Progressiivinen rock

Muusikko Bill Brufordin mukaan progressiivisen rockin syntyyn vaikuttivat sekä yhteiskunnallinen että tekninen kehitys. Brufordin mukaan progemuusikoiden tausta oli brittiläisessä keskiluokassa ja että kirkolla oli asema nuorten kiinnostumiseen ja koulutukseen musiikissa. Hän mainitsee esimerkkeinä muun muassa John Wettonin, Chris Squiren ja Peter Gabrielin. Musiikin tekniikkaan tulivat moniraitaäänitys ja kodin stereolaitteet. Lisäksi yhtyeiden lavatekniikan kehitys oli nopeaa.[1]

1960-luvun jälkipuoliskolla psykedeelisen rockin edustajien kokeellisimmat levyt raivasivat tietä progressiiviselle rockille. Myös useiden tyylin keskeisten muusikoiden varsinainen ura alkoi psykedeelisissä kokoonpanoissa.[2]

1960-luvun puolivälistä alkaen voidaan löytää monia esimerkkejä rockin muuttumisesta ”taiteellisempaan” suuntaan. Popyhtyeet alkoivat pyrkiä pois parin hitin ympärille vaihtelevan tasoisesta materiaalista kootuista albumeista tai hittikokoelmista, joille oli koottu yhtyeen julkaisemia singlejä. Albumeista pyrittiin tekemään tasapainoisia ja tunnelmaltaan yhtenäisiä kokonaisuuksia, joihin yksittäiset laulut sijoittuisivat luontevasti. Tällaisia levyjä olivat esimerkiksi 1966 ilmestyneet The Beach Boysin Pet Sounds ja The Rolling Stonesin Aftermath.[3] Näillä levyillä myös käytettiin popmusiikissa epätavallisia soittimia.

Frank Zappan tuotannossa oli kuultu rohkeasti kokeellisia sävellyksiä jo vuonna 1966 ilmestyneestä esikoislevystä Freak Out! alkaen. The Beatlesin albumeista vuonna 1967 ilmestynyt Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band on usein nähty levynä, joka lopullisesti avasi portit kokeelliselle populaarimusiikille.[4] Vuonna 1968 levytetty Jimi Hendrixin 13 minuuttia pitkä kappale ”1983” voitaisiin jo tyylinsä puolesta laskea progressiivisen rockin lajiin. Myös The Moody Bluesin tuotannosta voidaan löytää selvästi progressiivisia piirteitä. Yhtye oli ensimmäisiä, jotka yhdistivät musiikkiinsa klassisen orkesterin albumilla Days of Future Passed (1967). Procol Harum otti musiikkiinsa selviä klassisia vaikutteita. Albumit olivat taiteellisia kokonaisuuksia, vaikka ne eivät olleet teemallisia kokonaisuuksia kuten The Moody Bluesilla.[3]

Ensimmäisenä lp-levynä, joka kokonaisuudessaan edustaa progressiivista rockia, on pidetty ainakin King Crimsonin ensialbumia In the Court of the Crimson King vuodelta 1969.[5] King Crimsonin jälkeen saman aikakauden progressiivisia rockyhtyeitä olivat esimerkiksi Emerson, Lake & Palmer, Genesis, Gentle Giant, Jethro Tull, Pink Floyd, Van Der Graaf Generator sekä Yes. Näiden brittiläisten yhtyeiden lisäksi merkittäviä olivat muiden muassa hollantilainen Focus, yhdysvaltalainen Kansas, ranskalainen Magma, sekä kanadalainen Rush. Myös eräät länsisaksalaiset progressiivisen rockin yhtyeet saivat kansainvälistä mainetta ja tunnustusta (niin sanottu krautrock-suuntaus). Näitä olivat muun muassa Amon Düül II ja Can. Lisäksi Italiaan muodostui oma progressiivisen rockin aaltonsa, joka kattoi lukuisia yhtyeitä 1970-luvulla, kansainvälisesti tunnetuimpana edustajanaan Premiata Forneria Marconi.

Vaikka progressiivinen rock nähdään nykyisin melko epäkaupallisena musiikillisena erityisalueena, jolla on oma pieni kuuntelijakuntansa, nousivat edellä lueteltujen yhtyeiden levyt usein albumilistojen kärkipäähän. Varsinkin Pink Floyd ja Genesis nousivat lopulta rockhistorian suosituimpien yhtyeiden joukkoon.

Myös Suomessa vaikutti 1970-luvulla monipuolinen progressiivisen rockin suuntaus. Ensimmäiset ja tunnetuimmat kotimaiset progeyhtyeet olivat Love Recordsille vuonna 1969 ensilevynsä levyttäneet helsinkiläiset Wigwam[6] ja Tasavallan Presidentti. Ne herättivät jonkin verran huomiota Suomen ulkopuolellakin. Muita tunnettuja suomalaisen progressiivisen rockmusiikin edustajia olivat muun muassa vuonna 1972 ensilevynsä levyttäneet helsinkiläinen Kalevala, lahtelainen Haikara ja porilainen Elonkorjuu. Tamperelainen Tabula Rasa ja pietarsaarelainen Fantasia julkaisivat ensilevynsä 1975 ja turkulainen Kaamos vuonna 1977. Myös esimerkiksi Hectorin vuoden 1973 Herra Mirandos -albumilla[5] on progressiivisia elementtejä.

Perinteisessä progressiivisessa rockissa on käytetty soittimena muun muassa mellotronia.

Progressiiviselle rockille tyypillisiä ovat pitkät, rakenteeltaan monimutkaiset kappaleet. Koko vinyylilevyn puoliskon täyttävät, yli 20 minuuttia kestävät kappaleet, eivät 1970-luvun alkupuolella olleet lainkaan harvinaisia. Progeyhtyeiden keskuudessa yleisiä ovat olleet myös niin sanotut konseptialbumit, joissa yksittäiset kappaleet muodostavat harkitun kokonaisuuden, useimmiten tarinan. Tarina saattoi olla kokoonpanon luoma tai pohjautua aiempaan teokseen.

Tunnettuja yhtyeiden itsensä kokonaan kehittämiä konsepti-albumeita ovat esimerkiksi Jethro Tullin Thick as a Brick (1972), Rushin 2112 (1976), Pink Floydin Animals (1977) sekä Wigwamin albumi Being (1974).

Tunnettuja kirjallisuuteen pohjautuvia progressiivisia konseptialbumeja ovat muun muassa Aphrodite’s Childin 666 (1972), Camel-yhtyeen The Snow Goose (1975),[7] Yesin Tales From Topographic Oceans (1974)[8] ja Bo Hanssonin Sagan om Ringen (1970)[9].

Mallia sävellyksille haettiin usein klassisen musiikin puolelta. Monimutkaisuus ei ole kuitenkaan edellytys progesävellykselle, vaan musiikin ”edistyksellisyys” voi perustua muihinkin seikkoihin. Sanoitusten tematiikka haetaan usein esimerkiksi mytologiasta, filosofiasta tai yhteiskunnallisista aiheista.

Progressiivisen rockin kokeellisuus ilmenee usein myös rockille epätavallisten soittimien käyttönä. Huilu oli varsin tavanomainen soitin progessa. 1970-luvun alussa vasta myyntiin tulleita syntetisaattoreita käytettiin ensimmäisten joukossa juuri progeyhtyeissä.

Musiikillisena ilmiönä progressiiviselle rockille läheistä sukua olivat monet 1970-luvun fuusiojazz-yhtyeet sekä käsitteenä hieman epämääräisen ”new age” -musiikin syntyyn vaikuttaneet artistit, kuten Vangelis ja Mike Oldfield. Myös heavy metalissa esiintyi toisinaan progressiivisen rockin piirteitä (ja päinvastoin), mistä brittiläinen Uriah Heep on esimerkki. Disko ja punk sen sijaan kuuluivat progressiivista rockia seuranneeseen musiikin yksinkertaistumiseen, joka oli progressiiviselle rockille vastakkainen suuntaus. 1970-luvun lopulla progressiivisesta rockista olikin tullut jo varsin epäsuosittua. Musiikkityyliä alettiin moittia tekotaiteelliseksi, mahtipontiseksi ja itsekeskeiseksi.

1990-luvulta lähtien ”progen” arvostus on taas noussut. Nykyään progressiivisen rockin kaupallisesti menestyneimmät albumit luetaan useinkin koko populaarimusiikin historian keskeisimpien levyjen joukkoon. 1990-luvulla progressiivinen rock sai uutta suosiota Suomessakin muun muassa Kingston Wall -yhtyeen myötä. Uuteen virtaukseen kuuluvat myös Liekki, Uzva ja Ultramariini.

Bill Bruford toteaa teoksessaan Autobiography kiinnostuksesta progressiiviseen rockiin:

»Progressiivinen rock, kuten syntyajankohtansa, oli ennen muuta optimistista. Sen perustava tavoite yhdistää rock, klassinen musiikki ja folk surrealistiseksi metatyyliksi oli lähtökohtaisesti idealistinen tavoite. Parhaimmillaan tyyli veti kuulijan mukaan etsimään henkistä aitoutta. Tietenkin otimme itsemme liian vakavasti ja saatoimme innokkuudessamme kasvot peruslukemilla sortua typerään naiviuteen. Koskaan siinä ei silti ollut tilaa kyynisyydelle, katkeruudelle tai itsesäälille. Kenties tämä kestävä viattomuus, joka on virkistävä vastalääke nykyajalle, on kuoppaistenkin vuosikymmenien jälkeen sen viehätysvoiman salaisuus.»

[1]

2000-luvulla progressiivista rockia ovat Suomessa edustaneet muun muassa Von Hertzen Brothers, Jeavestone ja Nurkostam. Yhdysvaltalainen Dream Theater on 1990-luvulta lähtien ollut merkittävä metallimusiikin ja progressiivisen rockin yhdistäjä. Progressiivinen metalli on nykyisin oma lajityyppinsä metallimusiikissa.

• Deep Purple: Shades of Deep Purple (1968)[10]
• The Moody Blues: Days of Future Passed (1967), In The Search of Lost Chord (1968)[2]

Lähde:[11]

• Camel: Mirage (1974), The Snow Goose (1975)
• Caravan: In the Land of Grey and Pink (1971)
• Emerson, Lake & Palmer: Tarkus (1971), Brain Salad Surgery (1973)
• Focus: Moving Waves (1971)
• Genesis: Selling England by the Pound (1973), The Lamb Lies Down on Broadway (1974)
• Gentle Giant: Acquiring the Taste (1971), Octopus (1973)
• Jethro Tull: Aqualung (1971), Thick as a Brick (1972)
• King Crimson: In the Court of the Crimson King (1969), Larks’ Tongues in Aspic (1973), Red (1974)
• Pink Floyd: The Dark Side of the Moon (1973)[5], Wish You Were Here (1975), The Wall (1979)
• Rush: 2112 (1976)
• Van Der Graaf Generator - H to He, Who Am the Only One (1970), Pawn Hearts (1971)
• Yes: Fragile (1971), Close to the Edge (1972)

• Tasavallan Presidentti: Tasavallan Presidentti (1969)[11]
• Wigwam: Being (1974), Nuclear Nightclub (1975)[12]

• Bruford, Bill: The Autobiography. Yes, King Crimson, Earthworks and More. A Genuine Jawbone Journal, 2009. ISBN 978-1-906002-23-7. (englanniksi)
• Dimery, Robert (toim.): 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. (1001 Albums You Must Hear Before You Die, 2006.) Suomentaneet Esa Kuloniemi ym. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36217-4.
• Koski, Markku: Beatles. Erään yhtyeen anatomia. Helsinki: Love-kirjat, 1987. ISBN 978-951-0-32056-3.
• Lehtonen, Esko: Suomalaisen rockin tietosanakirja 2. Fanzine, 1983. ISBN 951-9287-09-4.
• Nyman, Jake: Onnenpäivät 2. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
• Nyman, Jake: Aution saaren levyt. Helsinki: Tammi, 1997. ISBN 951-31-0822-8.
• Pajuniemi, Matti: Prog Finlandia. Matti Pajuniemi, 2016. ISBN 978-952-93-7590-5.
• Sappinen, Jorma-Veli: Heavy Rock. Soundi kirja, 1978. ISBN 951-99188-3-3.
• Wells, David: 100 Greatest Psychedelic Records. Diamond Publishing. ISSN 1746-8051. (englanniksi)

• Oksanen, Taru: Suomalainen progressiivinen rock. Synty ja kehitys. Pop-Kirja, 2004.

• Prog Archives. (englanniksi)
• Strawberry Bricks. Progressiivisen rockin aikajana vuosilta 1967–1979. (englanniksi)
• Progen kulta-aika. Ylen Elävä arkisto.
• Rocket Recordsin progesivu (Arkistoitu – Internet Archive).