Polenitsa

Antiikkikauden paimentolaisten joutuivat tietyssä taloudellisessa kehitysvaiheessa valloittamaan lisää maita laiduntamiseen. Tuolloin sotien päättyminen aikuisikäisten miesten kokonaisvaltaiseen surmaamiseen nostatti tarpeen aloittaa poikien rinnalla myös tyttöjen sotilaallisen koulutuksen. Tavan yhä laajentuessa ajan mittaan yhteiskunnasta tuli matriarkaalisempi, mikä säilyi kaikista kauimmin arokansojen, sarmaattien ja skyyttien keskuudessa. Naapurikansojen historioitsijat, mm. kreikkalaiset alkoivat kirjoittaa näistä arokansojen puolisotilaallisista naisista legendoja. Vanhimpina muinaistarinoina naissotureista pidetään noin 500 eaa. Herodotoksen kirjoittamia legendoja Fermodontejoella (kts. engl. Terme River tai saks. Thermodon) Vähässä-Aasiassa helleeneille häviävistä amatsoneista. Helleenien kuljettaessa heitä laivoilla vankeuteen nousevat amatsonit kapinaan kreikkalaisia vastaan ja voittavat. He eivät kuitenkaan osaa ohjata laivaa ja siitä syystä ajautuvat Asovanmeren rannikolle. Rantautumisen jälkeen he anastavat skyyteiltä maat. Eforoksen noin 400 eaa. kirjoittaman kertomuksen mukaan Euroopan arojen naissoturit ovat vaellusmatkoillaan menehtyneiden sarmaattimiesten vaimoja. Kun lopuksi Pompeius Trogus ensimmäisellä vuosisadalla kirjoitti, että naissoturit ovat Vähään-Aasiaan asettuneiden skyyttien vaimoja, jotka antiikkikauden sodankäynneissä tai pitkissä vaelluksissa työ- ja taistelukykyiset miehensä menetettyään tarttuvat aseisiin ja menestyksellisesti puolustavat maitaan, lapsiaan, karjaa ja omaisuuttaan vihollisilta. Myös turkin- ja iraninkielisissä kansanperinteissä on säilynyt maininnat omia valtavia tiloja hoitavista ja suojelevista naisista. Joissakin lähteissä[3] viitataan jopa siihen, että joutuessa kotitöiden lisäksi täyttämään kansalaisvelvollisuuksiaan kotimaanpuolustuksen parissa, tytöt eivät voineet mennä naimisiin ennen kuin olivat tappaneet vihollisen - samoin kuin pojat. Neitosten ollessa yhtä rohkeita ja voimakkaita tai parempia kuin miehet, on ilmiselvää, että nämä mahtipontiset sankarilliset naishahmot, joissa on runsaasti piirteitä historiassa tunnetuista arotaistelijattarista, valtasivat venäläiset bylinat. Jopa bylinojen naissankareiden ikä ja sotavarusteet ovat keskiaikaisten aroilla taistelevien naissoturien ikää ja sotavarusteita koskevien tietojen mukaisia. Näitä tietoja vahvistavat arkeologiseen kompleksiin, kuuluisaan Dmitrievskoe muinaislinnan jäännökseen (ven. Дмитриевское городище) liittyvä historiallinen kirjallisuus sekä löydöt ja laskennat linnaan kuuluvalla hautausmaalla. Tälle Etelä- Venäjän ja kaakkoisen Ukrainan aro- ja metsäaroseuduille vuosina 650-969 sijoittuneen rautakauden ja Saltovo-Majatskajan kulttuurin (ven. Салтово-маяцкая культура) (kts. engl. Saltovo-Mayaki culture) aikaisen Kasaarien kaanikunnan alaani- bulgarialaiselle paimentolais- ja puolipaimentolaisväestölle kuuluneelle hautausmaalle 30 % naisista on haudattuina yhdessä aseiden, pääasiallisesti kirveiden kanssa. On onnistuttu selvittämään, että 70 % aseineen haudatuista naisista oli nuoria, 18-25-vuotiaita, ja ikääntyneempiä, 50-60-vuotiaita. Nuorten naissoturien hautaan oli sijoitettuna kokonainen asesarja: kirves, jousi nuolineen, tikari ja jopa miekka. Niinpä bylinojen sankarilliset naissoturitkin ovat mahtinaisia,[4] jotka bogatyrien tavoin ratsastavat vahvoilla hevosillaan ja heillä on sotavarusteina useita kymmeniä kiloja painava sotanuija, kireälle pingotettu jousi, keihäs, miekka tai murskaava tikari. Joskus he ovat ulkonäöltään niin voimakkaita, että miesbogatyrit erehtyvät luulemaan heitä urhoiksi miehiksi, esimerkiksi tarinoissa Nastasja Mikulišnasta ja Nastasja Korolevitšnasta. Niille venäläisten bogatyrien kanssa tapaaville ja raa'asti taisteleville naissotureille jää kolme arosääntöjen mukaista velvollisuutta: naimisiinmenoon saakka osallistumine sotilaallisiin yhteenottoihin naapurimaiden sotavoimien kanssa, voimienmittailu kihlatun kanssa ennen häitä ja taistelukyvystä luopuminen avioituessa. G. V. Vernadskin kirjassa "Kiovan Venäjä" (ven. "Киевская Русь") poljanitsa on muinaisvenäläinen aroseikkailijatar, jota vertaillaan amatsoniin, koska he molemmat suorittavat sankaritekonsa Ukrainan ja Etelä- Venäjän tai Don joen ja Asovanmeren aroseuduille noin 800–600 eaa. asettuneen paimentolaisväestön skyyttien ja osittain niiden jälkeläisten sarmaattien aikakaudella.[5] Joidenkin lähteiden[2][6] mukaan akateemiseen kokoelmaan "Venäjän kansanperinettä" (ven. Свод русского фольклора) sisältyviä bylinoja eeppisistä naissotureista, poljanitsoista, pidetään poikkeuksellisen aitoina ainutlaatuisuuksina, joten niitä on mahdotonta yhdistää legendoihin vaeltavista amatsoneista. Nykyaikaisen eeposkirjallisuuden virallinen näkökanta on, että poljanitsa on arolla ratsastajatar, sarmaattien naissoturi ja taistelun jälkeen bogatyrin vaimo. Slaavinkielinen yleisnimi "poljanitsa" viittaa siihen, että naissoturit esiintyivät eeppisessä runoelmassa ennen kuin käytettiin turkinkielistä sanaa "bogatyr". Nimi ei muuttunut, vaikka poljanitsojen elävä esihahmo lakkasi olemasta. Toisaalta poljanitsat voisivat oikeasti osoittautua kaukaisen historian silminnäkijöiksi ja olla heijastus unhotetuista yhteyksistä sarmaatteihin, koska monien barbaarikansojen ja muutamien germaani-, mongoli- ja slaavikansojen kehityksien varhaisissa vaiheissa naiset usein taistelivat miesten rinnalla. Toisaalta "poljanitsoilla" mahdollisesti ei ole mitään yhteistä sarmaattien kanssa, koska heidät tuodaan bylinoihin kuin eeppisinä naishenkilöinä, kuten komeljanttaret tai muut vaeltajattaret.[6]

Keskiaikaisella Venäjällä sukupuolten välisiin suhteisiin, sukupuoleen, perheisiin ja perheoloihin liittyvien eeppisten käsitteiden analyysi[6] määrittelee bylinojen ihmiset kolmesta teoreettisesta lähtökohdasta: epäilemättä mies, epäilemättä nainen ja epämääräistä sukupuolta oleva hahmo, joka voi olla sekä mies että nainen. Poljanitsa on viimeksi mainitun yksinkertaisin esimerkki. Venäjäksi sana ”polenitsa” on femiinipäätteinen, mutta sitä käytetään sekä naisista että miehistä. Tarinoissa Dobrynjasta ja Marinkasta, Stavr Godinovitšista, Dunajista jne. poljanitsa on naisbogatyr, joka bylinassa vie pääroolissa olevalle bogatyrille kuuluvan huomion. Useissa bylinoissa poljanitsoiksi kutsutaan yleensä ratsastajia, esimerkiksi tarinassa "Aljoša Popovitš ja Petrovitšien veljeksien sisko"[7] kohdassa, jossa kuvataan suuriruhtinaan juhlia, ja Bulat Jeremejevitšista kertovassa tarinassa.[8] Uskaliaat polenitsat ja bogatyrit erottaa silminnähtävästi toisistaan vain juhlissa, muuten arolla ratsastavia bogatyreja, esimerkiksi Ivan Godinovitšia, joskus kutsutaan "poljanitsoiksi". Syy siihen on ulkoinen samannäköisyys. XIX-XX luvuilla slaavilaiseen kansanperinteeseen kuuluvien bylinojen sankarillisia naistaistelijoita on luokiteltu kolmeen eri lajiin:[4]

• Puhtaasti eeppiset - joita edustavat sankarilliset naissoturit Zlatygorka tarinassa "Isän taistelu poikansa kanssa"(ven. "Бой отца с сыном") ja Nastasja Korolevitšna tarinassa "Dunaj ja Nepra".
• Eeppis- maagiset - jotka hallitsevat maagisen taikomisen alkeet; edustajana esimerkiksi velhotar Marinka tarinassa "Dobrynja ja Marinka" (ven. "Добрыня и Маринка").
• Satumais- eeppisiä - edustajana voi olla sankaritar tarinasta " Ilja Murometsan kolme matkaa" (ven. "Три поездки Ильи Муромца"): nimetön, kultainen ja kaunis neitonen. Tälle henkilölle on ominaisia satumaiset piirteet.

Sankarillisen naissoturin hahmo tavataan tarinoissa, joiden keskipisteessä on mieshenkilön, joko eeppisen bogatyrin tai satusankarin kohtalo. Pohjimmiltaan bylina kertoo mieshenkilön koettelemuksista, jotka liittyvät tai johtavat aviollisiin aiheisiin,[4] vaikka neitobogatyrin ilmestyessä miessankari jää tarinan takataustalle.[2] Naishahmoa pidetään syyllisenä jopa miessankarin tekemästä aviorikoksesta. Poljanitsaa pidetään "velhottarena" ja "vaimona muusta maailmasta". Esimerkiksi usein mainitaan, että Dunajin ja Dobrynjan vaimot ovat muunmaalaisia - poljanitsoja. Yleensä eepoksessa avioliittoja vaimon kanssa, joka tulee muusta maailmasta, pidetään epäonnekkaina, paitsi Dobrynjan ja Nastasja Mikulišnan välistä liittoa. Dunajita pidetään luonteeltaan kateellisena, kerskuvana ja heikkona, koska hän pelkästä vihellyksestä putoaa hevosensa selästä. Hän omalla rajattomalla julmuudellaan ja epäoikeudenmukaisuudellaan aiheuttaa sen, että hänen vaimo Nastasja jättää täyttämättä eeppisen velvollisuutensa luopua naisbogatyrin voimista.[3] Marinkaa nimitetään öisin haudasta nousevaksi velhottareksi (ven. "еретница") ja vangiksi siinä merkityksessä, että hän on myynyt sielunsa pirulle ja saanut taitonsa. Satumais-eeppinen kaunis neitonen on taas tyttö, jonka kanssa bogatyr voi vain kihlautua, muttei solmia avioliittoa, koska neito ei ole päässyt siihen ikään, jolloin olisi sopiva mennä naimisiin. Sen takia kaunis tyttö ei ole bogatyrien tavoittelujen kohteena. Bylinojen naisten ja polenitsojen toiveet sosiaalisen statuksen onnistuneesta muutoksesta ovat sidoksissa avioliiton solmimisen kanssa. Avioliittoa bogatyrin kanssa ei lasketa niinkään onnekkaaksi naimisiinmenoksi, kun taas avioliitto pajarin tai kuninkaallisen kanssa on muutos onnistuneeseen, ylimpään statukseen johtavaan liittoon. Eeppinen avioliitto on suurimmalta osin suullinen sopimus yhteisesti hoitaa taloutta sisältäen ihmissuhteiden säännöstelyn. Bylinoissa rakkaus johtaa usein traagiseen loppukäänteeseen. Avioliittoon suhtautuminen bylinoissa on erikoinen: mieheltä voi viedä morsiamen, tyttären tai siskon, muttei elävältä mieheltä saa viedä vihittyä vaimoa. Perhe on miehelle hänen oikeus, joka päättyy silloin, kun hänen panoksensa avioliiton onnistumiseen ei ole riittävä, esimerkiksi Nastasjan ja Dobrynjan tapauksessa. Tarinassa polenitsa asettaa vaihtoehtoja Dobrynjan suhteen: jos hän on liian nuori, jää hän minulle veljeksi, jos on ikäiseni - menen naimisiin hänen kanssaan, mutta jos on vanha - hakkaan häneltä pään irti. Bylinoissa avioliitto solmitaan tavoittelun ja taistelun päätteeksi ja tarkoituksena on miessankarin kyvykkyyden ja rohkeuden korostaminen. Jos morsian, kuten Nastasja, tekee itse aloitteen avioliiton solmimisesta, liitto pysyy jatkuvasti uhan alaisena. Eeppisistä naisista esimerkiksi ikääntynyttä äitiä saa kehua ja siskoa, tytärtä tai sisarentytärtä pitää suojella ja saattaa kunniakkaaseen avioliittoon. Bylinoissa vaimo on melkein oikeuksitta: "Minne heitä viedään, sinne he menevät", ja tyhjäpäinen henkilö: "Hänellä on hiukset pitkät, äly lyhyt on", jolta vaaditaan vaatimattomuutta. Jalkavaimoja esiintyy harvemmin ja suhtautuminen sellaisen vaimon jälkeläisiin on esitetty painotetusti loukkaavammassa muodossa kuin itse naiseen. Esimerkkinä on polenitsa Zlatygorka tarinassa Ilja Murometsasta, joka kuitenkaan ei saa osakseen niin huonoa kohtelua, kuin Marinka Dobrynja Nikititšista kertovassa tarinassa.[6]

I.Repin, Uskalias poljanitsa, 1901

Bylinojen poljanitsa suorittaa bogatyrille kuuluvat tehtävät, vaikka omalla naisellisella tavallaan - hellästi ja korrektisti, oveluudellaan ja usein mahtiaan käyttämättä. Eeppinen taistelu tarkoittaa enimmäkseen testin tai koettelemuksen veroista tapahtumaa, joka voidaan toteuttaa muullakin tavalla kuin vain taistelukentällä ase- tai lähitaisteluna. Taistelumuotona on myös kilpailu, jossa arvostetaan parempaa tarkkuutta jousiammunnassa, hyväonnisuutta šakkipelissä ja oveluutta tehtäväarvoituksissa. Eeppisellä oveluudella tarkoitetaan lahjakkuutta ennustaa. Esimerkiksi sankarin parempi tulos jousiammunnassa ei riipu siitä, miten hän ampuu eikä siitä, mihin suuntaan hän ampuu, vaan ”hitusen verran hänen uljaudestaan” ja kyvystään loitsia jousi. Šakkipeliä pidetään erikoislaatuisena mittelölajina, jota sen eeppisen kuvauksen mukaan on nykypäivänä mahdotonta pelata, ja joka pohjimmiltaan on onnekkaamman pelaajan povaamista.[6]

Ei voida väittää, että bogatyrit olisivat taistelleet polenitsojen kanssa enemmän kuin keskenään. Käytännössä tarinat sekä bogatyrien että bogatyrin ja polenitsan välisistä tapaamisista arolla eli puhtaalla pellolla ovat identtisiä, koska sisältävät saman juonen - voimien mittailun taistelussa. Runoelmassa ei ole esimerkiksi yhtään tapausta, jolloin sankari olisi mennyt naimisiin ilman taistelua eli ilman itse morsiamen tai hänen isänsä tai veljeksien vastustusta. Dobrynjasta ja Marinkasta kertovasta tarinasta[9] käy ilmi, että polenitsojen väliset taistelut käytiin samoista syistä, kuin miesten väliset, vaikka ilman niinkään surmaavaa lopputulosta. Yleisin kamppailu bylinoissa käydään niitä vastaan, jotka eeppisen käsityksen mukaisesti eivät ole ihmisenkaltaisia eivätkä käyttäydy ihmisen tavalla, esimerkiksi Lohikäärme Zmei. Venäläisen bogatyrin vihollinen on ihmiseksi tekeytyvä olento, joka tunnistetaan sen ulkomuodon ja käytöksen poikkeavista piirteistä.

Joissakin kokoelmissa poljanitsa todennäköisesti tarkoittaa aroseudun rajoilla asuvien eri kansojen vaellusvaatteita.[6]