Professio

Lääkärin kirjoittama viskin ostoon oikeuttava resepti kieltolain ajalta. Ammattikunnan lailla säädettyjä erikoisoikeuksia ja velvollisuuksia pidetään usein keskeisenä professiota määrittävänä tekijänä.

Yksiselitteistä määritelmää professiolle ei ole pystytty antamaan. Määrittelykysymystä on kuitenkin pyritty lähestymään muutamalla eri tavalla, joita voidaan kutsua piirremalliksi, funktionaaliseksi malliksi sekä valtasuhdemalliksi.[5]

Piirremallin mukaan professiossa toteutuu tietyt piirteet, jotka määrittävät ammatin professioasemaa. Usein tällöin professioammatin piirteinä pidetään sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat tyypillisiä vakiintuneimmille professioille, kuten lääkärin ammatille, ja muiden ammattien professiostatus määrittyy vertaamalla kutakin ammattia näihin arkkityyppisen profession piirteisiin.[5] Professioille ominaisina piirteinä voidaan esimerkiksi pitää sitoutumista tiettyyn ammattieettiseen koodistoon, ammatin harjoittamisen vaatimaa korkeaa koulutustasoa, ammatin harjoittajan laajaa autonomiaa, ammattikunnan korkeaa ja vaikutusvaltaista yhteiskunnallista asemaa ja sitä, että ammatinharjoittaja on ennemmin vastuussa yhteiskunnalle ja ammattikuntansa eettisille periaatteille, kuin esimerkiksi työnantajalleen.[5] Piirremallin mukaan näiden piirteiden avulla voidaan hahmottaa jatkumo, jonka toisessa ääripäässä ovat matalasti koulutetut ja vain vähän itsemääräämisoikeutta työssään omaavat täysin ei-professionaalit työntekijät, ja toisessa päässä perinteiset ja vakiintuneet professiot.[5]

Funktionaalisen mallin mukaan professiolla on oltava tietynlaatuinen yhteiskunnallinen funktio eli tarkoitus, jota profession olemassaolo yhteiskunnassa palvelee. Tällöin professio on mikä tahansa yhtenäinen ammattikunta, jonka toiminta on pikemmin suuntautunut yhteiskunnan ja sen jäsenten palvelemiseen tiettyä asiantuntemusta vaativalla sektorilla, kuin esimerkiksi henkilökohtaisen voiton tavoitteluun tai tietyn yrityksen tavoitteiden edistämiseen.[5] Tämän katsantokannan mukaan esimerkiksi ammatinharjoittajien antautuminen voiton tavoitteluun tai palkkaa maksavan tahon etujen edistämiseen heikentää ammatin asemaa professiona.[2]

Valtasuhdemallin mukaan profession määrittelee se, millaisen yhteiskunnallisen aseman ammattikunta on onnistunut saavuttamaan, ja miten se kykenee tätä asemaansa käyttämään ja puolustamaan. Tällöin huomion keskiössä on se, onko ammattikunnalla erikoisoikeuksia, joita se kykenee pitämään vain omassa hallussaan. Valtasuhdemallin mukaan ajateltuna ammattikunnan ei siis välttämättä tarvitse olla yhteiskunnalliseen hyötyyn suuntautunut tai tiukan eettisen koodiston säätelemä ollakseen professio.[5] Ammatteja onkin aika ajoin luokiteltu professioiksi vain sillä perusteella, onko niillä lain säätämä yksinoikeus tietyn ammatillisen toiminnan harjoittamiseen.[7]

Osa ammateista täyttää profession määritelmän varsin kiistatta kaikilla edellä mainituilla malleilla tarkasteltuna. Esimerkiksi perinteiset lääkärin tai lakimiehen professiot. Osa matalan koulutustason ammateista vaikuttaa puolestaan kiistatta ei-professionaaleilta, niiden koulutusvaatimusten, työn autonomian ja yhteiskunnallisen vallan ja arvostuksen ollessa matalia. Professioammattien ja muiden ammattien välinen kuilu on kuitenkin viime vuosina mahdollisesti kaventunut. Syinä tähän ovat esimerkiksi se, että monet perinteisesti ei-professioina pidetyt ammatit ovat alkaneet omaksumaan professioiden piirteitä ja toisaalta yhteiskunnan markkinallistuminen, joka on muuttanut profession harjoittajan riippumattomasta asiantuntijasta enemmänkin kaupalliseksi palveluntarjoajaksi asiakkailleen.[5]

Professioiden lisäksi puhutaan aika ajoin myös semiprofessioista. Semiprofessiolla viitataan ammattiin, jolla on profession piirteitä, mutta joka esimerkiksi koulutusvaatimusten ja ammatinharjoittajan vastuun osalta ei täysin vertaudu professioon. Semiprofessioina pidetään etenkin professioita avustavia ammattikuntia, kuten hammaslääkäriä avustavia suuhygienistejä tai lääkäriä avustavia sairaanhoitajia. Määrittely ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, ja esimerkiksi sairaanhoitajat voidaan lukea myös varsinaiseksi professioksi. Toisaalta myös sellaisia ammatteja, jotka eivät varsinaisesti avusta minkään vakiintuneen profession harjoittajaa, mutta täyttävät osan profession piirteistä voidaan pitää semiprofessioina.[8]