Saksan–Ranskan sota

Preussin voitto Preussin–Itävallan sodassa vuonna 1866 oli nostanut Preussin saksalaisvaltioiden johtoon ja Preussi alkoi uhata Ranskan asemaa Euroopan johtavana valtiona. Saksan-Ranskan sodan välitön syy oli kuitenkin ruhtinas Leopold von Hohenzollernin ehdokkuus Espanjan kuninkaaksi. Leopold oli sukua Preussin kuningashuoneelle, ja häntä ajoivat kuninkaaksi Preussin kansleri Otto von Bismarck ja Espanjan pääministeri Juan Prim. Hanke huolestutti Ranskaa, joka piti Espanjan ja Preussin mahdollista liittoa uhkana. Leopoldin ehdokkuus peruttiin Ranskan diplomaattisen painostuksen vuoksi. Preussin kuningas Vilhelm I ei kuitenkaan suostunut antamaan Ranskan suurlähettiläälle Vincent Benedettille lupausta siitä, ettei Leopold voisi joskus tulevaisuudessa olla uudelleen ehdolla Espanjan kuninkaaksi.[4]

Tapaamisen jälkeen Bismarckille lähetettiin sähke Vilhelmin ja Ranskan suurlähettilään tapaamisesta. Bismarck muokkasi sähkeen tekstiä provosoivammaksi ja lähetti sen tiedotteena lehdistölle.[5] Bismarck onnistui tavoitteessaan ärsyttää Ranskan hallitusta. Ranskan keisari Napoleon III julistikin sodan Preussille 19. heinäkuuta 1870. Napoleon III:n sotilasneuvonantajat olivat vakuuttaneet hänelle, että Ranskan armeija löisi Preussin ja voitto palauttaisi keisarin laskussa olleen suosion. Ranskalaiset olivat varmoja siitä, että vuonna 1866 toteutettu armeijan uudelleenorganisointi oli tehnyt Ranskan armeijasta ylivoimaisen suhteessa saksalaisiin armeijoihin. Lisäksi ranskalaiset luottivat kahteen aseteknologiseen keksintöön: pulttilukkomekanismilla toimivaan Chassepot-kivääriin ja Mitrailleuse-konekivääriin.[4]

Ranska koki Saksan valtion syntyprosessin uhkana, ja sota Saksan yhdistymiskehitystä johtanutta Preussia vastaan oli viimeinen yritys säilyttää Ranskan johtava asema Manner-Euroopassa.[6]

Bismarck puolestaan näki Ranskaa vastaan käytävässä sodassa mahdollisuuden yhdistää Etelä-Saksan valtiot Preussin johtamaan Pohjois-Saksan liittoon ja rakentaa niistä vahvan Saksan keisarikunnan. Saksalla olisi miesylivoima, mikäli Baijeri, Württemberg ja Baden pitäisivät Ranskaa uhkana ja liittyisivät Preussin rinnalle. Toinen vahvuus oli Preussin armeijan yleisesikunta, joka hallitsi suurten joukkojen nopean ja järjestelmällisen siirtämisen taistelukentille. Ylivoimaisen liikkuvuuden ansiosta yleisesikunnan päällikkö kenraali Helmuth von Moltke pystyisi hyödyntämään saksalaisten lukumääräistä ylivoimaa useimmissa sodan taisteluissa.[4]

Ranska jäi sodassa yksin, sillä Preussin ja Ranskan välissä tasapainoillut Italia, katkeroitunut Itävalta ja mannermaan asioista sivussa pysyttelevä Iso-Britannia eivät halunneet asettua Ranskan tueksi. Saksan pikkuvaltiot sen sijaan lähtivät Preussin avuksi.[7]

Saksa toteutti liikekannallepanon tehokkaasti, kun taas Ranskan toimintaa leimasivat sekaannus ja viivästykset. Saksa kykeni lähettämään etulinjaan 380 000 miestä vain 18 päivässä liikekannallepanon aloittamisesta 14. heinäkuuta 1870. Samaan aikaan Ranskan yksiköt saapuivat rintamalle joko myöhässä tai puutteellisesti varustettuina.[4]

Saksan ja Ranskan valtavat armeijat kohtasivat toisensa ryhmittyneinä oikeaan ja vasempaan sivustaan. Ranskalaisten oikea eli eteläinen sivusta kärsi tappion 6. elokuuta 1870, ja sen komentaja marsalkka Patrice de Mac-Mahon vetäytyi lännen suuntaan. Samana päivänä 65 kilometriä koilliseen Ranskan vasemman sivustan komentaja marsalkka Achille Bazaine irtautui Saarbrückenin lähistöltä ja liikkui Metzin linnoitusta kohden. Saksan oikea sivusta esti ranskalaisten etenemisen ja Bazainen joukkojen oli vetäydyttävä Metziin.[4]

Sodan ratkaisutaistelu käytiin Sedanissa. Mac-Mahonin komentama Ranskan oikea sivusta yritti pelastaa Bazainen, mutta saksalaiset piirittivät ja vangitsivat hänet Sedanissa 31. elokuuta 1870. Seuraavan päivänä saksalaiset ampuivat tykeillä ranskalaisia joukkoja ympäröiviltä kukkuloilta. Sedanin taistelu oli ranskalaisille täydellinen katastrofi. Belgian rajalle loukkuun jääneet ranskalaiset menettivät ankarassa tykistötulessa 17 000 miestä ja joutuivat antautumaan.[4] Sedanin linnoitukseen paennut keisari Napoleon III antoi käskyn nostaa valkoisen lipun, sillä hän halusi lopettaa tarpeettoman verenvuodatuksen. Napoleon III neuvotteli sen jälkeen lyhyesti everstiluutnantti Paul Bronsart von Schellendorffin kanssa ja ojensi tälle kuningas Vilhem I:lle osoitetun kirjeen, jossa ilmoitti antautuvansa. Napoleon III tapasi seuraavana päivänä sekä Bismarckin että Vilhelm I:n. Sen jälkeen hänet vietiin vangiksi Wilhelmshöhen linnaan.[8] Saksalaisten vangeiksi jäi 104 000 upseeria ja sotamiestä. Vankien joukossa oli keisarin lisäksi myös marsalkka Mac-Mahon. Saksa kärsi vain 460 upseerin ja 8 500 miehistön jäsenen tappiot. Koska Bazainen armeija oli edelleen piiritettynä Metzissä, oli sodan lopputulos käytännössä selvä.[4]

Aselepo sovittiin 28. tammikuuta 1871, ja siihen sisältyi vaatimus Ranskan kansalliskokouksen valinnasta, jolla olisi valtuudet solmia lopullinen rauhansopimus. Välirauhansopimuksen neuvottelivat lopulta Ranskan puolelta Adolphe Thiers ja Jules Favre, ja se allekirjoitettiin 26. helmikuuta 1871 sekä hyväksyttiin 1. maaliskuuta 1871. Ranskan hallitusta uhkasi kuitenkin vielä kapina Pariisissa, kun tasavaltalaisia vastustavat radikaalit perustivat maaliskuussa oman lyhytikäisen hallintonsa, Pariisin kommuunin. Kommuuni kukistettiin kahden kuukauden kuluttua, ja Frankfurtissa allekirjoitettiin lopullinen ja virallinen rauhansopimus 10. toukokuuta 1871. Frankfurtin rauhansopimuksen ankarat määräykset pantiin sen jälkeen täytäntöön. Saksa liitti Elsassin ja puolet Lothringenia, mukaan lukien Metzin, alueisiinsa. Lisäksi Ranskan oli maksettava viiden miljardin frangin sotakorvaukset ja katettava Saksan miehityksestä Ranskan pohjoisissa maakunnissa aiheutuneet kustannukset siltä ajalta, kunnes kaikki sotakorvaukset oli maksettu. [4] Ranskan oli myös sallittava Saksan miehitysjoukkojen läsnäolo Ranskan itäosissa kunnes sotakorvaukset olisi maksettu kokonaan. Gambetta, Louis Blanc, Georges Clemenceau sekä useat muut tasavaltalaiset erosivat kansalliskokouksesta vastalauseena Frankfurtin rauhansopimukselle.[7]

Saksan–Ranskan sodalla oli kauaskantoiset seuraukset. Syntyi kaksi uutta valtiota, Saksan keisarikunta ja Ranskan kolmas tasavalta. Kun Napoleon III ei enää suojellut Kirkkovaltiota, Italia liitti sen itseensä 20. syyskuuta 1870 ja vei siten Italian yhdistymisen päätökseen. Saksalaisten saavuttama murskavoitto Ranskasta vahvisti heidän uskoaan preussilaiseen militarismiin, joka pysyi Saksan yhteiskunnan vallitsevana voimana aina vuoteen 1945 saakka. Samalla Preussin asevelvollisista koostuva armeija, jota johtivat korkeasti koulutetut yleisesikunnan ammattiupseerit, toimi mallina muille suurvalloille. Tärkeä seuraamus oli myös Alsacen ja Lorrainen eli Elsass-Lothringenin menetys, joka aiheutti Ranskassa pitkällisen katkeruuden. Vuodet 1871–1914 merkitsivät epävakaan rauhan aikaa, sillä Ranska pyrki määrätietoisesti palauttamaan menetetyt alueet, ja Saksassa puolestaan yltyivät imperialistiset tavoitteet. Näiden maiden keskinäinen viha oli sittemmin liikkeellepaneva voima ensimmäisen maailmansodan länsirintaman pitkittyneissä, teurastukseksi muuttuneissa taisteluissa.[4]

Sotilaallisessa mielessä Saksan–Ranskan sota osoitti armeijan yleisesikunnan tarpeellisuuden ja keskitetyn sodanjohdon tehokkuuden yhdistettynä rautateiden ja lennättimen luomiin hyviin yhteyksiin.

• Emsin sähke
• Gravelotten taistelu

• Clodfelter, Micheal (2017). Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1492–2015 (neljäs painos). Jefferson, NC: McFarland. ISBN 978-0-7864-7470-7.
• Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19. WSOY Porvoo 1984. ISBN 951-0-09747-0.
• Nolte, Frédérick (1884). L'Europe militaire et diplomatique au dix-neuvième siècle. Paris: E. Plon, Nourrit et Cie. OCLC 4899575
• Kari, Risto: Historian ABC - Kaikkien aikojen valtiot. Osa 4. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001. ISBN 951-31-1096-6.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan–Ranskan sota Wikimedia Commonsissa