Pulp

Action Stories, Fiction House 1948.

Kemiallisesti valmistettu puumassa keksittiin 1880-luvun alussa. Samoihin aikoihin lukutaito yleistyi Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa, mikä mahdollisti edullisen, laajalevikkisen kirjallisuuden painamisen ja myymisen.[2] Pulpeiksi (the pulps) kutsuttiin halvalle paperille painettuja aikakauslehtiä, jotka sisälsivät viihteellistä proosakirjallisuutta. Tyypillisen pulp-lehden mitat olivat noin 10 × 7 tuumaa (254 × 178 millimetriä), mutta julkaistiin myös hieman isompia lehtiä, joiden mitat olivat noin 11.75" × 8" (298 × 216 mm). Paperi oli karkeaa, haurasta, pistävänhajuista ja kellastui nopeasti. Epätasaisen paperilaadun vuoksi pulp-lehdet olivat sivumääräänsä nähden paksuja, usein noin puolitoista senttimetriä. Lehden reunat olivat epätasaisesti leikatut ja kansi värikäs.[2][3]

Ensimmäinen pulp-lehti oli Yhdysvalloissa 1882 perustettu The Argosy.[5] Lokakuussa 1896 lehden päätoimittaja Frank A. Munsey päätti, että lehdessä ilmestyisi jatkossa vain proosamuotoista kaunokirjallisuutta. Saman vuoden joulukuussa lehti alettiin painaa halvalle paperimassalle. Aiemmin viihdelehdet olivat julkaisseet sekä proosaa, runoutta että tietotekstejä. Ne oli suunnattu varakkaalle keskiluokalle, soveltuivat koko perheelle ja painettiin sileälle, kiiltävälle paperille. Lisäksi oli julkaistu halpoja, lyhyitä romaaneja (engl. dime novel), jotka oli suunnattu nuorisolle.[2] Uudistunut The Argosy sen sijaan oli suunnattu aikuisille. Lehdessä ilmestyi sekä novelleja että romaanimittaisia jatkosarjoja.[5]

Ensimmäisen kilpailijansa The Argosy sai, kun Street & Smithin kustantama, aluksi pojille suunnattu The Popular Magazine uudistui pulp-muotoiseksi helmikuussa 1904. Munsey perusti The All-Story -lehden tammikuussa 1905 ja The Monthly Story Bookin ensimmäinen numero ilmestyi toukokuussa 1905. Yhdistyneen kuningaskunnan ensimmäinen pelkästään proosafiktioon keskittynyt pulp-lehti oli The Novel Magazine, jonka ensimmäinen numero ilmestyi huhtikuussa 1905. Hieman aiemmin oli jo perustettu The Grand Magazine, joka alkoi julkaista pelkästään kaunokirjallisuutta huhtikuussa 1908. Niin ikään brittiläinen The Story-Teller alkoi ilmestyä huhtikuussa 1907.[2]

Seuraavina vuosina pulp-lehtien ympärille kasvoi kokonainen viihdeteollisuuden ala. Alettiin julkaista pelkästään tiettyyn aihepiiriin keskittyviä tai tietylle yleisölle suunnattuja lehtiä. Munsey perusti rautatieläisille suunnatun The Railroad Man’s Magazinen lokakuussa 1906. Ensimmäinen yhteen kirjallisuudenlajiin keskittynyt pulp-lehti oli Street & Smithin Detective Story Magazine, jonka ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa 1915. Se korvasi aiemman rikoskirjallisuuteen keskittyneen halparomaanisarjan Nick Carter Stories. Heinäkuussa 1919 alkoi ilmestyä Western Story (lännentarinat), elokuussa 1921 Love Story (rakkauskirjallisuus), maaliskuussa 1923 Weird Tales (kauhu ja fantasia), syyskuussa 1923 Sport Story Magazine (urheilutarinat) ja huhtikuussa 1926 Amazing Stories (tieteiskirjallisuus). Yhdistyneessä kuningaskunnassa ei julkaistu tiettyyn lajityyppiin erikoistuneita pulp-lehtiä samassa mittakaavassa kuin Yhdysvalloissa.[2]

Vuosisadan vaihteen ja toisen maailmansodan välillä pulp-lehdet olivat genrekirjallisuuden tärkeä julkaisukanava.[3] Spekulatiiviseen fiktioon keskittyneet pulp-lehdet ovat fantasian ja tieteiskirjallisuuden harrastajien parissa maineikkaita. Suurin osa pulp-lehdistä keskittyi kuitenkin maanläheisempiin aiheisiin. Useimmat pulp-lehdet vaihtoivat 1940-luvulta lähtien digest-kokoon, mutta jokunen rikos- ja western-lehti sinnitteli pulp-formaatissa 1960-luvulle saakka. Monet genrekirjallisuuslehdet lopettivat toimintansa 1950-luvulla kokonaan.[2]

Pulp-kirjallisuudella viitataan pulp-lehdille ominaisiin aiheisiin ja kirjoitustyyliin riippumatta siitä, missä ja miten teksti on alkujaan julkaistu. Lajityypille ominaisia teemoja ovat toiminta, rakkaus, sankaruus, menestys, eksotiikka, seikkailu ja fantasia.[2] Myös erilaiset ajankohtaiset aiheet ovat suosittuja.[3] Tarinalla on yleensä onnellinen loppu.[2]

Pulp-kirjallisuuden vahvuutena on pidetty hyvää rytmitystä, värikästä mielikuvitusta ja selkeää tarinankerrontaa. Lehdet maksoivat kirjoittajilleen huonosti, mikä pakotti nopeaan ja kaavamaiseen kirjoittamiseen.[2] Usein pulp-kirjallisuutta pidetään epä-älyllisenä, väkivaltaisena ja naisvihamielisenä viihteenä.[3] On kuitenkin olemassa myös huolellisesti kirjoitettua ja syvällistä pulp-kirjallisuutta, joka nousee julkaisuformaatin ja aihepiirin asettamien rajoitusten yläpuolelle. Jack London on esimerkki laajaa arvostusta nauttivasta pulp-kirjailijasta.[2]

Pulp-kirjallisuutta voi pitää amerikkalaisen sarjakuvaviihteen proosamuotoisena lähisukulaisena. Quentin Tarantinon elokuvan Pulp Fiction – Tarinoita väkivallasta nimi viittaa pulp-kirjallisuuteen.[2]