Porvaristo

Ruotsin vallan aikana Suomessakin porvarissääty oli yksi neljästä valtiosäädystä. Muut olivat aatelisto, papisto ja talonpojat. Porvaristolla ja kaupungeilla oli eräitä varsinkin elinkeinojen harjoittamista koskevia erioikeuksia, jotka vahvistettiin vielä 23. helmikuuta 1789 annetulla vakuutuksella. Suomen sodan ja Porvoon valtiopäivien jälkeen Suomessa jatkettiin Ruotsin perustuslain mukaisia valtiopäivämuotoja. Porvoon valtiopäivien 1809 jälkeen valtiopäivät kokoontuivat seuraavan kerran 1860.

Suomessakin kaupungit olivat sääty-yhteiskunnassa porvariston johtamia itsehallinnollisia alueita, joissa noudatettiin kaupunginlakia. Kaupungin johtoelin oli raati. Se koostui pormestarista ja raatimiehistä. Raadilla oli myös tuomiovaltaa ja se pyrki turvaamaan sujuvan kaupankäynnin muiden kaupunkien kanssa ja ulkomaille.[2] Porvariston vaikutusvaltaisin ryhmä oli ulkomaankauppaa harjoittava valtaporvaristo.

Vaurastuva porvaristo osti jo 1500–1600-luvulta alkaen itselleen maatiloja, joten porvarit toimivat myös maaseudulla. Maatiloille he perustivat rautaruukkeja varsinkin Lounais-Suomessa. Ruukeilla oli usein suuret maaomistukset ja oikeus ostaa elintarvikkeita suoraan talonpojilta. Rautaruukin omistaja (ruukinpatruuna) kävi alueensa talonpoikien kanssa monenlaista kauppaa, jonka ansiosta liiketoiminta kasvoi suuremmaksi kuin pelkän kaupunkiporvarin roolissa. Oli myös mahdollista nousta ylempään säätyyn: Haminassa 1720-luvulla kauppiaana aloittanut Jakob Forsell kohosi 1740-luvulla Loviisan pormestariksi ja harjoitti alueella laivanvarustusta ja muuta yritystoimintaa ja sai kauppaneuvoksen tittelin. Hän ei kuitenkaan tyytynyt siihen vaan siirtyi ruukinpatruunaksi ja nousi sitä kautta aatelissäätyyn.[3]

Suomen porvaristo hyötyi 1700-luvulla puutavaran lisääntyneestä kysynnästä Euroopassa. Vuosina 1721–1772 Suomeen perustettiin noin 70 uutta vientisahaa, joiden omistajat olivat suurkauppiaita ja laivanvarustajia. Tähän voidaan lisätä tähän aikaan Venäjälle kuuluneiden Viipurin ja Haminan seudun sahatavaran tuotanto. Sahalaitoksetkin toimivat ruukkien tapaan alueensa kauppakeskuksina. Ympäristön talonpojat myivät sahalle tukkipuuta ja maalaistuotteita sekä toimivat rahdin kuljettajina. Toisaalta talonpojat ostivat sahalta tuontitavaroita. Sahayrittäjillä oli usein hyvä neuvotteluasema talonpoikien kanssa, joten toiminta oli yrittäjille hyvin kannattavaa. Ainoa ongelma heille oli se, että tällainen maaseutukauppa oli laitonta, koska tavarakauppa oli kaupunkien etuoikeus.[3]

Vauraimmat maaseudun säätyläiset alkoivat 1700-luvulla aktivoitua kaupan alalla, jolloin muodostui maalaisporvariston ryhmä. Aatelisto ja papistokin olivat vanhastaan osallistuneet liiketoimintaan, koska heidän piti saada myydyksi luontaistuotteina saamiaan palkkoja ja vuokria. Tapahtui kuitenkin asennemuutos, kun tätä yritteliäisyyttä alettiin 1700-luvulla pitää arvokkaana toimintana, johon vauraimmat talonpojatkin lähtivät mukaan. Maalaisporvareiksi lähti myös kaupunkien käsityöläisiä. Tällöin vilkastuivat tervakauppa, laivanrakennus, laivanvarustus ja puutavarakauppa. Jotta naitä saattoi laillisesti harjoittaa, piti kauppaoikeudesta maksaa kaupunkiporvaristolle niin sanottua kontingettimaksua.[3]

Suomen suuriruhtinaskuntaan alkoi 1800-luvulla syntyä nykyaikaista teollisuutta. Sen rakentamisessa olivat osallisina monet ulkomailta muuttaneet yrittäjät (James Finlayson, Axel Wilhelm Wahren), Suomen yrittäjähenkiset aateliset (Carl Fredrik Rosenlew, Gustaf Tigerstedt), porvarit (Marie Hackman, Gustaf August Wasastjerna) sekä muutamat talonpoikais- ja pappistaustaiset (Erik Johan Längman, Nils Ludvig Arppe ja Antti Ahlström).[4]

Vuonna 1879 säädettiin useita lakeja elinkeinovapauden toteuttamiseksi. Tällöin porvariston säätyerioikeudet kumottiin siltä osin, kuin ne koskivat porvareita henkilöinä.[5] Osa kaupunkeja julkisyhteisöinä koskevista erioikeuksista kuitenkin pysyi voimassa sen jälkeenkin ja kumottiin lopullisesti vasta vuonna 1995.[6] Vuoden 1879 jälkeen äänioikeus porvarissäädyn vaaleissa edellytti muun muassa asumista kaupungissa ja tiettyä varallisuusasemaa, mutta ei enää erityisten porvarisoikeuksien hankkimista. Säätyvaltiopäivät jatkoivat määräaikaisia ja ylimääräisiä valtiopäiväkokoontumisia vuoteen 1906, jolloin ne päättivät eduskuntauudistuksesta. Ensimmäinen valtiosäädyt korvaavan eduskunnan vaalit järjestettiin 1907.