Aleksandr Puškin

14-vuotias Puškin esiintyy Gavrila Deržavinille. Ilja Repinin maalaus vuodelta 1911.

Puškinin patsas Moskovassa pystytettiin vuonna 1880.

Puškinin kasvattivat lapsenhoitaja Arina Rodionovna Jakovleva, vapautettu maaorja ja ranskalainen kotiopettaja. Äidinäiti Maria Aleksejevna Pušhkina kertoi tarinoita esi-isistä ja lapsenhoitaja kansantarinoita. Kesäisin isoäidin maatilalla Moskovan lähellä nuori poika jutteli ympäristön talonpoikien kanssa.[7]

Hän puhui 10-vuotiaaksi saakka pääasiassa ranskaa. Puškin julkaisi ensimmäisen runonsa 15-vuotiaana. Hänen lahjakkuutensa jo laajasti tunnustettu Venäjän kirjallisuuspiireissä, siinä vaiheessa kun hän päätti koulunkäyntiään arvovaltaisessa Keisarillisessa lyseossa Tsarskoje Selossa lähellä Pietaria. Koulussa hänen opettajanaan oli David Mara, joka tunnettin Venäjällä nimellä David de Boudry, Jean-Paul Marat´n nuorempi veli.

Koulun jälkeen Puškin heittäytyi mukaan pääkaupungin nuorisoälymystön riehakkaisiin ja sykkiviin piireihin. Vuonna 1820 hän julkaisi ensimmäisen runoelmansa Ruslan ja Ljudmila, joka aiheutti paljon kohua rohkean aiheensa (morsiamen ryöstö) ja kertovan tyylinsä vuoksi. Runoelma on omistettu "tuntemattomille kaunottarille" ja runoilija toivoi, että joku rakkaudenkipeä nuori neito lukisi hänen runonsa salassa.

Aleksandr Puškinin omakuva, 1820-luku.

Puškiniin vaikuttivat voimakkaasti Ranskan valistusfilosofit kuten Voltaire ja kantilaisen liberalismin edustaja Alexander Petrovitš Kunitsin. Puškin kääntyi vähitellen sosiaalisten uudistusten kannalle ja nousi johtamaan kirjallisuusradikaaleja. Tämä suututti hallitusta, ja vuonna 1820 hänet karkotettiin pääkaupungista, ja hän päätyi Chişinăuhun, jossa hänestä tuli vapaamuurari.[6]

Siellä hän liittyi salaiseen järjestöön Filikí Etaireíaan, jonka tarkoituksena oli kaataa osmanivalta Kreikassa ja perustaa itsenäinen Kreikan valtio. Puškinia inspiroi Kreikan vallankumous, ja kun sota osmaneja vastaan alkoi, hän piti päiväkirjaa kansannousun tapahtumista.

Hän pysyi Chișinăussa vuoteen 1823 asti ja kirjoitti siellä mm. runot Rosvoveljekset, Kaukasian vanki, Bahtšisarain suihkulähde ja Mustalaiset, jotka toivat hänelle laajaa suosiota. Hän myös sukelsi seurapiirielämään rakkausseikkailuihin, rankkaan juomiseen, uhkapelaamiseen ja väkivaltaisuuksiin.[6]

Vuonna 1823 Puškin muutti Odessaan, jossa hän jälleen joutui törmäyskurssille hallituksen kanssa. Hänen ateismiin kääntymisestä kertova kirjeensä joutui poliisin käsiin. Hän myös rakastui intohimoisesti esimiehensä kreivi Vorontsovin vaimoon ja osallistui useaan kaksintaisteluun.[8]

Hänet lähetettiin vuosiksi 1824–1826 maanpakoon äitinsä maatilalle Mihailovskojeen lähelle Pihkovaa, jossa hän tutustui perusteellisesti venäläiseen kansanperinteeseen ja kansanrunouteen.[7] Täällä hän vuonna 1825 kirjoitti kuuluisimman venäjänkielellä kirjoitetun rakkausrunon, joka on omistettu Kern-nimiselle naiselle, jonka on arveltu olevan samana kesänä Mihailovskojessa tavattu, naimisissa ollut seurapiirinainen, mielellään runoiljoitten kanssa hakkaileva Anna Petrovna Kern (1800–1879).[9]

Viranomaiset sallivat hänen tavata keisari Nikolai I:n, jotta hän voisi vedota vapauttamisensa puolesta. Dekabristikapinalliset olivat säilyttäneet Puškinin poliittisia runoja, ja pian hän oli hallituksen tiukan sensuurin alla eikä päässyt matkustamaan tai julkaisemaan oman tahtonsa mukaan. Hän oli kirjoittanut kuuluisimman näytelmänsä Boris Godunovin äitinsä maatilalla ollessaan 1825, mutta sai julkaista sen kokonaisena vasta vuonna 1831.[6] Alkuperäinen sensuroimaton versio draamasta nähtiin englanninkielisenä käännöksenä Princetonin yliopistossa vasta vuonna 2007.

Vuonna 1831 Puškinin kirjallinen vaikutus oli kasvussa. Hän tapasi toisen venäläisen kirjallisuuden varhaisen edustajan, Nikolai Gogolin. Luettuaan Gogolin vuosina 1831–1832 kirjoittamat novellit Dikankan iltoja, Puškin alkoi tukea tätä kirjoittamisessaan ja esitteli Gogolin kuuluisimpia novelleja vuonna 1836 perustamassaan lehdessä Sovremennik (ven. Современник, Aikalainen).

Vuosien 1829-1836 välillä Puškinin tuotanto oli huipussaan. Lähes jokainen hänen tuolloin julkaisemansa teos oli uusi virstanpylväs venäläisen kirjallisuuden historiaan:[7]

• vuonna 1829 Poltava (ven. Полтава)
• vuonna 1830 Domik v Kolomne (ven. Домик в Коломне, Talo Kolomnassa); Malenkie tragedii (ven. Маленькие трагедии, Pienet tragediat): - Kamenny gost (ven. Каменный гость, "Kivi vieras") - Motsart i Salieri (ven. Моцарт и Сальери);
• vuonna 1831 (1825) Boris Godunov (ven. Борис Годунов)

• vuonna 1833 Vaskiratsastaja (ven. Медный всадник, Mednyi vsadnik) ja Jevgeni Onegin, Andzhelo (ven. Анджело);
• vuonna 1834 Patarouva (ven. Пиковая дама, Pikovaja dama)
• vuonna 1835-1837 Yegipetskiye nochi (ven. Египетские ночи, "Egyptiläisiä öitä"), keskeneräinen
• vuonna 1836 Kapteenin tytär (ven. Капитанская дочка, Kapitanska dotška)

Natalja Gontšarova, n. 1831-1832

Natalja Gontšarova hyväksyi pitkään emmittyään Puškinin kosinnan[6] huhtikuussa 1830 saadessaan takeet siitä, ettei keisarin hallinnolla ollut aikomuksia vainota vapaamielistä runoilijaa. He kihlautuivat virallisesti 6. toukokuuta 1830 ja lähettivät hääkutsut. Häitä siirrettiin vuodella koleraepidemian ja muiden vaikeuksien vuoksi. Avioliitto solmittiin 18. helmikuuta 1831 (J: vanhaa lukua) Taivaaseenastumisen kirkossa Moskovan Bolšaja Nikitskaja-kadulla.

Hän sai töitä hallituksen palveluksessa ja häneltä tilattiin Pietari Suuresta kertova historiateos.[7] Puškinista ja Natalja Gontšarovasta tuli keisarillisen hovin vakiovieraita. Kun keisari kolme vuotta myöhemmin myönsi Puškinille alimman hovivirkanimikkeen Kammerjunker (kamariherra), runoilija raivostui. Hän katsoi keisarin nöyryyttävän häntä antamalla ymmärtää, ettei Puškinia hyväksytty hoviin omien ansioidensa vuoksi vaan sen vuoksi että hänen vaimonsa, jolla oli monia ihailijoita keisari mukaan lukien, voisi osallistua hovin tanssiaisiin.

Vuonna 1837 Puškin oli vajoamassa yhä syvemmin velkoihin, ja kuuli juoruja, että hänen vaimonsa oli aloittanut rakkausseikkailun. Vastauksena mustasukkainen Puškin haastoi Natalja Gontšarovan väitetyn rakastajan, oman lankonsa Georges d’Anthèsin kaksintaisteluun. Tämä oli 10. tammikuuta 1837 solminut avioliiton Natalia Gontšarovan sisaren Jekaterina Gontšarovan kanssa.[6]

Kaksintaistelu käytiin 10. helmikuuta (J: 27. tammikuuta) 1837 Pietarin liepeillä Tšorjana retška -nimisellä paikalla[6] ja molemmat haavoittuivat. Ensimmäinen luoti osui Puškinin lantioon ja lävisti pernan, ja kahden päivän kuluttua hän kuoli 37-vuotiaana vatsakalvon tulehdukseen. Kuolinvuoteellaan Puškin antoi anteeksi vaimolleen eikä syyttänyt häntä enää mistään.

Kaksintaistelu oli Venäjällä laitonta, ja vain lievästi käsivarteen haavoittunut Anthès vangittiin, mutta syytteistä häntä vastaan luovuttiin. Puškin haudattiin vaimonsa toivomuksesta puettuna siviiliasuun, eikä keisarilliseen virkaunivormuun. Puškinin viimeinen asunto Pietarissa osoitteessa Moikan rantakatu 12 (ven. Набережная Реки Мойки, Naberezhnaja Reki Moiki) on nykyisin kotimuseona.

Puškinille ja Natalia Gontšarovalle syntyi neljä lasta: Maria (s. 1832), Alexander (s. 1833), Grigori (s. 1835) ja Natalia (1836-1913). Natalia meni naimisiin prinssi Nikolaus Wilhelm von Nassau-Weilburgin kanssa ja hänen tittelinsä oli Merenbergin kreivitär. Heidän tyttäristään Sophie (1868-1927) meni naimisiin suuriruhtinas Mihail Mihailovitšin kanssa, joka oli keisari Nikolai I:n pojanpoika. Tämän tytär Nadežda (1896-1963) meni naimisiin prinssi Philipin sedän George Mountbattenin kanssa ja hänen tittelinsä oli Milford Havenin markiisitar.

Runoilijan tytär Natalia Alexandrovna Puškina, Merenbergin kreivitär (1836–1913). Ivan Makarov, 1849.

Puškinin kuoleman jälkeen Natalia Gontšarova tuli uudelleen raskaaksi. Hän solmi avioliiton Pjotr Lanskoin kanssa. Hovissa lapsen isäksi arveltiin keisari Nikolai I:tä.[10] Puškinin kuoleman jälkeen Mihail Lermontov kirjoitti runon ″Runoilijan kuolema”, jossa hän syytti hovin sisäpiiriä tämän kuolemasta. Pian Lermontov komennettiin sotilaspalvelukseen Kaukasiaan.[10]

Puškininille pystytettiin vuonna 1880 patsas Moskovaan.[11] Afrikkalaisen esi-isänsä Ibrahim Hannibalin kunniaksi hänen patsaansa on pystytetty runoilijan syntymän 200-vuotisjuhlan merkeissä vuonna 1999 myös Addis Abebaan ja kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu.[12]