Porin lyseon joukkomurha

Porin lyseon joukkomurha oli Suomen sisällissodan aikana 6. helmikuuta 1918 Porissa tapahtunut yhdentoista suojeluskuntalaisen joukkoteloitus. Heidät oli vangittu aikaisemmin samana päivänä Pietniemessä sijaitsevasta Vanhakartanosta. Vangit kuljetettiin Porin lyseolle ja ammuttiin sen pihalla lyhyen kuulustelun jälkeen. Porin lyseon joukkomurha on yksi sisällissodan aikaisen punaisen terrorin tunnetuimpia tapauksia.[1]

Sosialisti-lehden piirros teloituksesta.

Taustaa

Tuolloin Porin maalaiskuntaan kuuluneessa Pietniemessä sijaitsevalla Vanhakartanon tilalla oli jo edellisenä kesänä esiintynyt levottomuuksia, jonka johdosta työväkeä oli pidätetty.[2] Elintarvikepulan vaivatessa myös Porin seutua, oli väkijoukko elokuussa 1917 tunkeutunut Vanhakartanoon vaatien viljaa, jota isännän väitettiin työväen sijaan antaneen eläinten rehuksi. Kun viljaa tai muita elintarvikkeita ei saatu, vangitsi väkijoukko kartanonomistajan poikia ja kuljetti heidät viiden kilometrin päähän kaupunkiin. Miliisi kuitenkin vapautti miehet ja vangitsi sen sijaan viisi mukana ollutta työläistä, mikä puolestaan aiheutti mellakan Porin poliisilaitoksen luona. Myöhemmin syyskuussa kartanon tiluksilta otettiin vielä kiinni mies, jolla oli hallussaan runsaasti ruutia. Kuulusteluissa hän kertoi aikomuksenaan olleen räjäyttää kartanon päärakennus.[3]

Vanhakartanon piiritys

Sisällissodan käynnistyttyä 27. tammikuuta, suurin osa Porin seudun suojeluskuntalaisista siirtyi Kankaanpäähän, jonne valkoiset perustivat oman tukikohtansa, Porin jäädessä punaisille. Seudulle vielä jääneet valkoisten kannattajat joutuivat piileskelemään, ja heitä yritti edelleen myös rintamalinjan pohjoispuolelle.[4] Pietniemen Vanhakartanoon oli 5. helmikuuta kokoontunut yksitoista rintamalinjan yli pyrkinyttä suojeluskuntalaista, joista kahdeksan oli Luvialta, kaksi Porista ja yksi Porin maalaiskunnasta.[5] Suojeluskuntalaisten lisäksi maatilalla epäiltiin olevan myös suuri määrä aseita, minkä vuoksi Porin punakaarti lähti illalla valtaamaan kartanoa.[2] Lehtitietojen mukaan paikalle lähetettiin 150 punakaartilaista sekä 100 venäläissotilasta, joilla oli mukanaan myös kaksi tykkiä.[6]

Suojeluskuntalaisten ja kartanoa piirittäneen punakaartin välille syntyi laukaustenvaihtoa, joka jatkui seuraavan aamuun saakka, kunnes suojeluskuntalaiset lopulta antautuivat. Kartanon isäntä Simon Nikolai Vanhakartano onnistui yön aikana pakenemaan saartorenkaan läpi. Venäläisten kerrotaan sijoittaneen tykkinsä Vähärauman koululle, josta ne tulittivat kartanoa. Joidenkin väitteiden mukaan tykinjohtajana toiminut puolalainen tykistöupseeri Rabotschinkij ampui tahallaan yli, väittäen suuntauslaitteiden unohtuneen kaupunkiin. Lähtiessään hakemaan niitä hän pakeni ja liittyi myöhemmin valkoisten joukkoihin Kankaanpäässä.[4][7] Tapahtumia vuonna 1998 muistelleen Viljo Kasken mukaan kartanoa kuitenkin ammuttiin Kyläsaaressa olleella tykillä kolme kertaa, jonka jälkeen sen torniin nousi valkoinen lippu ja suojeluskuntalaiset antautuivat.[8]

Tapahtumat lyseolla

Vangitut suojeluskuntalaiset kuljetettiin suuren väkijoukon saattamana Porin lyseolle, jossa punakaarti piti päämajaansa. Metelöivässä joukossa oli mukana paljon naisia, joiden kerrottiin pitäneen ”suurta suuta”.[2] Lyseolla vangeille pidettiin ilmeisesti jonkinlainen kuulustelu, jonka jälkeen heidät ammuttiin yksitellen koulun sisäpihalla. Teloitusta oli seuraamassa myös paljon yleisöä. Teloituksesta kirjoittaneen Kaarlo Castrénin mukaan teloittajina oli kolme punakaartilaista ja 2–3 venäläistä, jotka ampuivat vangit yhteislaukauksella.[5] Lauri Kaukamaan mukaan ampumakäskyt antoi virolainen matruusi Jan Tuckman. Teloitetuista Aaron Efraim Wuorio onnistui aluksi pakenemaan ja piiloutumaan läheiseen pesutupaan, josta hänet kuitenkin löydettiin ja ammuttiin.[4] Joidenkin väitteiden mukaan teloitus oli kosto siitä, että suojeluskuntalaiset olivat Vanhakartanon taistelun aikana käyttäneet väärin antautumisen merkiksi tarkoitettua valkoista lippua.[6]

Valkoisten ohella tapaus herätti suurta huomiota myös punaisten keskuudessa. Porin työväenneuvosto tuomitsi teloituksen heti seuraavana päivänä pitämässään kokouksessa ja myös kaupungissa olleen venäläisen varuskunnan upseerit vaativat syyllisten rankaisemista. Myös Porissa ilmestynyt Sosialidemokraatti paheksui tapahtunutta.[2] Vuonna 1933 lyseon sisäpihalle pystytettiin teloituksesta kertova muistomerkki, johon on kaiverrettu uhrien nimet.[9]

Teloitetut henkilöt
Muistomerkki lyseon sisäpihalla.

Porin lyseon joukkoteloituksen uhrit:[10]

  • Juho Wäinö Boelius (s. 1889), Luvia
  • Karl Kristian Eklund (s. 1872), Porin mlk
  • Frans Vihtori Heinonen (s. 1887), Pori
  • Gustaf Viktor Härmälä (s. 1896), Luvia
  • Paavo Sakeus Isoruuti (s. 1898), Luvia
  • Oskar Jylhänmaa (s. 1871), Pori
  • Hjalmar Nylund (s. 1895), Luvia
  • Kaarlo Nestor Pere (s. 1889), Luvia
  • Kaarlo Harald Tommila (s. 1897), Luvia
  • Einar Uusi-Esko (s. 1896), Luvia
  • Aaron Efraim Wuorio (s. 1895), Luvia

Lähteet
  1. Laurokari, Aki: Vuosi 1918: Punaisen terrorin ensimmäinen aalto oli sodan alussa 25.1.2018. Satakunnan Kansa. Arkistoitu 7.2.2018. Viitattu 6.2.2018.
  2. Lintunen, Tiina: Punaisten naisten tiet : Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet, s. 85–86. väitöskirja. Turku: Turun yliopisto, 2015. ISBN 978-951-29622-8-0. Teoksen verkkoversio (PDF).
  3. Lehto, Kimmo: Itsenäisyyttä edeltävänä syksynä Porissa kuohui: väkijoukko hyökkäsi poliisiasemalle 17.11.2017. Satakunnan Kansa. Arkistoitu 7.2.2018. Viitattu 6.2.2018.
  4. Kaukamaa, L. I.: Porin seutu itsenäisyystaistelun vaiheissa. Pori: Satakunnan Kirjateollisuus, 1933.
  5. Castrén, Kaarlo: Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana : sitä varten, ettei totuus unohtuisi, s. 48–50. Helsinki: Kirja, 1926. Teoksen verkkoversio (PDF).
  6. Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 89–90. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
  7. Jalava, Lauri: Komppaniamme vapaussodassa. Turku: Turun kansallinen kirjakauppa, 1928.
  8. Hammarberg, Ville: Kaksi porilaiskohtaloa kauhun keväänä 1918: Erkki Yrjänän hengen pelasti sattuma, Vilho Kaski joutui 15-vuotiaana vangiksi 28.1.2018. Satakunnan Kansa. Arkistoitu 31.1.2018. Viitattu 6.2.2018.
  9. Roselius, Aapo: Isänmaallinen kevät : vapaussotamyytin alkulähteillä, s. 169. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 951-31582-1-7.
  10. Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–22. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 4.2.2008.

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.