Irlanninsetteri

Irlanninsetteri on keskikokoinen koira. Karvapeite on sileää ja keskipitkää (etenkin mahan alla, jaloissa ja hännässä). Hännässä hapsutus on melko pitkää ja kärkeä kohden vähitellen lyhenevää. Hapsutus on kaikkialla melko suoraa ja sileää, lisäksi korvissa ja raajoissa on hapsut. Jalostajat toivovat mahdollisimman vähäkiharaisia koiria. Punaisen irlanninsetterin väri on syvän kastanjanruskea ilman vivahdusta mustaan. Valkoinen väri rinnassa, kurkussa ja varpaissa, pieni tähti otsassa tai kapea viiru tai pilkku kuonossa tai otsassa eivät ole hylkääviä virheitä. Joillain punaisilla irlanninsettereillä on rinnassa valkoinen laikku, joka useimmiten häipyy koiran kasvaessa aikuiseksi. Korvat ovat ohuet, riippuvat ja keskikokoiset, häntä melko pitkä. Punavalkoinen irlanninsetteri poikkeaa punaisesta ainoastaan väritykseltään. Lisäksi se on hieman kevytrakenteisempi eikä yhtä tuuheaturkkinen.

Irlanninsetterit ovat hyvin lempeitä ja aktiivisia koiria, jotka tarvitsevat paljon liikuntaa. Rotu aikuistuu henkisesti hyvin myöhään n. 3–4 vuoden ikäisenä. Huolellinen peruskoulutus on hyvin tärkeään rodun toimeliaisuuden vuoksi.

Punainen irlanninsetteri ukrainalaisessa postimerkissä.

Kanakoirametsästys oli suosittu harrastus Britteinsaarilla, ja siellä onkin kehitetty useita lintukoirarotuja, kuten spanieleita, settereitä ja pointtereita. Viittauksia settereiden tyyppisiin koiriin on jo 1500-luvulta saakka. Punainen ja punavalkoinen irlanninsetteri on erotettu jo 1800-luvun puolivälissä toisistaan. Sitä ennen ne eivät olleet erillisiä rotuja, vaan ne sekoittuivat vapaasti. Osa koirista oli aina ollut punaisempia ja osa valkoisempia kuin toiset. Vaikka punaista irlanninsetteriä on jalostettu omana rotunaan jo pitkään, syntyy yhä vieläkin punaisia irlanninsettereitä, joilla on valkeita merkkejä. Irlanninsetterin ajatellaan polveutuvan irlanninspanieleista, joita risteytettiin muun muassa englannin- ja gordoninsetterin kanssa. Vuonna 1886 julkaistiin ensimmäinen rotumääritelmä.

Punavalkoinen setteri ei ole uusi eikä uudelleen herätetty rotu. Sen historia ulottuu 1750-luvulle, jolloin se oli suosittu ja yleinen koira ja yleisempi kuin punainen. Alkuperäinen punavalkea väritys vaihteli tuohon aikaan, joidenkin koirien ollessa punaisempia ja joidenkin ollessa valkeampia, mutta värit olivat puhtaita. Historiallisesti punavalkeita ei ole jalostettu punavalkeina tai punaisia punaisina, vaan jalostustyön tavoitteet olivat käyttöominaisuuksissa, eivät puhtaissa väreissä. Noihin aikoihin liikkuminen oli huomattavasti vaivalloisempaa ja kasvattajat käyttivät parasta saatavilla olevaa koiraa väristä välittämättä. Koirien jalostus tapahtui yleensä kartanoiden suurissa kenneleissä eristyneesti, ja linjan ulkopuolista verta oli harvoin saatavilla.

Vuonna 1978 Irlannin Kennelklubi hyväksyi punavalkoisen omana rotunaan. IKC antoi rotuyhdistyksille Iris Red&WHITE Setter Field&Show society ja The Red Setter Club tehtäväksi laatia rotumääritelmä punavalkoiselle irlanninsetterille. Lopullinen rotumääritelmä sinetöitiin vuonna 1984. Siinä ei ollut merkittäviä eroja verrattuna Mrs Cuddyn versioon vuodelta 1944, mutta rotumääritelmässä painotetaan punavalkoisen irlanninsetterin käyttöominaisuuksia. FCI hyväksyi punavalkoisen irlanninsetterin rotumääritelmän vuonna 1989.

Ennen koirat olivat lähes kaikki metsästyskoiria. Nykyään on käyttö- ja näyttölinjan koiria, ja Suomessakin ero on selkeä. Suurin osa punavalkoisista irlanninsettereistä on näyttelykoirina ja vain harvat käytännön metsästyksessä. Suomen tunnetuin irlanninsetteri lienee Peggy Brown, Lentolaivue 24:n maskotti koko Jatkosodan ajan.[5][6]

Nykyinen kanta on 5 430 yksilöä. Rekisteröintimäärät ovat olleet lisääntymässä, samoin tuontikoirien määrä. Tuonnit ovat olleet pääasiassa Pohjoismaista. Rekisteröintimäärä on vuosittain vaihdellut kahden puolen 300 yksilön, josta tuontien osuus on noin viisi prosenttia. Vuosittain on astutettu noin 25 narttua, ja tähän on käytetty hieman toistakymmentä urosta. Nartuilla tehdään 2–3 pentuetta ja uroksilla 3–5. Viimeisen 10 vuoden aikana yhdellä uroksella on ollut yli 100 jälkeläistä ja viidellä yli 50 jälkeläistä.

Punainen irlanninsetteri on muunnoksista suositumpi.[3]Suomeen tuotiin ensimmäiset punavalkoiset setterit vuonna 1992 Englannista ja Ruotsista. Saman vuoden lopulla syntyi ensimmäinen pentue. Nykyään kanta on 62 yksilöä.

Pohjoismaissa rotu on hyvin samanlinjainen kaikkialla, mutta osittain yhtymäkohdat ovat hyvin kaukana. Määrällisesti ja laadullisesti kanta on suurempi kuin Suomessa, joten se on käyttökelpoista. Osassa Euroopan maita on myös linjoiltaan poikkeavaa ja käyttökelpoista kantaa. Muualla rotu on suhteellisen pitkälle eriytynyt käyttö- ja näyttelylinjoihin, jotka molemmat poikkeavat ulkomuodoltaan selvästi suomalaisista irlanninsetteristä. Punavalkoisten irlanninsettereiden kanta on muissa Pohjoismaissa melko samanlainen kuin Suomessakin, eikä se ole maailmanlaajuisesti kovin suosittu rotu.

1930-luvulla ilmeni irlanninsettereillä yleisenä vakava PRA-silmäsairaus (Progressive Retinal Atrophy eli etenevä verkkokalvon rappeuma).[7] Tilanne oli niin hälyttävä, että 1946 asetettiin Englannissa pentujen rekisteröinnin ehdoksi, ettei kummallakaan vanhemmalla ollut PRA:ta. Toimenpiteellä onkin ollut merkitystä ja sairaus on harvinaistunut. Punaisella irlanninsetterillä on myös tavattu lonkkaniveldysplasiaa eli lonkkamaljan ja reisiluunpään yhteensopimattomuutta. Punavalkoinen irlanninsetteri on suhteellisen terve rotu eikä sillä ole lonkkavikaa siinä määrin kuin punaisella irlanninsetterillä.

• Punaisen irlanninsetterin rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto, pdf)
• Punavalkoisen irlanninsetterin rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto, pdf)
• Kanakoirakerho – Virallinen rotujärjestö
• Is-jaos