Postkolonialistinen kirjallisuus

Postkolonialistisella kirjallisuudella tarkoitetaan kirjallisuutta ja tekstejä, jotka ovat osa kolonialistista diskurssia, tai jotka ovat syntyneet reaktiona tähän diskurssiin. Kolonialismia on esiintynyt läpi maailmanhistorian, mutta nykyinen postkolonialistinen kirjallisuus ja kritiikki keskittyy nimenomaan "uuden imperialismin" synnyttämiin ilmiöihin. Postkolonialistinen kirjallisuus on siis suurilta osin kirjallisuutta, joka liittyy ennen kaikkea useiden eurooppalaisten valtioiden 1800- ja 1900-luvuilla harjoittamaan siirtomaapolitiikkaan ja sen seurauksiin.

Kartta Euroopan ja USA:n siirtomaista vuodelta 1945

Postkolonialistiset tekstit voivat tuoda esiin erilaisuutta esimerkiksi tapahtumapaikan, nimien, teemojen tai kielen avulla. [1] Käsiteltävät teemat liittyvät usein kolonisaatioon ja sen seurauksiin sekä siirtomaan saavuttaman uuden poliittisen ja kulttuurisen itsenäisyyden tuomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Postkolonialistinen kirjallisuus tarkastelee kriittisesti myös rasistisia tai kolonialistisia piirteitä sisältävää kirjallisuutta. Uusimmissa muodoissaan postkolonialistinen kirjallisuus kyseenalaistaa myös vallitsevan postkolonialistisen diskurssin ja pyrkii avaamaan uudelleen aiempia tulkintoja aiheesta.

Postkolonialistisen kirjallisuuden kriitikot torjuvat väitteet kanonisesta länsimaisen kirjallisuuden universaalista ja yrittävät löytää rajoituksia ja puutteita länsimaisen kirjallisuuden tavassa myötäelää kulttuuristen ja etnisten rajojen ulkopuolelle. Oleellista on tutkia muiden kulttuurien kuvaamista kirjallisuudessa. Postkolonialisten kirjallisuuden kriitikot näyttävät usein miten kanoninen länsimainen kirjallisuus sivuuttaa kolonialismiin ja imperialismiin liittyviä asioita. Kritiikissä on myös kehitelty näkökulma, jossa marginaalisuutta ja ulkopuolisuutta tarkastellaan voimavaroina ja mahdollisen muutoksen luojina. [2]

Historiaa

Postkolonialistinen kritiikki muodostui selkeäksi omaksi alakseen vasta 1990-luvulla. [2] Sen muodostumiseen vaikuttaineita tekstejä kuitenkin kirjoitettiin jo aikaisemmin. Postkolonialistisen kritiikin juuret johtavat Frantz Fanonin 1961 ilmestyneeseen teokseen Les Damnés de la Terre suom. Sorron yöstä), joka käsittelee Algerian pyrkimystä itsenäistyä Ranskan alaisuudesta. Erityisenä pohdinnan kohteena on kolonialismin vaikutus koko kansan psyykeen ja tämän aiheuttavat ongelmat siirtomaavallasta vapautumiselle.[2]

Fanonin annettua alkusysäyksen postkolonialistiselle kritiikille alkoi aiheesta vähitellen ilmestyä kirjallisuutta. Yhtenä alan perusteoksena pidetään Edward Saidin kirjaa 'Orientalismi' (alkuteos 1978, suomennos 2011). Teoksessaan Said tarkastelee Foucaultin diskurssin käsitteen kautta tapoja, joilla länsimaisen kulttuurin sisällä rakennetaan käsityksiä ja näkemyksiä Aasian ja Lähi-idän kulttuureista. [3] Saidin mukaan länsimainen käsitys Idästä perustuu toiseuteen: itämaisten kulttuureiden nähdään muodostuvan kaikista niistä ominaisuuksista, joita ei itsessä haluta tiedostaa. Toinen on 'itseen' verrattuna aina alempiarvoinen, mikä näkyy juuri siinä että ominaisuudet kuten laiskuus ja julmuus liitetään yksinomaan toiseuteen.[2] Näin Saidin teos tuo tehokkaasti esille universaaleiksi ajateltujen käsitysten eurosentrisyyden.

Käänteentekevyydestään huolimatta Saidin Orientalism sai osakseen myös arvostelua. Yksi suurimmista arvostelun kohteista oli se, että Said keskittyi länsimaiseen kirjallisuuteen, eikä tuonut lainkaan esille, millä tavoin kolonisoidut kansat ovat itse esittäneet itseään kirjallisuudessa.[3]Postkolonialistinen kirjallisuus on sittemmin pyrkinyt irti länsimaisen kaanonin vaikutusvallasta ja keskittynyt enemmän kolonisoitujen omaan ääneen (myös Said on myöhemmässä tuotannossaan laajentanut näkemystään tähän suuntaan, esimerkiksi kirjassa Culture and Imperialism, 1993). Nykyään näkökulma on siis marginaalista keskustaan päin.

Merkittäviä postkolonialistisen kirjallisuuden edustajia
Things Fall Apart

Nigerialaisen Chinua Acheben esikoisromaani Things Fall Apart (1958) käsittelee alkuperäiskansan ja kolonialistisen kulttuurin ja vallan yhteentörmäystä Okonkwo nimisen heimonjohtajan näkökulmasta. Kirja on merkittävä teos afrikkalaisessa kirjallisuudessa ja yksi ensimmäisiä maailmanlaajuisen yleisön saavuttaineita afrikkalaisia teoksia. Acheben päätöstä kirjoittaa englanniksi, siirtomaavallan kielellä, oman äidinkielensä sijaan on kritisoitu. Acheben halusi kuitenkin vastata siirtomaavallan edustajien epäimarteleviin kuvauksiin afrikkalaisista heidän omalla kielellään taaten samalla kirjalleen mahdollisuuden huomattavasti suurempaan yleisöön. Saman lähtökohdan ovat ottaneet useat muutkin kirjailijat. Muita englanninkielisen, afrikkalaisen postkolonialistisen kirjallisuuden suuria nimiä ovat esimerkiksi ghanalainen Ayi Kwei Armah, eteläafrikkalainen Nadine Gordimer, Persiassa syntynyt, sittemmin Etelä-Rhodesiaan (nyk. Zimbabwe) muuttanut Doris Lessing ja kenialainen Ngũgĩ wa Thiong'o.

Aasiassa postkolonialistista kirjallisuutta edustavat esimerkiksi intialaiset Salman Rushdie, Bharati Mukherjee, Anita Desai ja Arundhati Roy. Intialais-brittiläinen Rushdie tuli ihmisten tietoisuuteen romaanillaan Keskiyön lapset (1981), joka palkittiin Booker-palkinnolla ilmestymisvuonnaan. Sittemmin hän on niittänyt mainetta muun muassa kirjalla Saatanalliset säkeet (1988), joka monissa islamilaisissa maissa tuomittiin jumalanpilkaksi, minkä johdosta Iranin ajatolla Ruhollah Khomeini antoi Rushdielle fatwan, joka merkitsee käytännössä kuolemantuomiota kirjailijalle.

Karibian postkoloniaaliset kirjailijat ovat Derek Walcott, Giannina Braschi, Maryse Condé, Édouard Glissant ja Earl Lovelace.

Kanadan ja Australian osalta on eriäviä mielipiteitä tulisiko niitä sisällyttää postkolonialistisen kirjallisuuteen. Sanan tiukemmassa määritelmässä Kanadan ja Australian postkolonialistisuus kyseenalaistetaan koska niiden kohdalla britit olivat uudisasukkaita eivät niinkään valloittavia voimia. Australialla ja Kanadalla oli myös suhteessa lyhyempi ja vaivattomampi itsenäistymisprosessi. Toisaalta molempien voidaan kuitenkin ajatella olevan vastaavassa marginaalisessa suhteessa Ison-Britannian edustamaan keskustaan kuin muiden entisten siirtomaiden.

Australian merkittäviin kirjailijoihin kuuluvat muun muassa Eleanor Dark joka on kirjoittanut Australian uudisasutuksesta sekä eurooppalaisten ja alkuperäisasukkaiden välisistä kohtaamisista ja konflikteista. Oodgeroo Noonuccal on puolestaan ensimmäinen runokokoelman julkaisuut Australian aboriginaali.

Kanadassa ensimmäiset postkolonialistiset kirjailijat olivat tutkimusmatkailijoita, jotka olivat kiinnostuneita faktoista, eivätkä niinkään fiktion kirjoittamisesta. Heidän kirjoituksensa olivat pääasiassa päiväkirjoja ja omaelämäkerrallisia tekstejä. Kuuluisimpiin kanadalaisiin postkolonialistisiin kirjailijoihin lukeutuvat Margaret Atwood, Alice Munro, Susanna Moodie ja Catharine Parr Traill.

Toisin kuin australialaisten ja kanadalaisten kirjailijoiden kohdalla, yhdysvaltalaisista kirjailijoista ei yleensä puhuta postkolonialistisen kirjallisuuden alla. Paul Brian näkee tämän yhtenä kyseessä olevan termin ongelmana. Yhdysvaltain identiteetti muodostui vastakohtana Englannin identiteetille; Yhdysvallat nähdään yleensä tyypillisenä esimerkkinä modernista uuskolonialistisesta kansakunnasta, joka tyrkyttää arvojaan, taloudellista painetta ja poliittisia intressejään useille muille heikommille maille.[4]

Kritiikkiä

Postkolonialismin ja näin ollen myös postkolonialistiseksi luettavan kirjallisuuden määrittely on vaikeaa ja kriitikoilla onkin aiheesta ristiriitaisia näkemyksiä. Yksi suurista kysymyksistä on, mistä postkolonialismi alkaa ja mihin se päättyy. Tavallisesti postkolonialistiseksi käsitetään kirjallisuus, jota tuotetaan siirtomaavallasta vapautuneissa maissa. Toisinaan sillä kuitenkin tarkoitetaan kirjallisuutta, joka on syntynyt kolonialismin alettua, jolloin käsite sisältää niin kolonialismin aikaisen kuin sen jälkeisenkin kirjallisuuden. Postkolonialismin alkupisteen määrittelyäkin vaikeampaa lienee määritellä sen loppuminen: koska voidaan katsoa maan olevan vapaa kolonialismin jäljistä, eli koska se lakkaa olemasta postkolonialistinen?

Kriitikoilla on usein tapana tehdä yleistyksiä postkolonialismista jonkin tietyn alueen tai ajanjakson erityistuntemuksen perusteella, mikä johtaa yksipuoliseen ja suppeaan käsitykseen aiheesta. Todellisuudessa kolonialismi on toteutunut niin monessa muodossa eri paikoissa ja eri ajanjaksoina, ettei mikään yksittäinen tapaus voi antaa kokonaiskuvaa tapahtuneesta. Yleistyksillä kavennetaan näkemystä siitä, mitkä alueet voidaan lukea postkolonialistisiksi. [3] Tästä hyvänä esimerkkinä toimii edellä mainittujen Kanadan ja Australian lisäksi vaikkapa Irlanti, jota ei useinkaan mielletä postkolonialistiseksi maaksi. Kuitenkin se on monessa mielessä ollut samassa asemassa kuin muutkin Englannin siirtomaat.[5]

Helen Pluckrose ja James Lindsay ovat kuvanneet postkoloniaalisen teorian kehitystä ja esittäneet teoriaa koskevaa kritiikkiä teoksessaan Cynical theories (2020). Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postkolonialismin teoreetikot sivuuttavat yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot eri maissa ja keskittyvät puhetapoihin. Niitä eritellessään he itse syyllistyvät ennakkoluuloiseen essentialismiin luodessaan kuvaa läntisestä "orientalismista". Vaikka kolonialistinen puhetapa oli rasistista, kyse on menneen ajan ilmiöistä. Kun lännen kolonialistinen puhetapa on korvautunut liberaalilla tasa-arvolla, postkolonialistinen teoria katsoo, että läntinen rationaalisuus ja tiede ovat tapoja marginalisoida muut kulttuurit. Sen takia läntinen tietämisen tapa täytyy purkaa ja korvata muilla, jotta voitaisiin päästä tasa-arvoisempiin valtasuhteisiin. Näin postkolonialistinen teoria todellisuudessa uusintaa vanhaa vastakkainasettelua kääntäen vain asetelman ylösalaisin.[6]

Postkolonialistinen näkökulma Suomessa

Vaikka Suomi ei kuulukaan postkolonialistisiin valtioihin, on myös Suomessa sovellettu postkolonialistista kritiikkiä muun muassa kirjallisuudentutkimuksessa. Postkolonialistista teoriaa on käytetty valtasuhteiden analysointiin; esimerkiksi marginaalisuuden suhdetta keskustaan voidaan käsitellä muissakin kuin siirtomaiden asiayhteydessä. Suomalaisten yhteys ruotsalaisiin ja venäläisiin ja toisaalta myös saamelaisiin ovat suhteita, jotka ovat suoremmin verrattavissa perinteisen postkolonialismin teemoihin. Samoin postkolonialistisesta näkökulmasta on mahdollista lähestyä esimerkiksi pohjoisen etelän suhdetta Suomessa. Näin on tehnyt Pentti Haanpään, Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin tuotantoa postkolonialistisesta näkökulmasta tutkinut suomalainen maantieteilijä Juha Ridanpää[7].

Katso myös

Lähteet
  1. Bill Ashcroft et al., The Empire Writes Back, 2002
  2. Peter Barry, Beginning Theory, 2002
  3. Ania Loomba, Colonialism/Postcolonialism, 1998
  4. Paul Brians, "Postcolonial Literature: Problems with the Term", 2006
  5. Declan Kiberd, Inventing Ireland, 1995
  6. Pluckrose Lindsay, 2020, s. 74–76
  7. Lukin, Karina: Kirja-arvio: Stereotyyppisen Lapin-kirjallisuuden jatkuvuus. Elore, 2006, 13. vsk, nro 1. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. Artikkeli verkossa (pdf). Viitattu 5.7.2012.

Kirjallisuutta
  • Bill Ashcroft, Gareth Griffits ja Helen Tiffin, The Empire Writes Back, 2002
  • Peter Barry, Beginning Theory, 2002
  • Paul Brians, "Postcolonial Literature": Problems with the Term, http://www.wsu.edu/~brians/anglophone/postcolonial.html (Arkistoitu – Internet Archive), 2006
  • Frantz Fanon, The Wretched of the Earth, 1961
  • Graham Huggan: Australian literature : postcolonialism, racism, transnationalism, 2007
  • Declan Kiberd, Inventing Ireland, 1995
  • Joel Kuortti, Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.): Kolonialismin jäljet. Keskustat, periferiat ja Suomi., 2007
  • Ania Loomba, Colonialism/Postcolonialism, 1998
  • Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity—and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3. (englanniksi)
  • Ridanpää, Juha: Kuvitteellinen Pohjoinen. Maantiede, kirjallisuus ja postkoloniaalinen kritiikki. Nordia Geographical Publications volume 34:2. Väitöskirja. Oulun yliopisto. Oulu: Pohjois-Suomen maantieteellinen seura, 2005.
  • Edward Said, Culture and Imperialism, 1993
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.