Punaupseerit

Yli 1600 suomalaista entistä punakaartilaista värvättiin koulutukseen, jonka alkuperäisenä tarkoituksena oli toteuttaa vallankumouksellista sotaa Suomessa.[1] Kurssilaisista 1402 valmistui ja heistä tuli punaupseereja.[2] Koulutus oli osa Suomen kommunistisen puolueen ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sekä puna-armeijan yhteistyötä. Punaupseerien joukkoon kuului myös kommunistiseen poliittiseen toimintaan koulutettuja henkilöitä.[1]

Punaupseerit osallistuivat pääosin Venäjän sisällissodan taisteluihin, joihin kuului myös suomalaisia vastaan käytyjen heimosotien taistelut. Stalinin vainoista selvinneitä punaupseereita taisteli myös toisessa maailmansodassa ja lisäksi heitä osallistui muun muassa Espanjan sisällissotaan.[3] Suomalaisista punaupseereista alle kolmesataa palasi Suomeen, missä he joutuivat vähintään kuulusteluihin ja osa sai tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta.[4]

Punaupseereissa oli myös naisia. He olivat entisiä Suomen punakaartin sotilaita, jotka olivat palvelleet myös puna-armeijassa. Punaupseerikoulusta valmistumisen jälkeen heidät sijoitettiin yleensä SKP:n yhdysupseereiksi Neuvosto-Venäjän sisäisen turvallisuuden joukkoihin.[5]

V.I. Lenin antoi käskyn ensimmäisesta punaupseerikurssista 14. lokakuuta 1918. Marraskuussa käynnistyneen komentajakurssin koulutusta johti virolainen keisarillisen armeijan entinen kapteeni Aleksander Inno (1886–1938), poliittisena upseerina eli komissaarina toimi Eino Rahja,[4] sekä kurssin opetusvastaavana professori Pjotr Ivanovitš Izmestjev. Punaupseerikoulu perustettiin Pietarin Vasilinsaarelle entisen kadettikoulun tiloihin.[6]

Ensimmäiset 93 kurssilaista saapuivat 20. marraskuuta 1918 ja heidän opetuksensa alkoi 9. joulukuuta. Kurssilaiset jaettiin kolmeen jalkaväkikomppaniaan, konekiväärikomppaniaan, pioneerikomppaniaan ja tykkipatteriin. Pikakurssin kestoksi oli suunniteltu yhdeksää kuukautta, mutta ensimmäiset komentajat valmistuivat jo 25. huhtikuuta 1919 suoraan rintamalle lähetettäviksi. Tavanomainen kurssi olisi kestänyt jalkaväkilinjoilla kolme vuotta ja tykistö- ja pioneerilinjoilla neljä vuotta. Monet suomalaisista palasivat myöhemmin täydentämään opintojaan.[7] Seuraava maalis–marraskuussa 1919 pidetty kurssi kesti ilmoitettujen alku- ja loppupäivien perusteella 235 päivää eli käytännössä noin 6 kuukautta. Koulutus tähtäsi käytännöllisiin taistelutaitoihin, mutta siihen sisältyi luokkaopetuksena myös muun muassa aseoppia, linnoitusoppia, taktiikkaa sekä venäjän kieltä. Opetus tulkittiin suomeksi.[4]

Vuonna 1919 kurssille perustettiin myös venäläinen osasto ja syyskuussa 1920 se laajennettiin 1. jalkaväkikouluksi. Toukokuussa 1921 Pietarissa perustettiin Kansainvälinen sotakoulu ja vuonna 1923 siitä tuli 3. yhdistetty kansainvälinen päällystökoulu. Esimerkiksi 8. elokuuta 1925 kansainvälisestä sotakoulusta valmistui 115 upseeria, joista 52 oli suomalaisia ja loput virolaisia ja korealaisia.[8] Suomen ulkoministeriön esitettyä nootteja Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissariaatille koulu lakkautettiin vallankumouksellisen sotaneuvoston päätöksellä syksyllä 1926, koska se oli ristiriidassa Tarton rauhansopimuksen sekä 1922 solmitun Suomen ja Neuvostoliiton rajarauhasopimuksen kanssa.[7] Koulun lakkauttamisen jälkeen suomalaisten kursanttien eli kurssilaisten koulutus jatkui E. M. Skljanskille nimetyssä Leningradin 1. jalkaväkikoulussa ja Leningradin 1. tykistökoulussa, joka edellisestä poiketen oli täysin venäjänkielinen oppilaitos.[9]

Monet suomalaiset punaupseerit kuolivat Stalinin vainoissa 1930-luvulla.[10] Hengissä selvinneistä korkeimmaille puna-armeijassa ylenneitä olivat kenraalieversti Wladimir Gröndahl, kenraalimajurit Akseli Anttila, Eyolf Mattsson, Eemeli Toikka, Toivo Tommola. Kenraalikuntaan kuului myös Aleksi Tuorila. Everstiksi ylenivät Hjalmar Front ja Toivo Vähä sekä majuriksi Valter Valli. Muita tunnettuja punaupseereita olivat muun muassa Toivo Antikainen, Tuure Lehén, Frans Myyryläinen (Juuso Matero, Jahvetti Moilanen), Heikki Repo, Emil Vaateri ja Eero A. Wuori.[11][12]

• Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa 1936–1939. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-324-6.
• Kotonen, Tommi: Vallankumouksen eturintamassa – Punaupseeri Vilho Rosendahlin elämäkerta. Ennen ja nyt, 2012, nro 1/2012 Koulutuspolitiikkaa ja poliittista koulutusta. Artikkelin verkkoversio.
• Lackman, Matti: Jääkärimuistelmia. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13498-1.
• Lahti-Argutina, Eila: Olimme joukko vieras vaan : venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2001. ISBN 951-9266-72-0.
• Salomaa, Markku: Punaupseeri ja kalterikommunisti Eero A. Wuori : KGB:n yhdysmies Urho Kekkosen sisäpiirissä noottikriisin aikana. Sotilasaikakauslehti, 2013, 88. vsk, nro 4, s. 16-21. Upseeriliitto.
• Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Helsinki: Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
• Salomaa, Markku: Punaupseerit: SKP:n ja puna-armeijan sotilaallinen yhteistoiminta kansalaissodasta talvisotaan 1918-1940. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Porvoo: WSOY, 1992. ISBN 951-0-17445-9.

• Brantberg, Robert: Sotaupseerit. Tampere: Revontuli, 1999. ISBN 952-5170-08-X.
• Harjula, Mirko: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917–1922. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-742-7.
• Nevalainen, Pekka: Punaisen myrskyn suomalaiset: suomalaisten paot ja paluumuutot idästä 1917-1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-269-7. ]