Pronssikauden tikarikirves

Pronssikauden tikarikirves [1] on kirveen tapaan käytetty lyöntiase, jossa pitkän varren päähän on kiinnitetty tikarimainen terä. Terä on kalkoliittisella- tai pronssikaudella valmistettu kuparista tai pronssista ja sillä on todennäköisesti ollut kivikaudelta piikivestä, luusta taikka sarvesta valmitettuja esikuvia. Myöhemmin pronssiset terät väistyivät tehokkaampien pronssisten taistelukirveiden ja miekkojen tieltä. Kun aseita alettiin valmistamaan raudasta, tikarikirveet katosivat yleisestä aseistuksesta. Tikarikirveiden aikakausi oli noin 2300–1500 eaa. (tai loppui jo 1900 [2]).[3][lower-alpha 1]

Hallen Dieskaussa olleesta maakätköstä vuonna 1900-luvun alussa löytyneet kaksi tikarikirvestä, joka on liitetty Únětice-kulttuuriin.
Seitsemän tikarikirvestä kiinnitysniitteineen, jotka tavattiin Groß Schwechtenista löytyneestä maakätköstä.

Nimityksiä

Pronssikauden tikarikirves ei kuullu Suomessa arkeologiseen löytöaineistoon, joten sille ei ole vakiintunut yleisesti käytettyä nimeä. Euroopankielisessä kirjallisuudessa sitä kutsutaan saksaksi stabdolch tai dolchstab, hollanniksi stafdolk tai englanniksi staff dagger (suom. seivästikari) [lower-alpha 1][lower-alpha 2]. Saksalaisilla on myös käytössä nimitys dolchaxt (suom. tikarikirves), joka sopii Suomen kieleen paremmin [1]. Englanninkieleisessä kirjallisuudessa kutsutaan sitä myös nimellä halberd, jolla voidaan toisessa yhteydessä tarkoittaa myös raudasta valmistettuja myöhäisempiä hilpareita (ruotsiksi hillebard).[4]

Rakenne ja toiminta

Tämä on ensimmäisiä pronssiaseita, joita ei voinut käyttää arjen työkaluna, vaan se valmistettiin ainoastaan taisteluja varten. Terä on yleensä ollut 20–25 senttimetriä pitkä ja sen muoto oli kuin tasakylkisellä kolmiolla. Silloin sen suurin leveys on ollut 5–8 senttimetriä ja terän kärki on ollut 1–3 senttimetriä. Terän kärki on yleensä ollut pyöristetty, eikä terävä niin kuin tikarissa ja miekoissa. Terät olivat aluksi litteitä, mutta myöhemmin niiden keskilinjaa vahvistettiin olaalla. Ase levisi moniin eurooppalaisiin pronssikauden kulttuureihin, jossa teriä kehitettiin edelleen erimuotoisiksi.[lower-alpha 1]

Terä vartettiin seipääseen, joiden on arveltu olleen noin 1,0–1,5 metriä pitkiä. Suolöydöissä, mistä teriä on yleensä tavattu, ne ovat löytyneet vartettuina. Osassa terät kiinnitettiin puuvarteen pronssiniiteillä ja osassa käytettiin terän tyveen valettua holkkia tai kourua, johon terä kiinnitettiin [5]. Kiinnitystapoja on ollut monia muitakin. Ainakin Keski-Saksassa on ollut käytössä myös pronssista valmistettuja varsia.[lower-alpha 1][2][3]

Tähän mennessä Euroopasta löydettyjen terien ja varsien kirjo ei kata kaikkia käytössä olleita variaatioita. Tikarikirveitä on esimerkiksi piirretty kalliopiirroksiin, joita on löytynyt eri puolilta Eurooppaa. Esimerkiksi Espanjassa Valcamonican ja Mont Bégon piirroksissa esiintyy monia erilaisia teriä, varsia ja varttamistapoja,joita ei esiinny arkeologisessa löytöaineistossa.[3]

Levintä ja ajoitus

On vielä epävarmaa, mistä asetyyppi sai alkuunsa. Eräs ehdotus on Itä-Tšekiin Määri ja toinen on Tanska. Määriä on ehdotettu sen vahvan asemansa vuoksi esineiden valmistuksessa ja käytössä, Tanskaa on ehdotettu sen neoliittisen vaiheen vastaavien kivisten aseiden käyttäjänä.[lower-alpha 1][lower-alpha 2]

Tikarikirveitä on löydetty alueelta, joka ulottuu pohjoisessa Puolasta Espanjaan ja ylettyy pohjoisessa Britteinsaarille ja Etelä-Skandinaviaan, ja ylettyy etelämpänä Keski-Eurooppaan, yli Ranskan ja Alppien yli Italiaan. Sen leviämisalueen keskus sijaitsee Keski-Saksassa Únětice-kulttuurissa, mutta esinelöytöjen perusteella sitä käytettiin runsaasti myös Lounais-Itämerellä, Kaakkois-Espanjassa sekä Irlannissa ja Skotlannissa.[lower-alpha 1][6]

Vaikka löytöjä ei ole vielä tehty, on Marokon Oukaïmedenissa kalliopiirroksia samoista aseista. Myös Itä-Aasiassa nykyisessä Kiinassa on löydetty tikarikirveitä. Vanhimmat niistä ovat Shang-dynastian ajalta 1450 eaa. ja nuorimmat Han-dynastian ajoilta 200 jaa.[lower-alpha 1]

Käyttötapa

Tikarikirves on lyöntiase, jolla pyrittiin iskemään vastustajaa kilven yli suoraan päähän tai läpäisemään hänen orgaanisesta materiaalista valmitettuja suojauksia ylhäältä tulevalta teräväkärkisellä iskulla. Löyntikokeiluissa sen terä pureutuu eläinten kalloon aiheuttaen vakavan trauman. Terävänä se voi tunkeutua suojausten saumojen välistä lihaksiin. Ase on ollut halvempi valmistaa kuin pronssikirves, joka on lisäksi ollut painavampi. Pronssikirveiden varttamistapa oli tuolloin huonompi kuin nykyään ja myös se varsi saattoi katketa ja haljeta. Kun lisäksi miekat olivat vasta tulossa ja ne olivat silloinkin muita aseita kalliimpia, oli tikarikirveellä oma tehtävänsä.[lower-alpha 1][lower-alpha 2][3][2]

Joissakin löydetyissä tikarikirveissä on niin paljon käytön jälkiä ja kulumia, että niiden on täytynyt olla pitkään käytössä ja niillä on täytynyt osallistua muutamaan taisteluun. Tutkija ovat huomauttameet, että ne ovat epäkäytännöllisiä ja siten niitä tulisi kohdella seremonialisina kirveinä tai statussymboleina. Tätä tukee suolöydöissä niiden kulumattomuus ja koristeellisuus. Molemmat näkökulmat voivat olla oikeita. Käytännön kokeet niiden käyttökelpoisuudesta ovat hälventäneet kritiikkiä ja kokeiden perusteella ne olisivat käyttökelpoisia aseita.[3][2]

Valokuvia
  • Gdańskin museo: pronssivartinen tikarikirves
  • Yksityiskohta käyttämättömästä tikarikirveestä, Mecklenburg 1500–1200 eaa.
  • Tikarikirves Ruotsista

Huomioita
  1. Lähde puuttu! Asiat on luettu saksankielisen wikipedian artikkelista de:Stabdolch.
  2. Lähde puuttu! Asiat on luettu hollanninkielisen wikipedian artikkelista nl:Stafdolk.

    Lähteet
    1. Haapala, Kati: Leubingenin pronssikautinen ”ruhtinashauta”, 22.3.2017, Kalmistopiiri
    2. O'Flaherty, Ronan: A weapon of choice - experiments with replica EBA halberd (PDF), Antiquity, vol 81, s. 423–434, 2007, viitattu 5.7.2019 (englanniksi)
    3. Züchner, Christian: Überlegungen zu einer verkannten Quellengattung, 2000 (saksaksi)
    4. Meller, Harald: Armies in the Early Bronze Age? An alternative interpretation of Únětice Culture axe hoards. Antiquity, 2017, 91. vsk, nro 360, s. 1529–1545. Cambridge Core. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.7.2019. (englanniksi)
    5. Stabdolchklingen der Aunjetitzer Kultur, Landesmuseum für Vorgeschichte Halle, Únětice-kulttuuri (valokuva)
    6. Becker, Katharina: Transforming Identities – New Approaches to Bronze Age Deposition in Ireland (PDF), Proceedings of the Prehistoric Society, vol 79, s. 225–263, 2013 (englanniksi)

      Aiheesta muualla
      This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.