Propagandamalli

Suuruus- ja tuloshakuinen pakko hallitsevissa mediayrityksissä luo vinoumat. Herman ja Chomsky osoittavat, kuinka radikaali brittiläinen lehdistö syntyi 1900-luvun alussa ja kuinka se käsitteli työläisten huolenaiheita, mutta kohtuuttomalla leimaverolla, jonka tarkoitus oli rajoittaa sanomalehden omistusta ”kunnioittaville” varakkaille, alkoi muuttaa lehdistön ilmettä. Jonkin verran esiintyi kuitenkin vaihtelevuutta; sodanjälkeisessä Britanniassa radikaalit työläismieliset sanomalehdet, kuten Daily Herald, News Chronicle, Sunday Citizen (kaikki jotka myöhemmin ovat lopettaneet tai sulautuneet muihin julkaisuihin) ja Daily Mirror (ainakin 1970-luvulle asti), julkaisivat säännöllisesti artikkeleita, jotka kyseenalaistivat kapitalistisen järjestelmän. Herman ja Chomsky esittävät, että näitä aikaisempia radikaaleja lehtiä ei rajoittanut yritysomistus ja ne voivat siten vapaasti arvostella kapitalistista järjestelmää.[5][1]

Herman ja Chomsky väittävät, että koska valtamedian tiedotuskanavat ovat suuria yrityksiä tai osa yrityskonserneja (esim. osa Westinghousea tai General Electriciä), yleisölle esitetty informaatio vinoutuu näiden intresseillä. Tällaiset yrityskonsernit usein ulottuvat yli median perinteisten rajojen ja näin ollen niillä on laajat taloudelliset intressit, jotka voivat vaarantua, jos tiettyjä tietoja julkaistaan. Tämän perustelun mukaan uutiset, jotka vaarantavat eniten yritysten omistajien taloudellisia intressejä, ovat vinoutuneimpia ja niitä sensuroidaan eniten.[5]

Tästä seuraa, että jos liikevoiton maksimointi tarkoittaa uutisten objektiivisuuden uhraamista, silloin uutiset (ne uutiset, joissa heillä on eturistiriita), jotka lopulta pääsevät julki, ovat väistämättä perustaltaan vinoutuneita.[1]

Propagandamallin toinen suodatin on mainonnan kautta saatu rahoitus. Useimpien sanomalehtien tulee houkutella mainostajia kattaakseen tuotantokustannukset, koska ilman mainostuloja sanomalehden hintaa pitäisi nostaa. Koko media-alalla käydään kovaa kilpailua mainostajien houkuttelemisesta, ja sanomalehti, joka saa vähemmän mainostusta kuin sen kilpailijat, on todellisessa alakynnessä. Menestyksen puute kasvattaa mainostuloja oli yksi tekijä ”ihmisten sanomalehtien” katoamisessa 1900- ja 2000-luvulla.[6]

Tuote koostuu varakkaista lukijoista – jotka koostuvat väestön osasta, joka on koulutettua ja osallistuu päätöksentekoon ja joka ostaa sanomalehden, vaikka itse sanomalehden asiakaskunta sisältää yrityksiä, jotka maksavat mainostaakseen tuotteitaan. Tämän suodattimen mukaan uutiset ovat ”täytettä”, jotta etuoikeutetut lukijat saadaan näkemään mainokset, jotka muodostavat sisällön. Täten uutiset saavat sellaisen muodon, joka parhaiten edistää koulutettujen päättäjien houkuttelua. Mainostajat haluavat yleisesti välttää juttuja, jotka ovat ”vakavan monimutkaisia” ja ”häiritsevän ristiriitaisia”, koska tämä häiritsee heidän ”ostomieltä”. Mainostajat etsivät tv-ohjelmia, sanomalehtiä, elokuvia ja muita joukkotiedotusvälineitä, jotka ovat ”kevyen viihdyttäviä” ja siten sopivia ostomieleen eli sanoman levityksen myymiseen. Juttu, joka on ristiriidassa mainostajien ostomielen kanssa, marginalisoi ja poissulkee juttuja ja informaatiota, jotka esittävät tietoa maailmasta, joka törmää vastakkain mainostajien intressien kanssa.[6][1]

Teoria väittää, että ihmiset, jotka ostavat sanomalehtiä ovat tuotteita, jotka myydään yrityksille, jotka ostavat mainostilaa; uutiset ovat tuotteen marginaalinen osa.[1]

Kolmas Hermanin ja Chomskyn suodatin liittyy massamedioiden tapaan hankkia uutisilleen lähteet: ”Massamediat ovat ajautuneet symbioosiin vaikuttavien tietolähteiden kanssa taloudellisen pakon ja vastavuoroisuusetujen takia”. Jopa suurilla mediayrityksillä, kuten BBC:llä, ei ole varaa sijoittaa toimittajia kaikkialle. He keskittävät resurssinsa sinne missä uutiset todennäköisesti tapahtuvat: Valkoiseen taloon, Pentagoniin, 10 Downing Streetiin ja muihin keskeisiin ”uutisterminaaleihin”. Liikeyritykset ja elinkeinoelämän järjestöt ovat myös luotettavia lähteitä uutisiin, joilla katsotaan olevan uutisarvoa. Toimittajia ja journalisteja, jotka loukkaavat näitä voimakkaita uutislähteitä, esimerkiksi kyseenalaistamalla uutislähteen totuudenmukaisuuden tai vinouman heidän antamassaan materiaalissa, voidaan uhata kieltämällä heiltä pääsy elintärkeisiin lähteisiin eli tuoreisiin uutisiin. Näin ollen mediasta on tullut haluton julkaisemaan artikkeleita, jotka vahingoittavat yritysten etuja, jotka samaan aikaan tarjoavat resurssit medialle joista he ovat riippuvaisia.[1]

Tämä suhde myös synnyttää ”moraalisen työnjaon”, jossa ”virkamiehillä on faktat sekä virkamiehet antavat faktat” ja ”ainoastaan toimittajat saavat ne”. Tällöin journalistien tarkoitus on sopeutua kritiikittömään asenteeseen, jossa heidän on mahdollista hyväksyä yritysten arvot kokematta kognitiivista dissonanssia.[1]

Neljäs suodatin on ”ryöpytys” (engl. flaking). Herman ja Chomsky kuvaavat ryöpytystä negatiivisina vastauksina tv- tai radio-ohjelmaan. Vastaukset voivat olla eri valitusmuodoissa, kuten kirjeiden, sähkeiden, puheluiden, vetoomuksien, oikeusjuttujen, puheiden tai kongressien esityksien muodoissa. Vastaukset ovat usein uhkaavia ja niissä uhkaillaan ryhtymällä rangaistustoimiin.[1][6]

Suuryritykset kokoontuvat usein yhdessä muodostamaan ”ryöpytyskoneita”. Yksi esimerkki on yhdysvaltalainen Global Climate Coalitio (GCC), johon kuuluu 50 auto- ja fossiilisten polttoaineiden yritystä, esimerkiksi Exxon, Texaco ja Ford. GCC:n perusti Burson-Marsteller, joka on yksi maailman suurimmista PR-yrityksistä. Sen tarkoitus on hyökätä ilmastotutkijoiden uskottavuutta vastaan ja levittää ”kauhutarinoita” ilmastonmuutoksesta.[7][5]

Termiä ”ryöpytys” on käytetty kuvaamaan pyrkimyksiä horjuttaa organisaatioita tai henkilöitä, jotka ovat eri mieltä tai kyseenalaistavat vallitsevat oletukset, jotka ovat suotuisia valitulle ”establishmentille” (vallanpitäjille). Toisin kuin ensimmäiset kolme suodatinta, jotka ovat peräisin markkinamekanismien analyysistä, ryöpytykselle ominaista on yhteiset ponnistelut hallitsemaan julkista informaatiota.[1]

Viides ja viimeinen suodatin on antikommunismi ja pelko. Manufacturing Consent kirjoitettiin kylmän sodan aikaan. Yleisesti pelkoa käytetään ”vihollisista” tai ”pahoista diktaattoreista” uutisoitaessa, kuten esimerkiksi länsimaissa tapaukset Muammar Gaddafi, Saddam Hussein tai Slobodan Milosevic (esim. brittiläisen iltapäivälehden otsikot ”Smash Saddam!” ja ”Clobba Sobba!”). Suodattimen sanotaan ulottuvan esimerkiksi myös ympäristösuojelijoiden uutisointiin valtavirtamediassa, jossa heitä pidetään ”ekoterroristeina”. Esimerkkinä The Sunday Times, joka kirjoitti useita artikkeleita vuonna 1999 syyttäen väkivallattomia suoran toiminnan aktivisteja kyynelkaasujen ja tainnutusaseiden varastoimisesta.[5]

Anti-ideologistit käyttävät hyväkseen julkisen pelon ja viharyhmät, joiden uhka on potentiaalinen, oikea, liioiteltu tai kuviteltu. Mallin mukaan kommunismi aiheutti ensisijaisen uhan. Parjaajien toimesta kommunismi ja sosialismi esitettiin kansalaisille vaaraksi eri vapauksille, kuten sananvapaudelle, liikkumisvapaudelle, lehdistönvapaudelle ja niin edespäin. Malli väittää, että tämänkaltaisia kuvauksia käytettiin useasti keinona vaientaa eliitin etuja kritisoivat. Chomsky väittää, että kylmän sodan loppumisen jälkeen vuonna 1991, antikommunismi korvattiin ”terrorisminvastaisella sodalla”, joka on suuri yhteiskunnallinen kontrollointimekanismi.[1] Syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen jotkut tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että terrorisminvastainen sota (tai islamofobia) on korvannut antikommunismin pelon lähteenä.[9]

Yksi esimerkki vinoumasta oli miten mediassa epäonnistuttiin kyseenalaistamaan Yhdysvaltojen Vietnamin sodan laillisuus, kun taas Neuvostoliiton Afganistanin sodasta uutisoitiin merkittävästi hyökkäyksenä.[10]

Toinen esimerkki vinoumasta oli miten mediassa oli taipumus korostaa väkivaltaisia tekoja – kuten kansanmurhia – enemmän vihollisten tai epäystävällisten maissa, kuten Kosovossa, samalla kun oli taipumus jättää huomioimatta kansanmurhia liittolaisvaltioissa, kuten Indonesian Itä-Timorissa.[12] Tämä vinouma esiintyi myös ulkomaiden vaaleissa, jossa media antoi myönteistä näkyvyyttä liittolaisvaltioiden vaaleille – kuten El Salvadorin ja Guatemalan vilpillisille vaaleille – kun taas epäsuotuisaa näkyvyyttä laillisille vaaleille vihollismaissa kuten Nicaraguassa.[13]

Chomsky toteaa myös, että media uutisoi tarkasti esimerkiksi Fallujan taistelujen tapahtumista, mutta ideologisten vinoumien takia se toimi hallitusmyönteisenä propagandana. The New York Times kuvasi tarkasti hyökkäystä Fallujan keskussairaalaan,[14] mutta se oli meneillään olevien sotarikoksien juhlintaa.[15] Geneven sopimuksien mukaan lääkintähuollon kiinteisiin laitoksiin ja liikkuviin lääkintämuodostelmiin ei saa missään olosuhteissa kohdistaa hyökkäystä, vaan selkkauksen osapuolten tulee niitä jokaisena ajankohtana pitää loukkaamattomina ja suojella.[16]

Tutkimuksessa todettiin, että Irakin sodan alussa useimmat lähteet olivat ylivoimaisesti hyökkäyksen puolella.[17]

Herman ja Chomsky osoittavat vinoumia skandaalien raportoinnissa. Ne skandaalit, jotka hyödyttävät vallanpitäjiä, raportoidaan, kun taas skandaalit, jotka satuttavat vallanpitäjiä, jätetään huomioimatta. Suurin esimerkki tästä on kuinka Yhdysvaltojen media uutisoi laajasti Watergate-skandaalista, mutta jätti huomioimatta Cointelpro-paljastukset. Vaikka Watergate-paljastukset olivat poliittinen uhka voimakkaille ihmisille (Demokraateille), Cointelpro vahingoitti keskivertokansalaisia ja meni niinkin pitkälle kuin poliittiset salamurhat. Muita esimerkkejä on esimerkiksi Iran-Contra-skandaali, jossa media keskittyi voimakkaisiin ihmisiin kuten Oliver Northiin mutta jätti pois uutisoinnin Nicaraguassa kuolleista siviileistä, kun Yhdysvallat avusti contria.

Haastattelussa vuonna 2010 Chomsky vertasi median uutisointia WikiLeaksin julkaisemista Afganistanin sodan (2001–) tietovuodoista median uutisointiin tutkimukseen, jossa tutkittiin Fallujan vakavia terveysongelmia.[18][19] Vaikka mediassa oli runsaasti uutisointia WikiLeaksista,[20] Yhdysvaltalaismedia ei uutisoinut Fallujan tutkimuksesta, jossa terveystilannetta kuvattiin brittiläisessä mediassa Hiroshimaa pahemmaksi.[21]

Internetin tullessa halvaksi viestintävälineeksi useita riippumattomia sivustoja on syntynyt, jotka tarkkailevat mediaa tarkasti käyttäen hyödyksi propagandamallia. Esimerkkejä näistä ovat Free Press ja FAIR.

Vuonna 2010 Harvard Kennedy Schoolin tekemä tutkimus osoitti, että tiedotusvälineet, kuten The New York Times ja Los Angeles Times lopetti termin ”kidutus” käytön puhuttaessa vesikidutuksesta (engl. waterboarding), kun Yhdysvaltain hallitus harjoitti sitä vuodesta 2002 vuoteen 2008. Tutkimus myös totesi, että lehdistö kutsui vesikidutusta kidutukseksi paljon todennäköisemmin jos vesikidutusta harjoittava maa oli muu kuin Yhdysvallat.[32] Tutkimus oli samankaltainen kuin Manufacturing Consent -kirjassa tehdyt mediatutkimukset aiheista, kuten miten termiä ”kansanmurha” käytettiin mediassa, kun sillä viitattiin liittolais- ja vihollismaihin.

Glenn Greenwald kommentoi tutkimusta ja sanoi, että ”emme tarvitse valtionjohtoista mediaa, koska tiedotusvälineemme ottavat vapaaehtoisesti sen tehtävän...”, koska media usein toimii valtion propagandana pakottamatta.[33]

Chomsky on kommentoinut propagandamallin soveltuvuutta muiden maiden mediaympäristössä:

»Tutkimusta on tehty vain harvoin järjestelmällisellä tavalla. Brittiläistä mediaa on tutkittu Glasgow’n yliopistossa. Mark Curtisin Ambiguities of Power -kirjassa on tehty mielenkiintoista tutkimusta Keski-Amerikan uutisoinnista brittiläisessä mediassa. Tutkimusta on tehty Ranskan mediasta, lähinnä Belgiassa, äskettäinen kirja Serge Halimilta (Le Monde Diplomatiquen päätoimittaja). Hollantilainen jatko-opiskelija on tutkinut erittäin huolellisesti neljäätoista suurta eurooppalaista sanomalehteä, käyttäen Ed Hermanin menetelmiä. Mielenkiintoisia tuloksia. Keskustelin näistä (ja muutamasta muusta) hieman kirjani Deterring Democracy kappaleen 5 alaviitteessä.[34]»

Yli vuosikymmenen ajan brittiläis-pohjainen sivusto Media Lens on tutkinut heidän kotimaantoimitusta ja liberaalia lehdistöä. Media Lensin kritiikkiä esiteltiin Guardians of Power (2006)-[35] ja Newspeak in the 21st Century (2009) -kirjoissa.[36]

Tutkimuksissa propagandamallia on laajennettu myös Kiinan uutismedian tutkimiseen[37][38] ja Hollywoodin elokuvatuotannon tutkimiseen.[39]

American Enterprise Instituten Eli Lehrer kritisoi propagandamallin teoriaa kirjassaan The Anti-Chomsky Reader. Lehrerin mukaan erimielisyydet sanomalehdissä kuten The New York Timesissa ja The Wall Street Journalissa ovat todisteita siitä, että media ei ole yhtenäinen järjestelmä. Lehrer myös uskoo, että mediassa ei voi olla yritysten vinoumia, koska media raportoi ja paljastaa yritysten korruptiota. Lehrer väittää, että propagandamalli koostuu marxilaisesta käsityksestä oikeistolaisesta väärästä tietoisuudesta.[40]

Herman ja Chomsky ovat todenneet, että media ei ole täysin yhtenäinen järjestelmä, vaan se edustaa voimakkaiden intressien välistä keskustelua jättäen näkökulmia huomioimatta, jotka haastavat näiden intressien "perustavaa laatua olevat edellytykset".[41] Esimerkiksi Vietnamin sodan aikana mediassa oli erimielisyyksiä sodan taktiikoista, mutta laajempi näkökulma sodan laillisuudesta ja oikeutuksesta jätettiin huomioimatta. Lisäksi Chomsky on sanonut, että vaikka media vastustaa korruptiota, se ei vastusta sitä, että yhteiskunta voimaannuttaa laillisesti yritysten etuja. Tämä on osoitus voimakkaista intresseistä, jonka malli ennustaa.[42] Herman ja Chomsky ovat todenneet myös, että malli ei pyri käsittelemään median vaikutuksia yhteiskuntaan.[43] Herman on todennut, että kriitikot eivät ole ymmärtäneet, että propagandamalli ei selitä sitä kuinka tehokkaita tuloksia media tuottaa, vaan kuinka se toimii.[4]

Gareth Morley esittää artikkelissaan Inroads: A Journal of Opinion, että laajalti uutisoitu israelilaisten protestoijien kaltoinkohtelu verrattuna vähäiseen uutisointiin vastaavista (tai paljon pahemmista) tapahtumista Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on selitetty huonosti mallissa.[44] Chomsky vastasi, että kun mallia testataan, esimerkit tulisivat olla huolellisesti valittuja seurantaryhmien parivertailussa, jotta vältytään sellaisilta eroavaisuuksilta, jotka eivät liity poliittisiin vinoumiin. Esimerkiksi kahden alueen uutisoinnin tulisi olla samanlaista. Chomskyn mukaan näin ei kuitenkaan ole; uutisointi on huomattavasti yleisempää Israelista (missä tahansa muodossa) kuin uutiset Saharan eteläpuolisessa Afrikasta.^{lähde tarkemmin?}