The Police

Vuonna 1976 Stewart Copeland soitti rumpuja progeyhtyeessä Curved Air, johon hän oli päätynyt ollessaan roudarina bändin kiertueella ja edellisen rumpalin sairastuttua. Curved Air oli lopettamaisillaan ja enää koossa vain, jotta vanhat jäsenet saisivat maksettua verorästinsä. Joulukuussa 1976 Curved Air soitti keikan Newcastlessa ja konsertin jälkeen Copeland meni katsomaan paikallista jazz-yhtyettä Last Exit, jonka basistina ja lauluntekijänä oli Sting. Miehet tutustuivat konsertin jälkeen.

Tammikuussa 1977 proge ja jazz olivat auttamattomasti poissa muodista, kovin sana oli punk ja The Sex Pistolsin tyyliset Stingiä ja Copelandia nuorempien ja soittotaidottomampien energiset rock-yhtyeet. Copeland päätti perustaa oman bändinsä ja pyytää juuri Lontooseen muuttaneen Stingin yhtyeeseen. Kolmanneksi jäseneksi saatiin korsikalainen kitaristi Henri Padovani.

Stewart Copelandin veljen Miles Copeland III:n ohjelmatoimiston kautta järjestyi bändin ensimmäinen Britannian-kiertue punk-yhtye Cherry Vanillan ja sitten kiertue Ranskassa ja Alankomaissa Wayne Countyn lämmittelybändinä. The Policen ohjelmisto oli noin 20 kappaleen mittainen ja punk-henkeen sopivasti alle 15 minuutin pituinen ja koostui Copelandin kappaleista. Yhtye ei juuri saanut menestystä sillä punk-yhtyeeksi he olivat liian vanhoja ja taitavia muusikoita Padovania lukuun ottamatta.

Kiertueiden jälkeen maaliskuussa 1977 The Police levytti ensimmäisen singlensä ”Fall Out/Nothing Achieving”. Copeland soitti rumpujen lisäksi kitarat kummallakin kappaleella lukuun ottamatta Padovanin kitarasooloa b-puolella. Single julkaistiin Copelandin omalla Illegal Records -levymerkillä ja siitä otettiin 2000 kappaleen painos.

Toukokuussa vuonna 1977 Gong-yhtyeen Mike Howlett kutsui Stingin Ranskaan soittamaan uuden yhtyeensä Strontium 90:n keikalle toista bassoa. Viime hetkellä Strontiumin rumpali sairastui ja Copeland sai paikan rummuissa. Konsertissa Sting ja Copeland tutustuivat Strontium 90:n kitaristi Andy Summersiin, joka kuultuaan kaksikon yhtyeestä halusi välttämättä liittyä siihen. Strontium 90 myös levytti muutamia demonauhoja kokoonpanolla Howlett, Sting, Copeland ja Summers ja esiintyi Lontoossa nimellä The Elevators.

The Police päätti kuitenkin jatkaa ja hetken yhtye soitti nelimiehisenä, mutta Padovania ei edes kutsuttu yhtyeen ensimmäisen LP:n levytyssessioon, jossa tuottajana oli John Cale. Levytyssessio jäi kesken, kun yhtyeen yhteistyö Calen kanssa ei toiminut. Pian myös Padovani sai lähteä yhtyeestä.

Punk-yhtyeenä kolmen taitavan ja vanhemman muusikon The Police ei ollut uskottava ja jäsenet joutuivat etsimään muita töitä. Copeland kirjoitti lehtiin ja Summers hankki töitä sessiomuusikkona, kerran myös koko yhtyeelle kokeellisen saksalaissäveltäjä Eberhard Schoenerin kanssa. Loppujen lopuksi Sting päätyi television purukumimainokseen ja sai houkuteltua Copelandin ja Summersin mukaansa. Mainokseen pääsyn ehtona oli kaikkien kolmen hiusten vaalennus, josta tuli yhtyeen alkuaikojen tunnusmerkki.

Punk-trendin laantuessa vuonna 1978 alkoi uuden aallon kukoistuskausi ja The Police keksi yhdistää reggae-soundeja musiikkiinsa. Yhtye rupesi riisumaan äänimaailmaansa ilmavammaksi. Sting ryhtyi yhtyeen pääasialliseksi lauluntekijäksi ja yhtyeen taitavat sovitukset maustettiin Copelandin rock-piireissä omalaatuisella rummunsoitolla (hän käytti jazz-otetta ja suosi erilaisia polyrytmejä) ja Summersin ennakkoluulottomalla kitaraefektien käytöllä.

Stewartin Milesiltä lainaamillaan rahoilla yhtye levytti ensimmäisen Police-klassikon, Stingin ”Roxanne”-kappaleen, joka kertoi ranskalaisesta prostituoidusta. Miles sai levy-yhtiö A&M:n kiinnostumaan ja julkaisemaan singlen. A&M olikin The Policen levy-yhtiö koko yhtyeen loppuajan ja singlen tuottanut Nigel Gray tuotti myös kolme yhtyeen ensimmäistä LP:tä.

Levytettyään ensimmäisen albuminsa Outlandos d’Amour yhtye lähti ensimmäiselle USA:n kiertuelleen ja esiintyi mm. Punk-musiikin kehdossa, New Yorkin CBGB-klubilla. Outlandos ja singlet ”Roxanne” ja ”Can’t Stand Losing You” eivät olleet suuria menestyksiä ensijulkaisunsa aikaan, mutta toisen LP:n nauhoituksien aikana ”Roxanne” nousi USA:ssa sijalle 32 ja uudelleenjulkaisuna Englannin listan sijalle 12. Myös Outlandos rupesi nousemaan ja uudelleenjulkaistu ”Can’t Stand Losing You” nousi Englannin singlelistan kakkoseksi.

Toisen levyn ensimmäinen single ”Message in a Bottle” oli The Policen ensimmäinen listaykkönen Englannissa. Myös itse LP Reggatta de Blanc (1979) ja toinen single ”Walking on the Moon” nousivat listaykkösiksi.

Reggatta de Blancin jälkeen The Police lähti ensimmäiselle maailmankiertueelleen, joka oli myös eräässä suhteessa ensimmäinen minkään rock-yhtyeen maailmankiertue, sillä siihen kuului myös harvinaisempia kohteita, kuten Kreikka, Thaimaa, Singapore, Hongkong ja Japani, ja myös kaksi maata, joissa ulkomaisia rock-yhtyeitä ei ollut aiemmin esiintynyt eli Intia ja Egypti. Kiertueesta on myös julkaistu video-dokumentti Police Around The World.

Kiertueen jälkeen yhtye levytti kolmannen levynsä ja viimeisen tuottaja Nigel Grayn kanssa - Zenyatta Mondattan (1980), joka oli heidän läpimurtolevynsä USA:ssa.

Seuraavan levynsä Ghost in the Machine yhtye levytti vuonna 1981 uuden tuottajan, Hugh Padhamin kanssa. Levy äänitettiin Montserrat’ssa Karibianmerellä Beatles-tuottaja George Martinin studiolla. Levyllä oli jo huomattavasti vähemmän reggae-vaikutteita kuin edellisillä levyillä, sanoitukset olivat muuttuneet poliittisemmiksi (”The Invisible Sun” kertoi Pohjois-Irlannin tilanteesta) ja psykologisemmiksi (levyn nimi viittasi psykologi Arthur Koestlerin kirjaan, joka oli Stingin suuri innoittaja) ja yhtyeen soitinvalikoimaan oli ilmaantunut Synclavier, yksi ensimmäisistä tietokonepohjaisista musiikkityöasemista.

Vuonna 1982 The Police piti välivuoden ja levytti ainoastaan kolme kappaletta Brimstone & Treacle-elokuvaan, jossa pääosaa näytteli Sting, joka myös esitti elokuvan soundtrackillä kaksi soolokappaletta. Copeland aloitti uransa elokuvasäveltäjänä ja teki musiikin Francis Ford Coppolan elokuvaan Taistelukala. Andy Summers taas teki ensimmäisen duo-levynsä I Advance Masked King Crimson-kitaristi Robert Frippin kanssa.

Yhtyeen jäsenten tiet olivat jo alkaneet erota, mutta he äänittivät vielä vuonna 1983 Montserrat’ssa Hugh Padhamin kanssa viimeisen studio-LP:nsä Synchronicity, jonka nimi juonsi juurensa Carl Jungin käsitteestä synkronisiteetti, jota myös Koestler käytti tuotannossaan. Levy sisälsi uudenlaista ja omaperäistä Police-musiikkia, jossa alkuaikojen punk-vaikutteista ja reggae-soundeista ei ollut enää tietoakaan. Jäljellä oli kuitenkin Stingin vahva laulunkirjoitustaito, Copelandin rumputyyli ja Summersin omaperäiset kitarakuviot tunnetuimpana The Policen suurimman hitin ”Every Breath You Take” kitarariffi, jonka idean Summers sai Béla Bartókin viuluduettojen innoittamana, joita hän harjoitteli keittiössään Frippin kanssa tekemäänsä levyä varten.

Synchronicity, levyltä irrotetut neljä singleä ja The Policen viimeinen kiertue olivat kaikki suuria menestyksiä ja The Police oli suosionsa huipulla ja maailman suosituin rock-yhtye, mutta kolmikon tarina oli lopussa. Sting teki ensimmäisen sooloalbuminsa The Dream of the Blue Turtles, joka oli menestys. Copelandiltakin tuli soololevy, afrikkalaisvaikutteinen The Rhytmatist ja Summers teki toisen levynsä Frippin kanssa.

Vuonna 1986 yhtye yritti vielä uuden albumin tekemistä Montserrat’ssa. Tuloksena oli kuitenkin vain jatkuvia riitoja etenkin Copelandin ja Stingin välillä ja vain yksi uusi levytys, uusintaversio yhtyeen 1981 hitistä ”Don’t Stand So Close To Me” kokoelma-albumille Every Breath You Take - The Singles (1986). The Police ei enää tämän jälkeen tehnyt yhtään uutta levyä. Yhtye on kuitenkin esiintynyt Stingin ja Trudy Stylerin häissä vuonna 1992 ja vuonna 2006 Rock and Roll Hall of Fame -museon vuosittaisessa palkintotilaisuudessa.

Vuosikausien ajan oletettiin, että The Police on yksi niistä harvoista superyhtyeistä joka ei koskaan tee comebackiä, lähinnä Stingin ehdottoman vastahakoisuuden takia. 1992 yhtye esiintyi kertaluontoisesti yhdessä Stingin häissä.[1] Vuoden 2007 alussa kuitenkin yhtye ilmoitti yllättäen yhdistyvänsä uudelleen perustamisensa 30-vuotisjuhlavuoden merkiksi. Yhtye avasi vuosittaisen Grammy-gaalan 11. helmikuuta 2007 ja teki pitkän kaksiosaisen kiertueen 2007–2008. Kiertue, joka oli niin kaupallinen kuin arvostelumenestys, alkoi 28. toukokuuta 2007 Vancouverista ja päättyi New Yorkin Madison Square Gardeniin 7. elokuuta 2008.

• Outlandos d’Amour  (1978)
• Reggatta de Blanc  (1979)
• Zenyatta Mondatta  (1980)
• Ghost in the Machine  (1981)
• Synchronicity  (1983)
• Live!  (1995)
• Certifiable  (2008)