Presidentinlinna

Arkkitehti Pehr Granstedt suunnitteli talon alkujaan 1814 varakkaan Heidenstrauch-suvun kauppiastaloksi ja asunnoksi. Kolmikerroksisen rakennuksen ensimmäinen kerros oli varattu kaupankäyntiä varten, toinen Heidenstrauchien omaksi asunnoksi ja kolmas kerros oli jaettu pieniksi vuokrahuoneistoiksi. Kauppaneuvos J. H. Heidenstrauch oli 1800-luvun alkupuolella Helsingin rikkain asukas.

Heidenstrauchit ehtivät asua kauppakartanossaan vain 17 vuotta, kunnes Suomen senaatti osti talon vuonna 1837 Venäjän keisareiden Suomen palatsiksi.[1] Kauppaa edelsi vuosia kestänyt suunnitteluvaihe, jolloin palatsia oli suunniteltu sijoitettavaksi milloin minnekin päin Helsinkiä, muun muassa Tähtitornin vuorelle ja Katajanokan vuorelle. Suomeen Berliinistä tuotu Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehti Carl Ludvig Engel olisi halunnut rakennuttaa keisarille uuden palatsin joko Esplanadin puiston päähän Kauppatorin länsipuolelle taikka Katajanokalle. Keisari ei kuitenkaan lämmennyt Engelin ajatuksille, vaan määräsi Heidenstrauchien kauppiaskartanon ostettavaksi valtiolle.

Rakennusta muutettiin ja laajennettiin huomattavasti Engelin suunnitelmien mukaan 1843. Rakennusta kutsuttiin nyt virallisesti nimellä "keisarillinen palatsi Helsingissä". Palatsin ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin palatsin keittiöt sekä henkilökunnan asuintilat. Toisessa kerroksessa eli pääkerroksessa sijaitsivat keisarinnan vastaanottotilat ja osa keisarillisista makuuhuoneista sekä kolmanteen kerrokseen ulottuvat suuri ja pieni ruokasali sekä tanssisali. Palatsin kolmannen kerroksen makuu- ja työhuoneet varattiin keisarille ja tämän lähiseurueelle, ja sieltä oli myös kulku pienelle näköalatornille sekä salaiset kierreportaat keisarinnan makuuhuoneeseen.

Linnan laajennusta suunniteltiin useampaan otteeseen 1800-luvun loppupuolella, mutta vasta vuonna 1907 rakennettiin suurempi valtiosali odotushalleineen arkkitehti Johan Jacob Ahrenbergin suunnitelmien mukaisesti.

Ensimmäisen maailmansodan aikana palatsi toimi sotasairaalana, jonne voitiin sijoittaa 200 rintamalla haavoittunutta sotilasta. Venäjän vallankumouksen aikana se toimi venäläisen sotilas- ja työläisneuvoston päämajana. Vuoden 1918 sisällissodan aikana talossa oli saksalaisten ja myöhemmin suomalaisten esikunta.[2] Sisällissodan jälkeen rakennusta kaavailtiin Suomen kuninkaan linnaksi, jolloin rakennuksesta alettiin puhua "linnana". Se ehdittiin jopa osittain sisustaa tähän tehtävään, mutta valtiomuodon vakiinnuttua tasavallaksi jo tilatut tai hankitut huonekalut joutuivat myyntiin Stockmannille. Viron vapaussodan aikana 1918–1919 pihasiivessä toimi Viron Avustamisen Päätoimikunnan kanslia.[3]

Vuosina 1919–1921 talon kolmannessa kerroksessa oli Suomen ulkoasiainministeriö. Presidentinlinnaksi rakennus kunnostettiin vuonna 1921. Tällöin esimerkiksi ortodoksinen kirkkosali linnan toisesta kerroksesta purettiin ja paikalle rakennettiin kirjasto. Kirkon esineet otettiin Kansallismuseon kokoelmiin.

Presidentin virka-asunto sijaitsi alun perin presidentinlinnassa. Vuonna 1940 Tamminiemi lahjoitettiin presidentin virka-asunnoksi; Ryti ja C. G. E. Mannerheim asuivat siellä, kun taas Paasikivi vietti koko presidenttikautensa linnassa. Urho Kekkonen muutti presidenttikautensa alussa 1956 Tamminiemeen, jossa hän asui kuolemaansa 1986 asti ja josta tehtiin myöhemmin museo. Mauno Koivisto asui presidentinlinnassa, kunnes uusi virka-asunto Mäntyniemi valmistui 1993.[2] Vuodesta 1993 lähtien kaikki tasavallan presidentit ovat asuneet Mäntyniemessä.[4]

Presidentinlinnassa asui myös osa keisarillisen residenssin ja myöhemmin tasavallan presidentin kanslian henkilökuntaa. Nykyisin kaikki Linnan asuintilat on muutettu työtiloiksi, joissa työskentelee suurin osa tasavallan presidentin kanslian henkilökunnasta. Linnassa työskentelevään kabinettiin kuuluvat kansliapäällikkö ja presidentin lähimmät neuvonantajat ja avustajat. Lisäksi linnassa työskentelevät adjutantit, jotka vastaavat presidentin ja hänen puolisonsa ohjelman käytännön valmistelusta ja toteuttamisesta. Linnassa on myös hallintohenkilöstön työtiloja ja keittiö.[4]

1970-luvun alussa Presidentinlinnan sisätiloista tehtiin ilmeeltään vaaleat ja pelkistetyt. Kun linnassa ei 1990-luvulta alkaen enää asuttu, linnan eriluontoisista tiloista tuli toistensa kaltaisia työhuoneita. Korjauksia tehtiin 2000-luvulle asti yksi kerrallaan ilman laajempaa kokonaisnäkemystä.[5]

Presidentinlinnan kokonaisvaltaisen peruskorjauksen suunnittelu alkoi vuonna 2006. Suunnitteluun kuului muun muassa rakennushistoriallinen selvitys ja antiikkikalusteinventointi. Peruskorjaussuunnittelusta vastasi LPR-arkkitehdit Oy. Korjaustyöt aloitettiin vuonna 2013 ja saatiin päätökseen 2015.[6]

Peruskorjauksen tavoitteena oli ennen kaikkea luoda toimivat tilat kaikille käyttäjille, sujuvoittaa kulkua talossa ja etsiä talotekniikalle parhaat reitit. Kulun helpottamiseksi linnan eri osien välillä tehtiin suuria purkutöitä. Joitain ahtaita portaikkoja uusittiin tai korvattiin hisseillä. Esteettömyyttä parannettiin luiskilla ja nostimilla. Kellaritilat uusittiin perusteellisesti.[7]

Rakennuksen perustuksen puupaaluja vahvistettiin ja täydennettiin. Ilmanvaihto ja sähköistys uudistettiin koko rakennuksessa. Valaistus uudistettiin huolellisesti, arvovalaisimia kunnostettiin ja sijoitettiin uudelleen, ja valaistusta parannettiin moderneilla valaisimilla. Myös julkisivun valaistusta parannettiin. Salien kaikuisuutta vähennettiin lisäämällä vaimennusverhouksia.[8]

Linnan ulkonäkömuutoksiin kuului arkipäiväisten, tavanomaisten ja vanhentuneiden ratkaisujen korvaaminen edustavammilla ja alkuperäistä lähempänä olevilla ratkaisuilla. Aikaisempia värejä etsittiin seinämaalien ja tapettien alta sekä vanhoista valokuvista. Goottilaisen salin seinien värit perustettiin järjestyksessä toiseen maalausvaiheeseen. Myös ovia palautettiin vanhempaan asuun, ja alkuperäisiä kalusteita tuotiin Kansallismuseon kokoelmista Tamminiemestä. Pääsisäänkäynnin portaikkoon ja aulaan palautettiin marmorointimaalaus.[9] Sisätilojen väritys valittiin empiresävyihin tukeutuvaksi ja kertomaan eri huoneiden arvojärjestyksestä. Tapettipintoihin tuotiin eloa ja tekstuuria mutta ei kuitenkaan kuvioita, koreutta tai kimalletta. Myös verhoja uusittiin.[10]