8. Porin rykmentti

Taisteluiden välttämättömyyden tultua ilmeiseksi alkoi tammikuun lopulla 1918 miehiä kokoontumaan Kankaanpäähän, josta muodostui valkoisten keskeinen tukikohta Satakunnassa. Porin seudun suojeluskuntalaiset olivat marssineet Kankaanpäähän Noormarkun kautta ja miehiä virtasi Kankaanpähän myös Ulvilan, Kullaan, Nakkilan, Harjavallan, Kokemäen, Lavian, Suodenniemen ja Huittisten pitäjistä. Helmikuun puoliväliin mennessä joukon vahvuus oli noussut noin 500 mieheen. Joukkoa kutsuttiin aluksi nimellä Turun ja Satakunnan piirin sotajoukko alueelle kokoontuneiden miesten kotipaikkojen mukaisesti. Valkoisten ylipäällikkö kenraali Mannerheim määräsi ratsumestari Walter Berghin Kankaanpäähän järjestämään sinne kokoontuneista miehistä sotilasjoukko sekä aloittamaan muodostetun joukon koulutus. Joukolla ei kuitenkaan ollut riittävästi aseita.[1][2]

1. helmikuuta satakuntalaisista aloitettiin muodostamaan Porin pataljoonaa, jonka komentajaksi määrättiin luutnantti A. Lindqvist. Pataljoonassa oli neljä komppaniaa, joiden päälliköt olivat: lehtori A. Rydman, insinööri M. Ikonen, hovioikeuden auskultantti U. Salmi ja ylioppilas H. Potila. Turun ja Varsinais-Suomen miehistä aloitettiin 6. helmikuuta Turun Pataljoonan muodostaminen, mutta perustettaessa saatiin muodostettua vain yksi komppania. Pataljoonan komentajaksi määrättiin kapteeni W. Calamnius. Helmikuun lopulla eversti Ernst Linder määrättiin Satakunnan ryhmän komentajaksi ja hän antoi Berghille määräyksen muodostaa pataljoonista rykmentti Kankaanpäähän.[3]

Bergh nimesi joukkonsa Porin rykmentiksi, vaikka se nimi virallisesti vasta 1. huhtikuuta 1918. Linderin nimityksen kanssa saman aikaisesti saatiin aseita rykmentille ja maahan saapuneista jääkäreistä koulutetut johtajat. Porin pataljoonasta muodostettiin rykmentin I pataljoona, jossa oli neljä porilaiskomppaniaa, Turun komppania ja konekiväärikomppania. Kussakin komppaniassa oli päällikkönä jääkäri ja sen kokonaisvahvuus oli noin 700 miestä. Bergh antoi 27. helmikuuta määräyksen rykmentin II pataljoona muodostamisesta Paavo Talvelan alaisena toimineesta Kristiinan lentävästä pataljoonasta. Pataljoonan komentajana jatkoi Talvela ja hänen alaisuudessaan oli neljä komppaniaa sekä konekivääriosasto.[4]

Ahvenanmaalta Ruotsin kautta Suomeen palannut Uudenkaupungin suojeluskunta eli Turun pataljoona liitettiin huhtikuun puolivälissä rykmentin kolmanneksi pataljoonaksi.[5]

• I pataljoona

Komentaja: jääkärikapteeni Gunnar Emil von Hertzen

• • 1. komppania jääkäriluutnantti Kaino Niemeläinen
  • 2. komppania jääkäriluutnantti Yrjö Ylänkö
  • 3. komppania luutnantti Arvo Erkki Lyytinen
  • 4. konekiväärikomppania jääkäriluutnantti Väinö Alasmaa
• II pataljoona

Komentaja: jääkärikapteeni Paavo Talvela.

• • 5. komppania jääkärivänrikki Mauno Lindholm
  • 6. komppania jääkärialiupseeri Kosti Pollari
  • 7. komppania luutnantti S. Kanerva
  • 8. konekiväärikomppania aliupseeri E. Loimaranta
• III pataljoona

Komentaja: everstiluutnantti J. Linsén.

• • 1. komppania jääkärivänrikki Aarne Peltonen
  • 2. komppania jääkärivänrikki Paavali Kaski
  • 3. komppania jääkärivänrikki Gustaf Renholm
  • 4. konekiväärikomppania reserviluutnantti T. Lydecken
• Täydennyspataljoona

Komentaja: kapteeni Wikstrand, pataljoonan kutsuntapiiri oli Pori ja sijoituspaikkakunta Pori.

Komppanianpäälliköt: jääkärivaravääpeli Sulo Emil Virén myöh. Vireoja (20. huhtikuuta alkaen)

Pataljoonassa palvelleet Saksan jääkärit: jääkärialiupseeri Auno Kuiri

Kolmen ensimmäisen viikon aikana ei Satakunnan alueelle muodostunut varsinaista rintamalinjaa valkoisten ja punaisten välille. Valkoisilla oli hallussaan Merikarvia, Kankaanpää ja Ikaalinen, joista Kankaanpäätä lukuun ottamatta piti hallussaan paikallinen suojeluskunta. Kristiinan valtauksen jälkeen Talvela siirtyi Merikarvialle mukanaan miehiä siten, että vahvuus nousi 350 mieheen. Ikaalisiin siirrettiin Kankaanpäästä pari sataa miestä. Kankaanpäästä lähetetyt kaksi komppaniaa iskivät Lavialle, jonne punaiset olivat kokoamassa joukkoja. Isku oli menestys ja hidasti punaisten suunnitelmia.[6]

Satakunnan punaisten oli määrä edetä Kankaanpään ja Merikarvian kautta Kristiinankaupunkiin. Reposaaren osaston tehtävänä oli hyökätä 21. helmikuuta Merikarvialle, Porista Noormarkun kautta Pomarkkuun ja Laviasta Kankaanpäähän. Edellisenä päivänä Satakunnan ryhmä oli saanut tehtävän ottaa haltuunsa Hämeenkyrön-Lavian-Pomarkun-Ahlaisten tasa sekä puhdistaa linjan pohjoispuoli punaisista.[7]

Valkoisten hyökkäysvaiheessa maaliskuussa Gunnar von Herzenin ja Paavo Talvelan komentamat pataljoonat taistelivat Noormarkkussa.[8]

Paraatia varten siirrettiin rykmentin kotiuttamatta olevat osat Tammisaareen, jossa niistä muodostettiin vartiopataljoona. Rykmentissä olevat 21-23 -vuotiaat siirrettiin rauhan ajan rykmentteihin ja 24-25 -vuotiaat vartiojoukkoihin. Helsinkiin Suomen valkoiseen kaartiin siirrettiin siten kuusi upseeria, neljä aliupseeria ja 286 sotamiestä saaden sieltä vanhempaa ainesta. 19. helmikuuta annettiin käsky Porissa olevan täydennyspataljoonan hajottamisesta ja samalla muutettiin pataljoonan nimeksi Tammisaaren vartiopataljoonaja sen päälliköksi määrättiin everstiluutnantti Linsén.[9]

• Toim. Ignatius, Theslöf, Palmén, Grotenfelt, Nordenstreng ja Soikkeli, Suomen vapaussota 1918 osat V ja VI, Otava Helsinki 1924-1925.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sutela, Tauno & Mikkola, Antti: Kunnia velvollisuus tahto - Porin Prikaatin historia 1626-1985. Hämeenlinna: Porin Prikaatin perinneyhdistys r.y., 1986. ISBN 951-99718-4-X.