Punakuviokeramiikka

Punakuviokeramiikka (punakuviotyyli) viittaa antiikin kreikkalaiseen keramiikkaan, jossa vaasien koristelu on tehty savenpunaisella maalaamalla ympäröivät alueet mustaksi. Kyseisestä koristemaalaustekniikasta käyteään nimitystä punakuviotekniikka. Kreikkalaista punakuviokeramiikkaa tuotettiin arkaaisen kauden lopulla sekä klassisella kaudella noin vuosina 530–320 eaa.[1][2]

Punakuviotekniikalla koristeltu attikalainen amfora. Niobidi-maalari, n. 460–450 eaa. Walters Art Museum.

Punakuviotekniikka kehitettiin Ateenassa noin vuonna 530 eaa. Se seurasi ajallisesti mustakuviotekniikkaa, ja syrjäytti mustakuviokeramiikan lähes kokonaan markkinoilta suhteellisen nopeasti 400-luvun eaa. alkupuolelle tultaessa.[1][2]

Historia

Varhainen punakuviokeramiikka

Punakuviotekniikka kehitettiin Ateenassa tuotetussa attikalaisessa keramiikassa arkaaisen kauden lopulla noin vuonna 530 eaa. Sen kehittäjänä pidetään niin kutsuttua Andokides-maalaria. Toiseksi kehittäjäksi mainitaan Psiaks.[1][2] Kumpikin näistä maalasi myös mustakuviokeramiikkaa.[3] Punakuviotekniikan kehitykseen saattoi vaikuttaa saman ajan seinämaalausten tekniikoiden kehittyminen.[4]

Akhilleus ja Patroklos. Attikalaisen kyliksin tondo, Sosias-maalari, n. 500 eaa.

Punakuviokeramiikasta tuli pian ateenalaisten keramiikkapajojen päätuote, ja se alkoi nopeasti syrjäyttää mustakuviokeramiikkaa suosiossa. Samalla Korintti ja sen korinttilainen keramiikka menettivät lopullisesti entisen johtoasemansa keramiikanvalmistuksessa.[1][5]

Merkittäviä varhaisia punakuviomaalareita 500-luvun eaa. lopulla olivat niin kutsutut Pioneeriryhmän maalarit, mukaan lukien Eufronios, Euthymides ja Fintias.[1][2] Nämä työskentelivät hyvin pian uuden tyylin kehittämisen jälkeen, mutta vaikuttavat omaksuneen sen mahdollisuudet hyvin, ja kokeilivat sitä monilla eri tavoilla. Muun muassa hahmojen luonnollisuus kehittyi monin tavoin aikaisempaan verrattuna.[6]

Monet varhaiset punakuviomaalarit tekivät alkuvaiheessa niin kutsuttua kaksikielistä keramiikkaa, joka yhdisteli mustakuvio- ja punakuviotekniikkaa samassa vaasissa.[2]

Myöhempi kehitys

Myöhäisen arkaaisen kauden punakuviomaalareita 500- ja 400-lukujen eaa. taitteessa olivat muun muassa Kleofrades-maalari, Berliini-maalari, Brygos-maalari ja Duris.[1][2][7] Näistä Kleofrades-maalari ja Berliini-maalari tunnetaan ennen kaikkea suurikokoisista vaasityypeistä, Brygos-maalari ja Duris puolestaan kylikseistä eli juomamaljoista ja muista pienemmistä vaaseista.[7]

Juhlakulkue (Apaturia-juhla?), keskellä nuorukainen kaataa viiniä oinokhoella Dionysoksen kantharokseen. Attikalaisen kyliksin tondo, Triptolemos-maalari, n. 480.

Punakuviotyylin kehityttyä hienostuneemmaksi se alkoi levitä eri puolille Välimeren aluetta. Lopulta se syrjäytti mustakuviokeramiikan lähes kokonaan koko Kreikassa.[1][2] Etruskit kehittivät kreikkalaisen punakuviokeramiikan pohjalta noin 490 eaa. pseudopunakuviokeramiikan, jossa hahmot maalattiin punaisella maalilla tummalle taustalle.[1]

Varhaisen klassisen kauden punakuviotyylin mestareita olivat muun muassa Akhilleus-maalari, Niobidi-maalari, Pan-maalari ja Providence-maalari, ja myöhempiä mestareita muun muassa Eretria-maalari, Meidias-maalari ja Meleagros-maalari.[2]

Noin vuoden 430 eaa. tienoilla punakuviokeramiikan päätuotanto siirtyi Suur-Kreikan kreikkalaisiin siirtokuntiin, johon kehittyi niin kutsuttu eteläitalialainen keramiikka. Loppuvaiheessa 300-luvulla eaa. Attikassa tuotettiin Kertš-tyylin punakuviokeramiikkaa, joka oli suunnattu uusille markkinoille Mustanmeren alueella. Siinä oli paljon hahmoja ja päällemaalauksia. Attikalaisen punakuviokeramiikan valmistus päättyi noin vuoden 320 eaa. tienoilla.[1][2]

Maalareita

Tunnetuimpia punakuviomaalareita ja maalarien ryhmiä ovat muun muassa (suluissa henkilön toiminnan arvioitu ajoitus; katso myös: Luettelo antiikin kreikkalaisista savenvalajista ja vaasimaalareista):

Tekniikka
Keskeneräiseksi jääneen kyliksin osa havainnollistaa punakuviomaalauksen vaiheita: ensin maalattiin ääriviivat ja yksityiskohdat, ja sitten koko tausta peitettiin mustalla.

Punakuviotekniikassa koristelu tehtiin päinvastaisella tavalla kuin varhaisemmassa mustakuviokeramiikassa. Vaasimaalari ei maalannut niinkään hahmoja tai muuta koristelua, vaan peitti vaasin muun pinnan mustalla, muodostaen näin koristelun taustan. Hahmot jätettiin maalaamatta, toisin sanoen saven värisiksi. Uunissa polttamisen jälkeen näistä alueita tuli punaruskeita. Hahmojen yksityiskohdat, kuten silmät, suu, tarvittavat lihakset ja vaatetuksen laskokset, maalattiin siveltimellä piirtoina punaruskeisiin alueisiin. Lisävärinä käytettiin valkoista varsinkin naisten ihossa.[1][2][5]

Menetelmä mahdollisti sen, että hahmot ovat realistisempia, sillä pienten yksityiskohtien maalaaminen oli helpompaa kuin mustakuviotekniikassa, jossa yksityiskohdat tuli uurtaa mustaksi maalattuihin hahmoihin. Siveltimenvedot saattoivat olla hiuksenohuita. Kevyemmät siveltimenvedot mahdollistivat yksityiskohtien tekemisen eri ruskean ja harmaan sävyillä. Punakuviotekniikka mahdollisti myös kasvojen kuvaamisen eri kulmista, siinä missä mustakuviotekniikassa kasvot oli kuvattu aina sivuprofiileina, ja vartaloiden kuvaamisen monenlaisissa kääntyneissä ja kiertyneissä asennoissa. Toisaalta taustan kuvaaminen oli mahdotonta, koska se oli käytännössä aina musta.[2][5][6]

Uunissa polttaminen suoritettiin kolmessa vaiheessa, jotka olivat samat kuin mustakuviotekniikassa:[5]

1. Polttaminen hapettavassa ilmassa noin 900 °C lämpötilassa. Happea päästettiin sisään uunin ilmarei'istä. Tuloksena vaasista tuli kokonaan punainen.
2. Polttaminen vähähappisemmassa ilmassa noin 950 °C lämpötilassa. Ilmareiät suljettiin, ja uuniin tuotettiin savua ja häkää. Tuloksena vaasista tuli kokonaan harmaa, ja mustaksi maalattu tausta tummui entisestään ja lasittui.
3. Polttaminen hapettavassa ilmassa noin 850 °C lämpötilassa. Kaikki ilmareiät avattiin, ja happea pääsi sisään. Tuloksena vaasin mustaksi maalattu tausta pysyi mustana, ja hahmot muuttuivat takaisin punaisiksi.

Keramiikka

Punakuviotekniikkaa käytettiin kaikissa eri vaasityypeissä. Kuvituksessa esiintyy yhtä lailla mytologisia aiheita, kulttitoimituksia ja arkipäiväistä elämää.[2]

Lähteet
  1. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Pseudopunakuviokeramiikka, punakuviokeramiikka”, Antiikin käsikirja, s. 468, 470. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  2. Montgomery, Heather: Red-Figure Pottery Ancient History Encyclopedia. Viitattu 20.1.2020.
  3. Late black-figure pottery vases Ίδρυμα Μείζονος Ελληνισμού. Viitattu 20.1.2020.
  4. Red Figure Pottery Hellenic Art. Viitattu 20.1.2020.
  5. Attic: Pottery and ceramics l'AnticoPédie. Viitattu 20.1.2010.
  6. Red-figure pottery: the period of the Pioneers Ίδρυμα Μείζονος Ελληνισμού. Viitattu 20.1.2020.
  7. Red-figure pottery: late archaic period Ίδρυμα Μείζονος Ελληνισμού. Viitattu 20.1.2020.

    Kirjallisuutta
    • Beazley, John: Attic Red-Figure Vase-Painters. The Clarendon press, 1942.
    • Boardman, John: Athenian Red Figure Vases: The Classical Period : a Handbook. World of art library. Thames and Hudson, 1989. ISBN 0500202443.
    • Bundsgaard, Bodil & Schierup, Stine: Red-figure Pottery in its Ancient Setting. Gosta Enbom Monographs, nide 2. ISD LLC, 2012. ISBN 8771243321.
    • Herbert, Sharon: The Red-figure Pottery. Corinth : results of excavations conducted by the American School of Classical Studies at Athens, nide 7. ASCSA, 1977. ISBN 0876610742.
    • Schierup, Stine: The Regional Production of Red Figure Pottery: Greece, Magna Graecia and Etruria. ISD LLC, 2014. ISBN 8771243941.
    • Sparkes, Brian A.: The Red and the Black: Studies in Greek Pottery. Routledge, 2013. ISBN 1134525583.
    • Trendall, Arthur Dale: Red Figure Vases of South Italy and Sicily: A Handbook. World of art. Thames and Hudson, 1989. ISBN 0500202257.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.