Puolan–Liettuan sota

Kiistellyt alueet, Keski-Liettuan tasavalta vihreällä.

Vilna oli ollut Liettuan suuriruhtinaskunnan vanha pääkaupunki, ja sen asemaa liettualaisille onkin kuvailtu samankaltaiseksi kuin Jerusalemin asemaa juutalaisille. Vilnan kaupungin valtaväestön muodostivat kuitenkin juutalaiset ja puolalaiset, ja sitä ympäröivällä maaseudulla asui sekaisin valkovenäläisiä ja liettualaisia. Puolassa taas suunniteltiin entisen Puola-Liettuan kaltaisen valtiorakennelman luomista uudelleen. Osana tätä politiikkaa puolalaiset olivat vallanneet Vilnan vuonna 1919. Länsivallat olivat sopineet Puolan itärajaksi niin sanotun Curzonin linjan, jolla tunnustettiin Puolan valta Suwałkin ja Seinain alueilla, mutta jossa Vilnan kysymys jätettiin ratkaistavaksi myöhemmässä alueellisessa kongressissa. Neuvosto-Venäjä teki rauhansopimuksen Liettuan kanssa vuonna 1920 tunnustaen Vilnan sekä Trakain, Lydan, Gardinasin ja Seinain alueet Liettualle kuuluviksi. Alueet olivat tuolloin Puolan miehittämiä, ja tästä syystä Liettua salli Neuvosto-Venäjän siirtää joukkoja oman alueensa halki koko Puolan–Neuvosto-Venäjän sodan ajan.[1]

Iso-Britannia painosti Puolaa luovuttamaan Vilnan sotatilanteen vuoksi Liettualle, ja Puola lupasikin tehdä niin 10. heinäkuuta 1920. Puna-armeija lähestyi kaupunkia idästä ja liettualaiset lännestä, ja liittoutuneet olisivat halunneet Puolan luovuttavan kaupungin mieluummin Liettualle kuin puna-armeijalle. Puolalaiset kuitenkin viivyttelivät joukkojen poissiirtämisessä niin pitkään, että puna-armeija ehti kaupunkiin ennen liettualaisia. Neuvosto-Venäjä ei rauhansopimuksestaan Liettuan kanssa huolimatta luovuttanut aluetta Liettualle ennen Vistula-joella kärsimäänsä tappiota. Vilna luovutettiin Liettualle 27. heinäkuuta 1920.[2]

Puna-armeijan eteneminen Puolaan ja Liettualle vuoden 1920 rauhansopimuksessa luvatut alueet.

Vallatessaan alueita, joilta puna-armeija vetäytyi, liettualaiset ylittivät Curzon-linjan Seinaissa ja eräillä muilla alueilla. Puolalaisilla riitti taas parantuneen sotilaallisen tilanteen takia joukkoja liettualaisiakin vastaan, ja Suwałkissa alkoivat taistelut 28. elokuuta. Suwałki ja Seinai vaihtoivat omistajaa useaan otteeseen, mutta ne jäivät lopulta Puolalle. Samaan aikaan Puola aloitti sotatoimet vielä puna-armeijan hallussa olleita Grodnoa ja Lidaa vastaan estääkseen näiden alueiden luovuttamisen Liettualle. Puolalaiset aloittivat vielä syyskuun lopulla laajan hyökkäyksen liettualaisia vastaan, mutta osapuolet solmivat aselevon Suwałkin sopimuksella 7. lokakuuta 1920. Sen mukaan Vilna jäi Liettualle ja Suwałki sekä Seinai Puolalle.[2]

Suwałkissa solmittu aselepo ei ehtinyt voimaan, ennen kuin kenraali Lucjan Żeligowski aloitti kapinan 9. lokakuuta ja valtasi Vilnan alueen. Vilnan alue julistettiin Keski-Liettuan tasavallaksi ja Żeligowski sen johtajaksi. Liittoutuneet painostivat Puolaa, mutta se sanoutui irti asiasta. Asia siirrettiin Kansainliitolle, joka esitti ratkaisuksi kansanäänestystä, mutta sekä Liettua että Puola torjuivat ajatuksen. Marraskuun alussa 1920 Żeligowskin joukot lähtivät etenemään kohti Kaunasia, mutta ne pysäytettiin Širvintosin ja Giedraičan taisteluissa. Taisteluiden jälkeen tie Vilnaan olisi ollut liettualaisille auki, mutta Liettuan hallitus taipui Kansainliiton sotilaskomission vaatimukseen sotatoimien päättämisestä.[3]

Julhallisuuksia Vilnassa alueen Puolaan liittämisen jälkeen vuonna 1922.

Vilnan kysymystä pohdittiin Kansainliitossa Belgian entisen ulkoministeri Paul Hymansin johdolla. Hyman ehdotti Liettuan jakamista Vilnan ja Kaunasin kantoneihin ja tasavallalle unionia muistuttavaa suhdetta Puolaan. Tätä ei kuitenkaan Liettuassa hyväksytty. Esitystä tarkennettiin, mutta sekin hylättiin Liettuan toimesta vuonna 1921. Liettuan armeija painosti hallitusta neuvottelujen aikana, ja Liettuan pääneuvottelija Ernestas Galvanauskasia vastaan tehtiin pommi-isku, jossa hän haavoittui. 8. tammikuuta 1922 Żeligowski järjesti Keski-Liettuassa sejmin vaalit. Äänestysprosentiksi ilmoitettiin 60, ja parlamentista tuli täysin puolalainen. Sejmin asialistalla oli vain kysymys suhteista Puolaan, ja helmikuussa päätettiin Vilnan liittämisestä Puolaan. Puolan sejm hyväksyi ehdotuksen maaliskuun lopulla liittoutuneiden protesteista huolimatta.[2] Kansainliitto lopetti Vilnaa koskeneet välitysyrityksensä ja tarjosi Liettualle korvauksena Klaipedaa ja de jure -tunnustusta. Maaliskuussa 1923 suurlähettiläiden kongressi hyväksyi Puolan ja Venäjän välisen rajan sellaisena, kuin se oli muodostunut Riian rauhassa vuonna 1921. Vilna ja Suvalkijan eteläosa jäivät Puolalle, ja niiden mukana Puolaan muodostui 200 000 liettualaisen vähemmistö.[4]

• Aulis Kallio: Liettuan historia. Tampere: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry, 2009. ISBN 978-951-98665-3-6.