Potkunyrkkeily

Siitä, mikä lasketaan potkunyrkkeilyksi, ei ole täyttä yhteisymmärrystä. Laji voidaan määritellä sekä suppeassa merkityksessä että laajassa merkityksessä:

• Suppeassa merkityksessä potkunyrkkeilyksi lasketaan vain lajit, joita virallisesti kutsutaan potkunyrkkeilyksi, kuten amerikkalainen potkunyrkkeily, hollantilainen potkunyrkkeily ja japanilainen potkunyrkkeily.
• Laajassa merkityksessä potkunyrkkeilyksi lasketaan yllä mainittujen lisäksi kaikki pystyssä täydellä kontaktilla käytävät lajit joissa sekä lyönnit että potkut ovat sallittuja, kuten muay thai, kyokushin, lethwei, sanda ja savate.^lähde?

Japanilainen potkunyrkkeily sai alkunsa, kun vuoden 1959 joulukuussa Japanissa järjestettiin muay thai -turnaus. Muay thai miellytti paikalla ollutta karatekaa nimeltä Tatsuo Yamada, joka halusi harjoitella karatea täyskontaktisäännöillä. Tuohon aikaan sitä, että karatekat löisivät toisiaan pidettiin hyväksymättömänä. Yamada alkoi harjoitella muay thaita tuntemattomaksi jääneen nak muayn (muay thai ottelija) kanssa. Tätä kautta muay thaihin tutustui myös Osamu Noguchi, joka oli nyrkkeilyn promoottori ja joka oli myös kiinnostunut muay thaista. Vuonna 1963 Thaimaassa järjestettiin karate – muay thai -otteluita, jossa kolme karatekaa Oyaman dojolta (josta myöhemmin kehittyi Kyokushin) kohtasivat kolme nak muayta. Karatekat voittivat 2–1, molemmat tyrmäykseen johtaneella päälyönnillä. Huomioitavaa on, että ainoa hävinnyt karateka, joka tuli tyrmätyksi kyynärpäälyönnillä, oli ohjaaja eikä kilpailija ja toimi sijaisena sillä varsinainen kilpailija ei päässyt paikalle. Tämän jälkeen Noguchi jatkoi muay thain harjoittelua ja lopulta päätti luoda uuden lajin, jonka hän nimesi potkunyrkkeilyksi. Potkunyrkkeilyyn lainattiin muay thaista enemmän sääntöjä kuin tekniikoita. Tekniikat perustuivat edelleen ensisijaisesti karateen. Alun perin lajissa sallittiin heitot ja päällä puskeminen, jotta laji tuntuisi erilaiselta kuin muay thai, mutta tästä luovuttiin pian. Vuonna 1966 Noguchi perusti Kickboxing Associationin, ensimmäisen potkunyrkkeilyn kattojärjestön, ja samana vuonna järjestettiin ensimmäinen potkunyrkkeilyturnaus. Tatsuo Yamada kuoli seuraavana vuonna, mutta hänen dojonsa jatkoi potkunyrkkeilyn tukemista. [2]

Potkunyrkkeilystä tuli Japanissa nopeasti suosittua ja jo vuonna 1970 potkunyrkkeilyä tuli televisiosta kolmella kanavalla kolme kertaa viikossa. Otteluissa nähtiin usein vastakkain japanilaisia potkunyrkkeilijöitä ja nak muayta. Tadashi Sawamura oli erityisen menestyksekäs aikainen potkunyrkkeilijä, joka uransa aikana otteli yli 200 ottelua, joista hän voitti 94,6% tyrmäyksillä. Vuonna 1971 perustettiin All Japan Kickboxing Association, jolla oli noin 700 rekisteröityä potkunyrkkeilijää. [2]

1980-luvulla potkunyrkkeilyn suosio oli laskussa ja televisiossa ei näkynyt enää yhtä paljoa potkunyrkkeilyä kuin ennen ja sillä mitä näkyi oli matalat katsojamäärät. Japanilaisen potkunyrkkeilyn kulta-aika oli ohi. Vuonna 1993 kuitenkin perustettiin K-1-promootio, jonka ansiosta japanilaisen potkunyrkkeilyn suosio lähti taas nousuun. Nykyään japanilaiseen potkunyrkkeilyyn viitataankin usein K-1 potkunyrkkeilynä. [2]

K-1-säännöillä käytävässä ottelussa on sallittua lyönnit, potkut ja polvipotkut päähän, jalkoihin ja keskivartaloon. Kyynärpäälyönnit ovat kiellettyjä. Clinch-otteen käyttö on sallittua, mutta vain yhden hyökkäyksen verran. Hyökkäys pitää suorittaa välittömästi kiinniottamisen jälkeen. Jalkoihin tarttuminen on kielletty. [3]

Amerikkalainen potkunyrkkeily sai alkunsa 1970-luvulla, kun Yhdysvalloissa päätettiin järjestää kilpailut maan parhaiden karatekoiden ja yhden seuran parhaiden nyrkkeilijöiden välille. Ottelu käytiin nyrkkeilykehässä ja molempien lajien ottelijat saivat käyttää omien lajiensa tekniikoita. Nyrkkeilijät voittivat kaikki ottelut tyrmäyksellä. Tästä järjestäjät saivat idean kehittää uusi laji, jossa yhdistyvät nyrkkeilyn käsitekniikat ja karaten jalkatekniikat. Lajin nimi oli alussa Full Contact karate, mutta se muuttui heti pikimmin potkunyrkkeilyksi eli kickboxingiksi. [1]

Amerikkalainen potkunyrkkeily on säännöiltään K-1-potkunyrkkeilyä huomattavasti rajoitetumpi. Kyynärpäätekniikat, polvitekniikat ja clinch-ote ovat kaikki täysin kiellettyjä, vain käsillä ja jaloilla suoritetut iskutekniikat ovat sallittuja. Myös potkut jalkoihin ovat kiellettyjä. Joidenkin mielistä potkut jalkoihin ovat kiellettyjä vain siksi, että niiden puute tekisi lajista näyttävämmän ja siten parantaisi lajia penkkiurheiluna. [4]

Alankomaalainen potkunyrkkeily sai alkunsa 1970-luvulla, kun muutamat alankomaalaiset ottelijat matkustivat Japaniin oppiakseen potkunyrkkeilyä. Kotiin palattuaan he perustivat potkunyrkkeilysalin Amsterdamiin. Alankomaalaisen potkunyrkkeilyn säännöt ovat kutakuinkin samat kuin K-1-potkunyrkkeilyn, mutta laji erottuu harjoitusmetodeiltaan ja fokukseltaan. Alankomaalaisen potkunyrkkeilyn pääpainona ovat erittäin aggressiiviset nyrkkeilykombinaatiot, jotka loppuvat potkuun, yleensä jalkoihin. Clinch-otteen käyttö on sallittua, mutta siihen ei paljoa painoteta. Vaikka säännöt kieltävätkin kyynerpäälyönnit, niitä harjoitellaan silti. [5]

Alankomaalaiset ovat K-1-kilpailuissa menestyneet erittäin hyvin ja K-1 World Grand Prix -kilpailuissa vuosien 1993 ja 2012 välillä alankomaalaiset voittivat 15 kertaa. [6]

• valkoinen (6. kyu)
• keltainen (5. kyu)
• oranssi (4. kyu)
• vihreä (3. kyu)
• sininen (2. kyu)
• ruskea (1. kyu)
• musta (1.–6. dan)

Vyöarvoa korotetaan vyökokeessa eli graduoinnissa graduoijan eli mustan vyön omaavan henkilön läsnä ollessa. Potkunyrkkeilyssä käytetään lyöntejä, potkuja, torjuntoja, väistöjä ja jalkapyyhkäisyjä.^lähde?

• WAKO (1977–)
• ISKA (1985–)
• K-1 (1993–)
• It's Showtime (1998–2012)
• Glory (2012–)
• Bellator Kickboxing (2016–)
• ONE Championship (2018–)

• Suomen Potkunyrkkeilyliitto