Puhetoimitus

Jo kirkkoisät ja skolastiset filosofit olivat pohtineet sitä, kuinka sanomisella voidaan saada asioita aikaan. Saksalaisista kielifilosofeista Adolf Reinach (1883–1917) käsitteli sosiaalisia tekoja 1910-luvulla, ja Karl Bühler (1879–1963) käytti ensimmäisenä sanoja puhetoimitus ja puheakti tai puheteko (saks. Sprechhandlung, Sprechakt) vuonna 1933.

Puhetoimituksen käsite nykymuodossaan on peräisin John L. Austinin teoksesta Näin tehdään sanoilla (How to Do Things with Words).[1] Teos perustuu luentosarjaan, joka pidettiin viimeisen kerran vuonna 1955 ja julkaistiin postuumisti vuonna 1962. Käsitteen taustana on mahdollisesti Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian kielipeli-käsite: lausumat voidaan selittää vain niistä toiminnoista käsin, joissa niitä käytetään. On tosin epävarmaa, tunsiko Austin Wittgensteinin ajatuksia, sillä he työskentelivät eri yliopistoissa — Austin Oxfordissa, Wittgenstein Cambridgessa — eikä Wittgensteininkaan ajatuksia julkaistu kuin postuumisti.[2]

Austinin jälkeen puhetoimituksen käsitettä on kehittänyt mm. John R. Searle.[3]

Austin lähti kumoamaan käsitystä, että totuusarvot olisivat keskeisimpiä kielen ymmärtämisen kannalta. Arkikielessä käytetään lauseita, jotka eivät pyri esittämään tosia eivätkä epätosia väitteitä. Tällaisia lauseita ovat esimerkiksi seuraavat:

• ”Kastan tämän aluksen Isä Aurinkoiseksi.”
• ”Tuomitsen Teidät 100 vuodeksi kuritushuoneeseen.”
• ”Julistan Teidät mieheksi ja vaimoksi.”
• ”Lyön kanssasi viidestä pennistä vetoa, että aurinko nousee huomenna.”
• ”Vastustan.”

Austinin mielestä näillä lauseilla eivät ainoastaan sanota asioita vaan niillä tehdään asioita: niiden lausumisen jälkeen maailma on näköjään muuttunut olennaisilta osin. Niitä ei voi myöskään analysoida tosiksi tai epätosiksi, kuten ns. konstatiiveja (toteamuslauseita).[4]

Kun on tutkittu lapsen kielenoppimista, on havaittu, että kieliopillisten rakenteiden asemesta lapsi oppii käyttämään kieltä tiettyjen toimintojen suorittamiseksi. Oikeastaan ”puhetoimitusten omaksuminen edeltää puheen oppimista”.[5]

Austin nimittää näitä erityislauseita performatiiveiksi eli toimituslauseiksi, ja ne voidaan analysoida kelvoiksi tai epäkelvoiksi sen mukaan, miten niiden lausuminen täyttää luontumis- eli onnistuneisuusehdot. Ehtojen mukaan on oltava sovittu (konventionaalinen) menettely, sovittu tulos ja olosuhteiden ja toimijoiden on oltava asianmukaisia. Menettely on suoritettava moitteettomasti ja kokonaan. Osallistujilla on oltava tiettyjä aikeita ja heidän on mahdollisesti toimittava tulevaisuudessa tietyllä tavoin.[6] Esimerkiksi lupaus on epäkelpo, jos lupaaja ei aio pitää lupaustaan. Vihkiminen on pätemätön, jos vihkijänä on omatekoinen pappi. Onnistuneisuusehdot voivat vaihdella kulttuureittain. Jos suomalainen mies sanoo vaimolleen: ”Täten eroan sinusta”, ei avioero ole pätevä. Islamilainen mies sen sijaan saa eron vaimostaan esittämällä tuon lauseen kolme kertaa.

Konstatiivit eli toteamuslauseet esittävät tosia ja epätosia väittämiä siitä, miten hahmotamme tosimaailmaamme (esimerkiksi ”Matti ja Maija ovat aviopari”). Performatiivilauseet taas muuttavat tätä hahmotusta (esimerkiksi ”Julistan Matin ja Maijan avioeron päteväksi”) mutta eivät muuta aineellisia olioita joihin viittaavat. Lauseet vaikuttavat Karl Popperin maailmaan 3, eivät muualle. Stephen C. Levinsonin mukaan ne muuttavat tilanneyhteyttä eli kontekstia lisäämällä tai poistamalla propositioita tai presuppositioita eli väittämiä ja olettamuksia. On silti huomattava, että konstatiivilauseillakin voidaan suorittaa tiedottamisen ja todistelun akteja.[7]

Austin laajensi erotteluaan siten, että edellä kuvattujen läpinäkyvien toimituslauseitten ohelle tulevat niin sanotut perusperformatiivit; näihin "läpinäkymättömiin" performatiivilauseisiin voidaan ajatella liitettäväksi läpinäkyvä, minä-muotoinen performatiivilause. Esimerkiksi ”Mene!” on ­perusperformatiivi ja ”Täten määrään sinut menemään” on läpinäkyvä preformatiivi.[8]

Austinin mukaan puhetoimitusta lausuttaessa tehdään tarkasti ottaen neljänlaisia asioita. Hän nimittää lokuutioksi itse lausumista: siinä esitetään tietty lause, jolla on merkitys ja viittaussuhteet. Illokuutio tarkoittaa puhujan aietta eli intentiota: hän esittää väittämän, tarjouksen, lupauksen jne. Perlokuutio tarkoittaa, että kuulijassa koetetaan saada aikaan tiettyjä vaikutuksia yksityisessä puhetilanteessa; nuo vaikutukset saatavat olla toisenlaisiakin kuin puhuja tarkoitti. Neljäntenä on esittäminen, siis fyysinen tapahtuma.

• Austin, John L.: Näin tehdään sanoilla: Harvardissa 1955 pidetyt William James -luennot. (How to Do Things with Words, 1962/1975.) Toimittaneet J. O. Urmson & Mari[n]a Sbisà. Suomentanut Risto Koskensilta. Tampere: Niin & näin, 2016. ISBN 978-952-7189-05-4.
• Eagleton, Terry: Kirjallisuusteoria: Johdatus. (Literary theory, 1983.) Suomentaneet Yrjö Hosiaisluoma ym. Tampere: Vastapaino, 1991. ISBN 951-9066-45-4.
• Hindelang, Götz: Einführung in die Sprechakttheorie. Tübingen: De Gruyter, 2000. ISBN 3-484-25127-1.
• Levinson, Stephen C.: Pragmatics. Cambridge: Cambridge University Press, 1983. ISBN 0-521-22235-4.
• Malmivuori, Outi: Zu Stand und Entwicklung der Sprechakttheorie: Zu Grundsätzen der Theorie des spachlichen Handelns. AkademikerVerlag, 2012. ISBN 978-3-639-44043-0.
• Searle, John: Speech Acts. Cambridge: Cambridge University Press, 1969. ISBN 0-521-09626-X.
• Staffeldt, Sven: Einführung in die Sprechakttheorie: Ein Leitfaden für den akademischen Unterricht. Tübingen: Stauffenburg, 2008. ISBN 978-3-86057-292-4.