Pompidou-keskus

Pompidou-keskus (ransk. Centre national d’art et de culture Georges-Pompidou, Centre Georges-Pompidou, Centre Pompidou tai Centre Beaubourg) on taiteen monitoimitalo. Se sijaitsee Beaubourgin aukiolla Pariisin neljännessä kaupunginosassa Hallien ja Marais’n korttelien välissä.

Pompidou-keskus
Centre Georges-Pompidou
Sijainti Pariisi, Ranska
Koordinaatit 48°51′38″N, 2°21′09″E
Valmistumisvuosi 1977[1]
Suunnittelija Renzo Piano
Richard Rogers[1]
Runkorakenne teräs
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Vuonna 1977 yleisölle avattu keskus perustettiin Georges Pompidoun aloitteesta. Pompidou toimi Ranskan presidenttinä vuosina 1969–1974. Hän halusi perustaa Pariisin sydämeen kulttuurilaitoksen, joka omistettaisiin kokonaan modernille taiteelle ja nykytaiteelle. Uuteen kulttuurikeskukseen hän halusi kuvataidetta kirjojen, muotoilun, musiikin ja elokuvien rinnalle.

Vuonna 2006 Pompidou-keskuksessa vieraili 6,6 miljoonaa kävijää, mikä teki keskuksesta yhden Ranskan suosituimmista nähtävyyksistä Louvren ja Eiffel-tornin ohella. Keskuksessa on toinen kahdesta maailman merkittävimmästä modernin taiteen ja nykytaiteen kokoelmasta. Toinen on New Yorkin modernin taiteen museossa MoMA:ssa. Lisäksi Pompidou-keskuksessa on saleja vaihtuville näyttelyille, elokuvateattereita, näyttämöitä sekä Euroopan suurin julkinen kirjasto.

Vuonna 2010 Pariisissa sijaitsevaa Pompidou-keskusta hajautettiin Metzin kaupunkiin, jonne avattiin uusi Pompidou-keskus.

Historia

Georges Pompidou kaavaili Pariisin keskustaan uudentyyppistä, kaikenlaiselle nykytaiteelle omistettavaa kulttuurikeskusta. Sen perustamiseen liittyi monenlaisia tavoitteita:

  • Pariisin ajateltiin olevan taiteen suhteen alennustilassa ja tähän tilanteeseen haluttiin saada muutos. Pariisin asemaa yhtenä maailman tärkeimmistä nykytaiteen keskuksista haluttiin vahvistaa, sillä New Yorkista oli tulossa Pariisille yhä kovempi kilpailija.
  • Ranskalaista taidetta haluttiin esitellä maailmalle uudenlaisia taiteenlajeja ja taiteidenvälisyyttä suosien.
  • Nykytaiteella uskottiin voivan saavuttaa entistä suurempi yleisö. Tämä tosin edellytti sitä, että julkinen valta toimisi tuellaan välittäjän roolissa.
  • Pariisiin haluttiin rakentaa tärkeä monumentti, joka edustaisi 1900-luvun loppupuoliskon arkkitehtuuria. Pariisissa ei tuon kauden arkkitehtuuria ollut aiemmin merkittävästi ollut.

Hanke herätti keskustelua etenkin massa- ja eliittikulttuurin vastakkainasettelusta ja kulttuurin hajauttamisesta, jotka muutenkin olivat siihen aikaan paljon otsikoissa. Joidenkin mielestä uudesta Pompidou-keskuksesta tulisi vain yksi kulttuurilaitos lisää Pariisiin. Toiset sen sijaan näkivät hankkeen mahdollisuutena keskittää kulttuuria yhteen keskukseen. Keskustelua kirvoitti myös vallan ja taiteen suhde. Monet taiteilijat pelkäsivät, että taiteesta tulisi vallan välikappale.lähde?

Hankkeen tausta

Hankkeen taustalla oli kaksi erillistä projektia, jotka käynnistettiin 1960-luvulla:

  • André Malraux oli kaavaillut 1900-luvun taiteelle omistettavaa museota, jonka suunnittelun hän halusi antaa arkkitehti Le Corbusierin tehtäväksi. Hankkeella haluttiin puuttua Palais de Tokyossa sijaitsevan Ranskan modernin taiteen museon huonoon tilanteeseen. Modernin taiteen museon käytössä oli ollut niin vähän varoja, ettei 1900-luvun tärkeimpien taiteilijoiden kokoelmia ollut saatu näytteille. Kävijöitä oli ollut vähän: vuonna 1971 museossa kävi vain 165 000 vierasta.lähde? Uudelle modernin taiteen museolle myönnettiin 8 miljoonan frangin (1,2 miljoonaa euroa) tuki tontin ostoa ja valmistelevia selvityksiä varten.
  • Pariisin keskustaan suunniteltiin suurta julkista kirjastoa. Tämä projekti oli alun perin Ranskan kansalliskirjaston uudistamishanke. Sen jälkeen, kun oli päätetty siirtää Pariisin Hallit keskustasta Rungisin lähiöön, kansalliskirjaston johtaja Etienne Dennery ehdotti, että vapautuneet tilat otettaisiin uuden kirjaston käyttöön. Hanke alkoi näin saada jalansijaa vuosina 1963–1965. Vuonna 1966 asetettiin Pompidoun aloitteesta ministeriöiden välinen komitea uuden kirjaston perustamishanketta varten. Pompidou piti projektia tärkeänä, ja sille myönnettiinkin valtiontukea. Uuden kirjaston tuli olla kyllin suuri 1 300 kävijälle ja siellä oli tarkoitus olla miljoona nidettä sekä 2 000 aikakauslehteä. Kirjaston oli tarkoitus olla 11 000 neliömetrin suuruinen ja avoin kaikille. Ranskan silloinen opetusministeri Alain Peyrefritte hyväksyi hankkeen 11. joulukuuta 1967.

Keskuksen synty

Vuonna 1969, kun Pompidousta oli tullut Ranskan presidentti, hän päätti rakennuttaa uuden modernin taiteen museon Beaubourgin aukiolle. Koska aukio oli ainoa mahdollinen paikka sekä museolle että uudelle julkiselle kirjastolle, päätettiin helmikuussa 1970 yhdistää nämä kaksi hanketta samaksi kulttuurilaitokseksi. Pompidou halusi, että ihmiset voisivat kirjastossa käydessään löytää keskuksesta myös muita aktiviteetteja.

"Odotan innolla Pariisiin sellaista kulttuurikeskusta, jota on jo yritetty perustaa Yhdysvaltoihin tähän mennessä huonolla menestyksellä", Pompidou sanoi. "Haluaisin, että keskus olisi sekä museo että taidekeskus, jossa kuvataiteet olisivat vieri vieressä musiikin, elokuvien, kirjojen ja audiovisuaalisen tutkimuksen kanssa. Koska Pariisissa on jo Louvren taidemuseo, olisi uusi museo omistettu pelkästään nykytaiteelle. Taide olisi luonnollisesti modernia ja kokoelmia päivitettäisiin jatkuvasti. Kirjastossa kävisi tuhansia kävijöitä, jotka samalla saisivat myös nauttia taiteesta."

Pompidou allekirjoitti 11. joulukuuta 1969 virallisen päätöksen nykytaiteelle omistettavan keskuksen perustamisesta Beaubourgin aukiolle. Päätös perustui Sébastien Losten laatimaan projektisuunnitelmaan. Loste johti tuolloin hanketta Pompidoun nimittämänä. Pariisin kaupunginvaltuusto hyväksyi päätöksen 23. joulukuuta.

Keskukseen piti alun perin sisältyä nykytaiteen museo, julkinen kirjasto ja teollisen muotoilun keskus (ransk. Centre de création industrielle, CCI). Teollisen muotoilun keskus oli François Matheyn, Pariisin taideteollisen museon (ransk. musée des Arts décoratifs) johtajan, perustama. Vuonna 1971 päätettiin Pompidoun aloitteesta, että keskukseen sisällytettäisiin myös tuleva musiikintutkimuslaitos IRCAM (ransk. Institut de recherche et coordination acoustique/musique). Laitoksen perustaminen annettiin Pierre Boulezin tehtäväksi. Hän oli lähtenyt Ranskasta vuonna 1966 ja palasi nyt maahan.

Hankkeesta seurasi monia hallinnollisia haasteita, koska vastuu oli jaettu usealle eri taholle. Museo kuului kulttuuriministeriön vastuualueeseen, kun taas kirjastosta vastasi opetusministeriö. Musiikintutkimuslaitoksesta puolestaan vastasi säveltäjä Marcel Landowski, joka oli kulttuuriministeriössä vastuussa musiikista sekä ooppera- ja tanssitaiteesta. IRCAM halusi kuitenkin kulttuuriministeriöstä itsenäiseksi, ja Pierre Boulez ja Marcel Landowski ajautuivat ilmiriitoihin.

Pompidou-keskuksen perustamisella haluttiin viimein laittaa piste Ranskan kulttuuripolitiikan epäonnistumisille. Todellista modernin taiteen museota ei ollut aiemmin onnistuttu perustamaan, julkiset kirjastot olivat kehittymättömiä varsinkin Pohjois-Eurooppaan nähden ja nykymusiikkia väheksyttiin. Pompidou-keskuksen perustamisesta tuli jälleen uusi haaste valtion kulttuuri-instituutioiden elitismille, joka oli jo horjunut vallankumouksellisena vuonna 1968.

Pompidou-keskuksen perustamisesta tuli jälleen uusi haaste valtion kulttuuri-instituutioiden elitismille.

Museohankkeen toteutus

Hallintoneuvos Robert Bordaz valtuutettiin 26. elokuuta 1970 johtamaan Pompidou-keskuksen rakentamista valtioneuvostossa. Hän kokosi noin kymmenen henkilön työryhmän, jonka tehtävänä oli järjestää joulukuussa 1970 käynnistettävät arkkitehtuurikilpailut sekä perustaa julkinen laitos, joka vastaisi Pompidou-keskuksen suunnittelusta ja rakentamisesta.

Jean Prouvén johtama arkkitehtuurikilpailun tuomaristo valitsi 15. heinäkuuta 1971 voittajaksi Renzo Pianon ja Richard Rogersin suunnitelman 681 suunnitelman joukosta. Mukaan hankkeeseen tuli insinööritoimisto Ove Arup & Partners.

Tammikuussa 1972 Robert Bordaz valittiin johtamaan Pompidou-keskuksen julkista laitosta. Hän kokosi ympärilleen keskuksen tulevan johtokunnan, johon kuuluivat:

  • ruotsalainen Pontus Hultén, joka saapui Ranskaan syyskuussa 1973. Hänet nimettiin modernin taiteen museon johtajaksi kolmen vuoden sopimuksella. Hulténin ja museon varajohtajan Germain Viatten tehtävänä oli saada uudesta museosta kansainvälinen ja nykyaikainen kulttuurilaitos.
  • Jean-Pierre Seguin, joka oli Pompidou-keskuksen kirjaston ensimmäinen johtaja. Hän oli työskennellyt projektin parissa vuodesta 1967 lähtien ja nyt hänen tehtäväkseen tuli sen toteuttaminen.
  • François Mathey, josta tuli teollisen muotoilun keskuksen CCI:n johtaja. Mathey oli perustanut CCI:n vuonna 1968 Ranskan taideteollisuuden keskusliiton (ransk. Union centrale des arts décoratifs) yhteydessä, mutta tuolloin hanke ei edennyt varojen vähyyden takia.

Ministerineuvosto lopetti rakennusohjelman ja sen rahoituksen 20. maaliskuuta 1973. Rahoitusta oli myönnetty useiksi vuosiksi ja sitä oli maksettu Ranskan kulttuuriministeriön budjetin ulkopuolelta.

Uuden instituutin lopullinen asema määriteltiin lailla 3. tammikuuta 1975. Laissa asetettiin rakennettavaksi Georges Pompidou -taide- ja kulttuurikeskus, jonka luomisesta silloinen pääministeri Jacques Chirac oli joutunut kamppailemaan lujasti presidentti Valerie Giscard d’Estaingin kanssa, joka halusi lopettaa projektin. Chiracin pyynnöstä neuvosto päätti vuonna 1974 töiden jatkamisesta.

Avajaisista nykypäivään

Presidentti Valéry Giscard d'Estaing vihki kansallisen Georges Pompidou -taide- ja kulttuurikeskuksen käyttöön 31. tammikuuta 1977. Paikalla vihkiäisissä oli sen aikainen pääministeri Raymond Barre, vuonna 1974 menehtyneen Georges Pompidoun vaimo Claude Pompidou ja useita muita merkkihenkilöitä.

Keskuksen arkkitehtuuri putkistoineen, liukuportaineen ja metallisine kävelysiltoineen herätti suurta keskustelua. Kaikki rakenteet, jotka normaalisti pyritään piilottamaan, oli rakennuksessa jätetty tarkoituksella kaikkien näkyville. Pariisilaisten puheessa keskuksesta käytetään sellaisia lempinimiä kuin Putkien Notre-Dame ja Pompidolium. Sitä pilkataan taidehangaariksi, höyrytehtaaksi, öljynjalostamoksi, kulttuurin sillisalaatiksi tai avantgardistiseksi syyläksi. Sitä haukuttiin ankarasti myös kalleutensa takia. Avajaisvuonnaan keskus käytti seitsemäsosan valtion kulttuuribudjetista.

Keskuksen kiistelty arkkitehtuuri on Renzo Pianon näkemyksen mukainen. Se on rakennus, joka murtaa ennakkoluulot pelottavasta kulttuurilaitoksesta. Keskuksen päivittäisen kävijämäärän odotettiin olevan noin viisi tuhatta, mutta todellisuudessa määrä oli lopulta viisinkertainen.Valtaosa kävijöistä haluaa nähdä museon suurnäyttelyt, mutta suuri kirjasto mediateekkeineen rikkoo myös kävijäennätyksiä.

Vuonna 1992 CCI yhdistyi Ranskan modernin taiteen museon MNAM:n kanssa. Tämän jälkeen teosten esillepanoa uudistettiin perusteellisesti muiden tärkeiden uudistusten ohella.

Juhlittuaan 20-vuotispäiväänsä vuoden 1997 lopulla, keskus sulki ovensa perusteellisen remontin takia. Työt kestivät 27 kuukautta ja tulivat maksamaan lähes 576 miljoonaa frangia (88 miljoonaa euroa), joista suurimman osan, noin 482 miljoonaa, maksoi valtio.lähde? Renzo Pianon johtamat työt kasvattivat keskuksen kokonaispinta-alaa 8 000 neliömetrillä ja samalla kerroksista tuli täysin muunneltavia. Remontin aikana keskus hajautti toimintojaan ja järjesti 34 näyttelyä museoissa ympäri maakuntaa. Nämä näyttelyt olivat suurmenestyksiä: ne keräsivät yli 2,5 miljoonaa kävijää.lähde?

Remontti ei vaikuttanut keskuksen suosioon. Kun keskus avattiin uudelleen 1. päivänä tammikuuta 2000, siellä vieraili 80 000 ihmistä ensimmäisen viikonlopun aikana.lähde? Vierailijat pääsivät tutustumaan uusiin palveluihin, uusiin näyttelysaleihin ja aiempaa suurempiin tiloihin.

Näiden uudistusten ansiosta näytteillä olevien teosten määrä on suurempi, ja tiloissa voidaan myös esittää aiempaa enemmän tanssi-, teatteri- ja musiikkiesityksiä. Nuorille omistettua tilaa on myös kehitetty uudella lasten gallerialla, jossa on esillä kaksi näyttelyä joka vuosi.

Vuoden 2003 joulukuusta alkaen nykytaiteilijoiden teoksia on ollut esillä Tila 315 -nimisessä (ransk. l'Espace 315) galleriassa. Tämä 315 neliömetrin tila sijaitsee keskuksen eteläpuolella (eteläisen gallerian vieressä) ensimmäisessä kerroksessa. Tässä tilassa on joka vuosi esillä Marcel Duchamp -palkinnon voittaneen taiteilijan teoksia.

Arkkitehtuuri

Pompidou-keskus sijaitsee Pariisin vanhojen slummikorttelien paikalla. Sen rakentamisesta järjestettiin kansainvälinen suunnittelukilpailu George Pompidoun toiveiden mukaan. Hän oli toivonut, että kilpailu olisi mahdollisimman joustava. Tällä hän tarkoitti, että kilpailun säännöissä piti olla mahdollisimman vähän rajoituksia tilan käytölle, ja sääntöjen piti antaa arkkitehdeille mahdollisuudet suunnitella ehdotuksensa huolehtimatta esimerkiksi rakennuksen korkeutta rajoittavista määräyksistä. Korkeuden aiheuttamiin ongelmiin alettaisiin kiinnittää huomiota vasta kilpailun toisessa vaiheessa, johon valittaisiin yksi suunnitelma. Suunnitelman valintaperusteina olisivat sen esteettisyys ja kyky vastata modernin taiteen museon tarpeisiin. Kilpailun pitäisi olla myös avoin kaikille taidokkaille arkkitehdeille. Kilpailun järjestäjien vastuulla oli siis huolehtia, että kaikille osallistuneille arkkitehdeille voitaisiin maksaa hyvitys näiden työstä sekä siihen liittyvistä kuluista.

Heinäkuun 19. päivänä 1971 Robert Bordazin johtama raati valitsi voittajaksi suunnitelman, jonka olivat tehneet arkkitehdit Renzo Piano ja Richard Rigers, avustajanaan Gianfranco Franchini. Rakentaminen kesti vuodesta 1971 vuoteen 1977.

Pianon ja Rogersin suunnitelma oli kaikkien ehdotusten joukosta ainoa, jossa rakennus asettuisi pohjois-etelä-akselin suuntaisesti korttelin muiden rakennusten tavoin (Sébastopol-bulevardin ja Saint-Martin- sekä Renard-katujen muodostamalle akselille). Tämän ansiosta keskukselle varatusta tilasta tuli käyttöön vain puolet, jolloin keskuksen suojaan jäi suuri Beaubourgin aukio. Tämä aukio toimii sisääntuloväylänä kaupungin ja keskuksen välillä.

Rakennuksessa on kahdeksan kerrosta, joista kaksi on maanalaisia, ja joista jokaisen pinta-ala on 7 500 neliömetriä. Keskuksen jokainen kerros on sisätiloiltaan vapaasti muokattavissa liikuteltavien väliseinien ansiosta. Rakennuksen omintakeinen ulkonäkö johtuu siitä, että kaikki rakennuksen tekniikka on sijoitettu sen ulkopuolelle. Rakennusta kritisoivat henkilöt vertaavatkin sitä usein kaupungin keskellä sijaitsevaksi öljynjalostamoksi. Kaikki putkitukset on jätetty näkyville ja ne ovat väreineen yksi rakennuksen tunnetuimpia piirteitä. Ilmastointikanavat ovat sinisiä, vesiputket vihreitä ja sähkökaapelit keltaisia. Hissit ovat punaisia, valkoiset putket taas ovat maanalaisten kerrosten ilmanvaihtokanavia. Jopa rakennuksen metallipalkit ovat näkyvillä. Yksi suunnitelman huonoista puolista on rakenteiden altistuminen korroosiolle.

Keskus on ehkä hieman irrallinen kunnianosoitus 1900-luvun metalliselle arkkitehtuurille sekä modernismille, mutta sitä voisi kutsua viimeiseksi suureksi modernismin rakennukseksi ja ensimmäiseksi suureksi postmodernismin rakennukseksi. Ulkoseinää pitkin ylimpiin kerroksiin kiemurtelevat liukuportaat viimeistelevät rakennuksen omintakeisen ulkonäön. Yläkerroksista aukenee hieno näkymä Pariisiin.

Katutaiteilijoiden esitykset värittävät aukiota museon edessä. Lähellä on myös Stravinskin suihkulähde, joka on Jean Tinguelyn ja Niki de Saint Phallen liikkuva veistos. Taiteilijat ovat suunnitelleet suihkulähteen nimenomaan tätä paikkaa varten. Se symboloi musiikkia (mekaniikan ja veden virtauksen ääniä) ja se sijaitsee musiikintutkimuslaitoksen (IRCAM) vieressä.

Hallinnollinen asema

Georges Pompidou -taide- ja kulttuurikeskuksen perustamista 3. tammikuuta 1975 annetun lain n° 75-1 mukaisesti keskus on "kansallinen, julkinen kulttuurilaitos". Sen tavoitteena on "tukea julkista kirjastoa, taiteen ja taideteosten luomista, edistää kansallisen kulttuuriperinnön rikastuttamista, yleisön tiedottamista ja kouluttamista, huolehtia taiteen leviämisestä ja edistää sosiaalista kanssakäymistä sekä varmistaa oma toimivuutensa ja aktiivisuutensa suhteessa niihin yksityisiin ja julkisiin laitoksiin, jotka sen rinnalla toimivat, ollen näin kulttuurikeskus, joka on kaikin puolin omistautunut taiteen luomiselle erityisesti seuraavilla aloilla: kuvataide, akustinen ja musikaalinen tutkimus, teollinen muotoilu sekä elokuvataide" (1. artikla).

Pompidou-keskus on siinä mielessä erityinen julkinen organisaatio, että sen yhteydessä toimii hallinnollisesti sen kanssa yhtäläisessä asemassa olevia laitoksia:

  • Pompidou-keskuksen kirjasto (ransk. la Bibliothèque publique d'information BPI), joka on kansallinen julkinen laitos
  • Musiikintutkimuslaitos (ransk. l'Institut de recherche et coordination acoustique/musique IRCAM), joka on yhdistysmuotoinen.

Teollisen muotoilun keskus on osa Pompidou-keskusta, jossa se muodostaa oman osastonsa.

Keskusta johtaa puheenjohtaja, jonka ministerineuvosto nimeää kerrallaan viideksi vuodeksi. Virkaan voidaan nimetä uudelleen kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Puheenjohtajan ehdotuksesta kulttuuriministeriö nimeää museosihteerin, joka avustaa puheenjohtajaa keskuksen hallinto- ja taloudenhoitotehtävissä.

Kulttuuritoiminta

Keskuksen päärakennuksesta löytyvät nykyään seuraavat tilat ja toiminnot:

  • Ranskan modernin taiteen museo (ransk. le Musée national d'art moderne): modernin taiteen kokoelman pysyvä näyttely on esillä 15 000 neliömetrin alueella ja siellä on esillä pysyvästi 1 330 teosta kaikkiaan 5 000 eri taiteilijan 59 000 teoksesta, jotka kuuluvat keskuksen omaan kokoelmaan (vuonna 2006)
  • vaihtuvien näyttelyiden salit (teollinen muotoilu, valokuvaus, jne.) vievät tilasta kokonaisuudessaan 5 200 neliömetriä
  • Pompidou-keskuksen kirjasto (BPI) yhdessä kielten multimediakirjaston ja musiikkikirjaston kanssa vie keskuksesta 10 400 neliötä ja siellä on 2 200 istumapaikkaa
  • 1900-luvun taiteelle omistetun la bibliothèque Kandinsky -erikoiskirjaston 390 neliön tiloissa on 76 lukupaikkaa
  • tila sähköistä tiedonhakua varten
  • kaksi elokuvateatterisalia, joista toiseen mahtuu 316 ja toiseen 150 henkeä
  • 396 istumapaikan esittelytila
  • 160 istumapaikan auditorio
  • erityistila, josta löytyy vaihtuvien näyttelyiden sali ja ateljeita taiteen harjoittamiseen nuorta yleisöä varten.

Keskuksesta löytyy myös erikoiskirjakauppa (taidetta, arkkitehtuuria, taide-esineitä, julisteita, valokuvia jne.) ja ravintola (Georges), joka on sijoitettu keskuksen ylimpään kerrokseen.

Päärakennuksen ulkopuolelta löytyvät

  • kuvanveistäjä Brancusin ateljee, joka on Pompidou-keskuksen aukiolle rekonstruoitu pieni rakennus
  • musiikintutkimuslaitos (IRCAM), jonka saleissa akustiset ominaisuudet ovat muokattavissa ja mitattavissa, ja josta löytyy lisäksi äänitysstudioita ja mediateekki
  • keskuksen toimistotilat sekä osa muista toiminnoista on jaettu neljään rakennukseen, jotka ovat toistensa välittömässä läheisyydessä (vuonna 2004 yksi oli keskuksen omistuksessa ja kolme vuokrattavissa).

Museo lukuina

Vuonna 2006 Pompidou-keskuksessa vieraili 5 133 506 vierailijaa eli keskimäärin 16 776 kävijää päivässä.lähde? Tähän lukuun sisältyy Pompidou-keskuksen kirjaston vierailijat. Kirjastossa kävi keskimäärin 6 000 lukijaa päivässä.lähde? Keskuksen Internet-sivustolla vieraili 3 083 735 kävijää vuonna 2006, kun sama luku vuonna 2005 oli 2 403 407 kävijää.lähde? Vuonna 2006 keskuksessa järjestettiin 24 vaihtuvaa näyttelyä, joissa kävi 1 623 000 vierailijaa, kun taas "Le Mouvement des images" -näyttelyssä Ranskan modernin taiteen museon neljännessä kerroksessa vieraili 1 120 000 kävijää.lähde? Keskuksessa järjestettiin lisäksi 105 elävän taiteen näytöstä, jotka houkuttelivat 22 392 katsojaa.lähde? Keskuksen 857 elokuvanäytännössä kävi puolestaan 84 328 katsojaa.lähde? Vuonna 2006 Pompidou-keskuksen kustantamo julkaisi 36 teosta.

Muuta

Georges Pompidoun kehittämä taide- ja kulttuurikeskus on ensimmäinen presidenttitason suuri kulttuuriprojekti ja sitä nimitetäänkin siksi hänen presidenttitoimikautensa "Suureksi teoksi" (ransk. "Grande affaire"). Se toimi ennakkotapauksena, inspiraationa ja mallina kulttuurikohteille, joita ajoivat seuraavat presidentit: Valéry Giscard d'Estaing (Musée d'Orsay -taidemuseo, Arabimaailman instituutti, Cité des sciences et de l'industrie -tiedekeskus), François Mitterrand (Louvren lasipyramidit, Ranskan kansalliskirjasto, l'Arche de la Défense -monumentti) ja Jacques Chirac (Alkuperäistaiteen museo).

Keskuksen uskaliaan arkkitehtuurin synnyttämistä kiistoista huolimatta monitoimitalosta on nopeasti tullut menestys löydettyään paikkansa Pariisin maisemassa ja urbaanissa infrastruktuurissa. Monipuolisen ja vetovoimaisen ohjelman sekä pidennettyjen aukioloaikojen ansiosta keskuksessa vieraili avajaisista vuoden 2006 loppuun mennessä 200 miljoonaa vierailijaa.lähde?

Pompidou-keskuksen perustaminen muutti ranskalaisten suhtautumisen museoihin.lähde? Kulttuurikeskusta perustettaessa museoita oli melko vähän, mutta juuri monitoimitalon menestys johti museoiden määrän moninkertaistumiseen vuosina 1980–1990.lähde?

Katso myös

Lähteet
  1. Georges Pompidou Center Structurae. Ernst & Sohn. Viitattu 18.7.2017. (englanniksi)

    Aiheesta muualla

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.