Puhdas maantiede

Granön Puhtaan maantieteen lähtölaukaus tapahtui 1919, kun Granö työskenteli Tarton yliopistossa. Hän alkoi tuolloin luomaan omaperäistä maisemamaantiedettä, jolle antoi nimen puhdas maantiede. Puhdas maantiede perustui osaltaan saksalaiselle tutkimussuunnalle, joka korosti maisemallisen kokonaisuuden selvittelyä. Siinä nähtiin maisema alueellisena tutkimuskohteena. Tartossa Granö kirjoitti Altaivuoriston tutkimuksiinsa perustuvaa Altai-matkakirjaa, jota kirjoittaessaan hahmotteli samalla jo uudenmallista maantiedettä, joka tutki maisemaympäristöjä ja niiden erilaisuutta.[1]

Puhdas maantiede täydentyi Tarton jälkeen Helsingissä 1923–1926 ja sai lopullisen muotonsa Turussa.[1] Helsingissä Granö ei ehtinyt kunnolla keskittymään tieteellisen työhön, minkä takia osaltaan muutti Turkuun. Turussakin hän joutui aluksi viimeistelemään velvollisuutensa Suomen kartaston kartoista, jotka kuitenkin liittyivät läheisesti hänen pohdintoihinsa.[2]

Granö sai Puhtaan maantieteen suomenkielisen käsikirjoituksen valmiiksi varhaiskeväällä 1927. Koska hän suuntasi teoksen kansainväliselle tiedeyhteisölle, hän päätti julkaista sen ensin saksaksi. Kääntäjäksi valittiin Helsingin yliopiston saksan kielen lehtori Heinrich Schlücking.[3] Puhdas maantiede julkaistiin 1929 ensin saksaksi nimellä Reine Geographie. WSOY julkaisi seuraavana vuonna teoksen alkuperäisen suomenkielisen käsikirjoituksen.[1]

Puhdas maantiede sai ristiriitaisen vastaanoton, ja Suomessa siitä ei montaakaan arvostelua julkaistu. Väinö Auer kirjoitti Uuteen Suomeen melko suppean arvostelun, jossa kirjoitti, että piti teoksen tavoitetta arvokkaampaana kuin sen sisältöä. Monet Granön läheisistä työtovereista, kuten luottoystävä Kaarlo Hildén ja vanha opettaja J. E. Rosberg eivät lausuneet teoksesta mitään. Sen sijaan suorasukainen Aaro Hellaakoski kehui sentään teoksen johdonmukaisuutta, mutta hän piti Puhdasta maantiedettä kuitenkin ”vaikeatajuisena ja ikävyyteen asti perusteellisena”. Osaltaan Suomen kirjoitusten vähäisyys johtui siitä, että Suomen suppeissa maantiedepiireissä tehdyt tutkimukset koskivat lähinnä yleismaantieteeseen liittyviä empiirisiä tutkimuksia. Puhdas maantiede jäikin siksi vieraaksi monille tutkijoista. Teoksen suurin kriitikko oli Iivari Leiviskä, joka kritisoi sitä ankarasti. Maantieteilijöiden lisäksi Puhdasta maantiedettä käsittelivät myös ainakin jotkut psykologit ja filosofit.[4]

Kansainvälisesti Puhtaasta maantieteestä julkaistiin parikymmentä arvioita, joista suurin osa Keski-Euroopassa. Maantieteen johtavassa maassa Saksassa teos otettiin osittain yllättyneesti vastaan. Saksalaiset maantieteilijät torjuivat lähes poikkeuksetta havaintoympäristön asettamisen tutkimuksen perustaksi ja vierastivat lisäksi Granön psykologista tyyliä. Puhdas maantiede sai myös runsaasti positiivisia arvioita, ja sen rakennetta, ympäristön monipuolista tutkimista ja taitavaa karttojen käyttöä kehuttiin.[5]

Granö ei ollut missään vaiheessa pyrkinyt rakentamaan suhteita englanninkieliseen maailmaan, minkä takia saksankielinen teos jäi anglosaksisissa maissa lähes täysin ilman huomioita. Merkittävimmän arvostelun teki 1930 Ohion osavaltionyliopiston professori Eugene Van Cleef, jonka mukaan Granö nosti teoksessaan esiin lukuisia kiehtovia uusia käsitteitä, jotka herättäisivät keskustelua pitkään. Pohjois-Amerikkaan tieto teoksesta kulki kuitenkin pääsääntöisesti hitaasti. Suurin osa yhdysvaltalaisista maantieteilijöistä tutustui teokseen todennäköisesti vasta Richard Hartshornen vuonna 1939 ilmestyneen The Nature of Geography -teoksen jälkeen.[6]

Granön aluetieteelliset vaikutukset unohtuivat hetkeksi 1930-luvun jälkeen, mutta 1960-luvun lopulla Puhdas maantiede nousi uudestaan esiin. Siihen alettiin kiinnittää huomiota muun muassa arkkitehtuurissa, taidehistoriallisessa maisematutkimuksessa, äänimaisematutkimuksessa, ympäristöpsykologiassa ja ympäristönsuunnittelussa. Yksi ensimmäisistä teoksen löytäjistä oli arkkitehtuurin professori Reima Pietilä, joka kutsui 1968 Puhdasta maantiedettä "maisema-arkkitehtuurin ainoaksi suomenkieliseksi käsikirjaksi".[7]

Maantieteessä maisema nousi uudestaan 1980-luvulla keskeiseksi käsitteeksi. Tästä syystä teoksesta alettiin kiinnostua myös anglosaksisissa maissa. Puhdasta maantiedettä pyrittiin kääntämään englanniksi jo 1970-luvulla, mutta projekti jäi kesken. Lopulta uuden käännöksen aloite syntyi Ruotsissa, kun maantieteilijä Torsten Hägerstrand vaati teoksen kääntämistä.[1] Englanninkielinen käännös ilmestyi lopulta 1997, kun Pure Geography ilmestyi Johns Hopkins University Pressin kustantamana. Sen käänsi tieteellisten tekstien taitaja Malcolm Hicks, jota tukivat Granön poika akateemikko Olavi Granö ja maantieteen professori Anssi Paasi. Englanninkielinen laitos sai positiivisen vastaanoton, minkä myötä Granötä alettiin pitää monen nykymaantieteen alan edelläkävijänä. Hänen innovatiivisuutensa, tinkimättömyytensä ja johdonmukaisuutensa saivat erityistä huomiota. Uuden aluetieteen johtohahmoihin kuulunut Reginald Golledge nimesi teoksen jopa yhdeksi maantieteen klassikoista.[8]

• Granö, Olavi: Puhdas maantiede aikansa kuvastimessa. Tieteessä tapahtuu, 1998, 16. vsk, nro 4. Tieteellisten seurain valtuuskunta. ISSN 1239-6540. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 12.3.2013. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tiitta, Allan: Sinisten maisemien mies. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.