831) ja Lappeenrannan (C. L. Engel, 1829) raatihuoneet sekä Venäjän puolelle sotien jälkeen jäänyt Sortavalan raatihuone (F. A. Sjöström, 1885)[4]. Muita tyypillisiä rakennuksia olivat muun muassa tullikamari, pakkahuone, myllyt ja koulurakennus. Kaupungeille oli tyypillistä myös torit sekä 1700-luvulla lisätyt puistot ja puiden reunustamat bulevardit.

Tyyppikuva hämäläisestä talosta on Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjassa kuvatun Niskavuoren rusthollin tyyppinen suuri maatalo.

Pohjalaistaloksi kutsuttuvat talot ovat suuria, usein kaksikerroksisia ja punamullattuja hirsitaloja. Karjalassa ja Savossa on ollut yksinkertaisia ja vaatimattomia hirsitaloja, jotka on jätetty luonnonpuun värisiksi harmaantumaan. Pohjois-Karjalassa kylät rakennettiin perinteisesti vaaran tai mäen huipulle. Oma lukunsa on Suojärvellä esiintynyt rajakarjalainen rakennustyyli, joka on peräisin rajantakaisesta Karjalasta. Mahtavat hirsitalot on koristeltu yksityiskohtaisilla vuorilaudoilla ja ikkunaluukuilla.

Lapissa talot ovat olleet niin ikään pieniä ja vaatimattomia. Saaristossa on ollut omanlaisensa rakentamistapa: mökit olivat pieniä mutta vankkoja, koska niiden tuli kestää voimakkaita sääilmiöitä ja myrskyjä.

Saksalainen Umgebindehaus Ebersbachista Saksista.

Saksassa rakennettiin ennen lähes kaikki pysyviksi tarkoitetut rakennukset kivestä. Maaseudulla puisia rakennuksia oli enemmän, ja nykyisinkin Saksassa on säilynyt monia puisia kyläkirkkoja. Oma tyylilajinsa on hirsirakentamista muihin menetelmiin soveltava, omalaatuisesti muotoiltu Umgebindehaus-tyyli. Sveitsissä puutalot nähdään vahvana osana maan rakennusperintöä, joskin kivirakennuksilla sielläkän oli vahva sija; niitä on monena aikakautena pidetty puutaloja vakaampina. Sveitsin rakennusperintöön perustuva, runsaasti puun työstettävyyttä rikkaiksi muodoiksi hyödyntävä sveitsiläistyyli, toiselta nimeltään nikkarityyli, levisi myös Suomeen 1800-luvun lopulla. Vanhin Keski-Euroopan säilynyt puutalo sijaitsee Sveitsin Schwyzissä ja on rakennettu vuonna 1176.[5] Puurakentaminen on myös Sveitsissä postmodernin uudelleentulemisen myötätuulessa erityisesti niiden energiatehokkuuden ansiosta.[6]

Venäläinen izba.

Puutalo Viron Tartossa

Venäjällä ja muualla Itä-Euroopassa perinteiset puutalot olivat jyhkeitä hirsitaloja. Vuosisatainen perinne oli elinvoimainen 1900-luvulle asti.[7] Niitä koristeltiin muotorikkaasti nikkaroiduin yksityiskohdin. Hirsiä ei maalattu, mutta koristelaudat ja ikkunaluukut saatettiin. Venäjällä perinteisiä hirsitaloja kutsuttaan nimellä izba. Köyhempi talonpoikaisväestö asui heppoisemmissa ja pienemmissä taloissa, joita on yhä nähtävissä mm. Venäjän Karjalassa. Siellä on puukirkoilla ja -tsasounilla ollut merkittävä sija rakennusperinnössä. Tunnetuimpia näistä ovat Unescon listalle kuuluvan, Äänisellä sijaitsevan Kižin saaren kirkot.

Pohjois-Amerikassa rakennettiin perinteisesti − joskin vähäisissä määrin − karuja hirsitaloja, joita kutsutaan nimellä log cabins. Pohjoisamerikkalainen puurakennuskulttuuri syntyi eurooppalaisen pohjalta, ensimmäisen kerran sinne Ruotsista ja Suomesta 1600-luvulla muuttaneiden mukana. Ensimmäinen tunnettu puurakennus on Pennsylvaniasta vuodelta 1638. Sittemmin myös paikallinen siirtokunta- ja alkuperäisväestö omaksui skandinaavisen hirsirakennustavan. Myöhemmin vaikutteita tuli myös saksalaisten muuttajien mukana.[8]

Turun Luostarinmäki on harvinainen, melko hyvin autenttisen kaltaisena säästynyt esimerkki vanhasta suomalaisesta käsityöläiskaupungista.

Puukaupunkien ongelma olivat kaikkialla Pohjoismaissa 1800-luvulle saakka tulipalot. Talot rakennettiin perinteisesti vieri viereen tai lähes toisiinsa kiinni ja kadut olivat kapeita, joten yhdessä talossa tulta käsiteltäessä lentänyt kipinä on saattanut levitä nopeasti laajalle. Leviämistä avitti vielä se, että taloissa oli ennen pärekatot. Tunnetuin kaupunkipalo lienee 1827 tapahtunut Turun palo, historian laajamittaisin Pohjolan kaupunkipaloista, joka tuhosi kolme neljännestä kaupungista. Turku on yhteensä historiansa aikana palanut 31 kertaa. Muita monesti palaneita Suomen kaupunkeja ovat mm. Oulu (10 kertaa) ja Pori (9 kertaa). Muutamien 1800-luvulla (monesti uudelleen-) rakennettujen keskustojen suunnittelussa otettiin lähtökohdaksi paloturvallisuus: esimerkiksi 1876 perustetun Nurmeksen kauppalaan rakennettiin leveät, koivujen reunustamat kadut ja jätettiin kortteleiden väliin muutamia tyhjiä alueita, ns. palotoreja. Pohjoismaisista vanhoista puukaupungeista puhuttaessa harvinaisen poikkeuksen tekee ainoana yhdessä norjalaisen Rörosin kanssa Kristiinankaupunki, siinä suhteessa, ettei se ole palanut kertaakaan.[12]

Vanha talo purkamisen alla Oulussa

Puurakennuksia on hävittänyt Suomesta valtavissa määrin niihin varsinaisesti 1960-luvulta lähtien kohdistunut purkuvimma, joka oli vahvimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla. Lähinnä Helsingissä ja Turussa purettiin puutalojen lisäksi myös kivitaloja, mutta suurimmaksi osaksi ne olivat puisia taloja, joita saatettiin repiä korttelikaupalla ja korvatiin monikerroksisilla ja tehokkaimmilla kerrostaloilla. Ilmiö aiheutti jo aikanaan paheksuntaa tavallisen kansan parissa, ja vaikka se sai yleiseksi kutsumanimekseen yhden ahkerimmista purkajista mukaan "Turun tauti", oli se koko maan laajuinen ilmiö. Uutta siinä tuolloin oli se, että kun aikaisemmin oli purettu lähinnä vain huonokuntoisia taloja, nyt saatettiin purkaa myös hyväkuntoisia rakennuksia. Purkamista vauhditti toki se, jos rakennukset olivat huonossa kunnossa. Purkamista on selitetty mm. suomalaiselle yhteiskunnalle tyypillisellä uuden ihannoimisella ja taloudellisen tehokkuuden asettamisella esteettisten arvojen edelle. Tämä kostautuu tulevaisuudessa, kun ko. ajanjaksolla kiirellä ja halvalla rakennettujen elementtitalojen peruskorjaus tulee ajankohtaiseksi.

Vaikka purkaminen on nykyisin rauhoittunut, se ei ole loppunut; "vähemmän arvokkaaksi" koetuille taloille myönnetään helposti purkulupa, jos niitä ei ole pidetty täysin kunnossa. Tämä on nostanut kritiikkiä siitä, että taho, joka omistaa vanhan, yleensä puisen, talon ja haluaa purattaa sen ja rakentaa sen paikalle uuden rakennuksen, saa vanhalle rakennukselle ennen pitkää purkuluvan, kun jättää sen rapistumaan. Turussa on viime vuosina noussut keskustelua Koulukadulla sijaitsevan, hyväkuntoisen Wikeström & Krogiuksen sinisen jugendtalon purkuaikeista.[13]