Pohjoismainen filosofia

Filosofia tuli pohjoiseen Eurooppaan kristinuskon ja luostarien perustamisen myötä, kun alue liitettiin keskiajan katolisen yhtenäiskulttuurin piiriin. Monet lähtivät myös opiskelemaan ulkomaisiin yliopistoihin. Tunnetuimpia heistä on ruotsalainen averroisti Boethius Dacialainen, joka opetti Pariisin yliopistossa 1200-luvulla.[2] Toinen merkittävä henkilö oli samoin ruotsalainen Matthias Övidsson (Ovidi, k. 1350), joka tunnettiin laajalti Ilmestyskirjan kommentaaristaan Expositio super Apocalypsin.[3]

Ensimmäiset pohjoismaiset yliopistot olivat vuonna 1477 perustettu Uppsalan yliopisto ja vuonna 1479 perustettu Kööpenhaminan yliopisto. Ne suljettiin joksikin aikaa pian reformaation jälkeen. Vielä uuden ajan alkupuolella yliopistot olivat enimmäkseen aristoteelisia, myöhemmin jonkin aikaa ramistisia. Kartesiolaisuus nousi 1600-luvulla, osittain siksi, että René Descartes itse kävi Ruotsissa kuningatar Kristiinan vieraana vuonna 1649. Saksalainen Samuel Pufendorf opetti Lundin yliopisto vuodesta 1668.[2]

1500-luvun lopulla ja erityisesti 1600-luvulla Ruotsin valtakunnassa vallitsi tiukka luterilainen ortodoksia eli puhdasoppisuus, mikä vaikutti paitsi teologiaan myös filosofiaan. Aristotelismin ja ramismin välisessä ”valtataistelussa” oli myös osittain kyse siitä, kumpi filosofioista palvelisi paremmin teologiaa. Kuningas Kaarle XI tuomitsi kartesiolaisuuden vuonna 1689, mahdollisesti koska Descartesia epäiltiin Kristiinan käännyttämisestä katolilaisuuteen.[3]

1700-luvun puolessa välissä pohjoismaiseen ja erityisesti tanskalaiseen filosofiaan eniten vaikuttanut henkilö oli saksalainen Christian Wolff.[4] Henrik Hassel (1700–76), Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) ja Pehr Niclas Christiernin (1725–99) toivat John Locken ajattelua Pohjoismaihin. Børge Riisbrigh (1731–1809), Daniel Boëthius (1751–1810), Franz Mikael Franzén (1772–1847) ja Anders Sandøe Ørsted (1778–1860) puolestaan harrastivat kantilaisuutta.

H. C. Ørsted sai aluksi paljon vaikutteita Kantilta, mutta kääntyi myöhemmin kannattamaan Friedrich von Schellingiä. Sekä Johannes Boye että Niels Treschow (1751–1833) vastustivat kantilaisuutta, toinen Adam Smithin ja toinen nominalismin ja empirismin kannattajana.[4] Treschow kääntyi lopulta eräänlaiseen uusplatonismiin[4] tai spinozismiin.[2]

1800-luvulla saksalainen idealismi oli filosofian valtavirtaus myös Pohjoismaissa. Henrik Steffens (1773–1845) sai vaikutteita Schellingiltä, Benjamin Höijer (1767–1812) tämän lisäksi J. G. Fichteltä. Muuten keskeisin nimi oli G. W. F. Hegel. Hegeliläisiä olivat erityisesti norjalaiset Poul Martin Møller (1794–1838) ja Marcus Jacob Monrad (1816–97). Suomessa Johan Vilhelm Snellman (1806–81) kehitti Hegelin ajattelun pohjalta kansallishengen filosofiaa. Ruotsissa Erik Gustaf Geijer (1783–1847) vastusti Hegeliä, Tanskassa puolestaan Søren Kierkegaard. Hegeliläisyyden aikana filosofia alkoikin kehittyä eri Pohjoismaissa eri suuntiin.[2]

Ruotsin suurvaltakaudella ruotsalaisten filosofien joukosta erottuvat kaksi mystikkoa, George Stiernhielm (1598–1672) ja Emanuel Swedenborg (1688–1772). Stiernhierlmin filosofiassa yhdistyivät uusplatonismi ja hermeettinen traditio. Swedenborg aloitti luonnontieteilijänä, mutta kääntyi myöhemmin teologisiin spekulaatioihin. Kant torjui Swedenborgin ”unet” jyrkästi, mutta hän innoitti saksalaisia romantikkoja.[3]

Hieman myöhemmin Christopher Jacob Boström (1797–1866), jota on kutsuttu ”Ruotsin Platoniksi”, sai vaikutteita Platonin ideaopista, Gottfried Leibnizin monadologiasta ja George Berkeleyn idealismista.[5] Yhdessä Benjamin Höijerin esittelemän saksalaisperäisen transsendentaalisen idealismin ohella boströmiläisyys hallitsi ruotsalaista filosofiaa koko 1800-luvun.[3]

Boströmiläisyyden aika päättyi 1900-luvun alkupuolella niin kutsutun Uppsalan koulukunnan nousun myötä. Koulukunta kannatti eräänlaista emotivismia ja moraalista imperatiivia, ja sitä edustivat ennen kaikkea Axel Hägerström ja Adolf Phalén (1884–1931). Koulukunnan filosofialla oli paljon yhteyksiä myöhempään loogiseen empirismiin, muun muassa kielteisessä suhtautumisessa metafysiikkaa kohtaan, vaikka suuntauksilla oli myös merkittäviä eroja.[5] Uppsalan koulukunnan kilpailijana Lundin yliopistossa vaikutti Hans Larssonin (1862–1944) filosofia. Hän kannatti arvojen objektiivisuutta ja kirjoitti paljon myös estetiikasta.[3]

Uppsalan koulukuntaa seuranneen sukupolven merkittäviä nimiä ovat Konrad Marc-Wogau (1902–91), Ingemar Hedenius (1908–82) ja Anders Wedberg (1913–78). Hedenius tunnetaan ennen kaikkea kristinuskoa Bertrand Russellin tyyliin vastustaneena eetikkona, Wedberg puolestaan filosofian historian tutkijana. Åke Petzäll (1901–57) toi loogisen empirismin Ruotsiin. Vuoden 1945 jälkeen yhä suurempi osa ruotsalaisista filosofeista alkoi pitää itseään analyyttisinä filosofeina.[3][5]

Logiikan alalla ovat vaikuttaneet erityisesti Sören Halldén (1923–), Stig Kanger (1924–88), Krister Segerberg (1936–), Per Olof Ekelöf (1906–90), Martin Edman (1945–), Dag Prawitz (1936–), Per Martin-Löf (1942–), Bengt Hansson (1943–) ja Per Lindström (1936–). Eetikoista merkittävimpiä ovat Hedeniuksen ohella Lars Bergström (1935–) sekä Göran Hermerén (1938–), joka on kirjoittanut myös estetiikasta.[5]

Muita merkittäviä nimiä ovat Jan Berg (1928–), Manfred Moritz (1909–90), Sven Danielsson (1939–), Wlodek Rabinowicz (1947–), Peter Gärdenfors (1949–), Nils-Eric Sahlin (1954–), Ivar Segelberg (1914–87) ja Mats Furberg (1933–).[5]

Tunnetuin tanskalainen filosofi on luultavasti Søren Kierkegaard, joka vastusti hegeliläisyyttä esimerkiksi siksi, että se pyrki palauttamaan uskon tietoon. Kierkegaardin vaikutus Tanskassa oli kuitenkin epäsuora — hänen kannanottonsa vaikuttivat teologian ja filosofian erkaantumiseen sekä nostivat irrationalismillaan mahdollisesti myöhemmin positivismin ja naturalismin suosiota. Kierkegaardin lisäksi Hegeliä vastaan hyökkäsivät myös F. C. Sibbern ja P. M. Møller.[4]

Harald Høffding (1843–1931) oli tanskalaisen filosofian keskeisin hahmo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Hän sai humanistiseen naturalismiinsa vaikutteita muun muassa Auguste Comten positivismista sekä J. S. Millin ja Herbert Spencerin empirismistä. Positivismia ja empirismiä toi maahan myös George Brandes (1842–1927).[4] Høffdingin oppilas Jørgen Jørgensen (1894–1969) suuntautui Bertrand Russellin logiikkaan ja loogiseen positivismiin. Alf Ross (1899–1979) kannatti oikeuspositivismia.[6]

Tieteenfilosofian alalla ovat Tanskassa vaikuttaneet erityisesti Johannes Witt-Hansen (1908–86), David Favrholdt (1931–) ja Jan Faye (1947–). Etiikan alalla merkittäviä nimiä ovat Knud Ejler Løgstrup (1905–81) ja Mogens Blegvad (1917–).[6]

Antiikin ja keskiajan filosofiaa ovat tutkineet Karsten Friis-Johansen (1930–), Johnny Christensen, Troels Engberg-Pedersen(1948–), Jan Pinborg (1937–1982), Sten Ebbesen (1946–), Niels Jørgen Green-Pedersen (1942–) ja Olaf Pedersen (1920–). Uuden ajan filosofiaa ovat tutkineet Carl Henrik Koch (1938–) ja Knud Haakonssen (1947–), Wittgensteinia puolestaan Justus Hartnack (1912–) ja Peter Zinkernagel (1921–).[6]

Muita tanskalaisen filosofian mainitsemisen arvoisia nimiä ovat muun muassa Finn Collin (1949–) ja Peter Sandøe (1955–).[6] Myös ydinfyysikko Niels Bohrin filosofiset kannanotot ovat jättäneet jälkensä tanskalaiseen filosofiaan.[4]

Tanskan ja Norjan valtioliiton seurauksena Kööpenhamina oli myös norjalaisen akateemisen elämän keskus 1400-luvulta 1800-luvun alkupuolelle saakka. 1800-luvun alussa norjalaissyntyinen Henrik Steffens toi saksalaisen romantiikan Tanskaan, Niels Treschow puolestaan oli vuonna 1811 perustetun Kristianian yliopiston (nyk. Oslon yliopisto) ensimmäinen filosofian professori. Poul Martin Møller toi hegeliläisyyden Norjaan, ja sitä jatkoi erityisesti Marcus Jacob Monrad.[7]

1900-luvun alkupuolelle oli tyypillistä filosofian ja psykologian yhdisteleminen. Norjassa tätä harrastivat erityisesti Harald Schjelderup (1896–1974) ja Anathon Aall (1867–1943).[8] Arne Næss (1912–) oli yhteydessä Wienin piiriin ja toimi sodanjälkeisen analyyttisen filosofian edelläkävijänä Norjassa. Filosofian nykyinen rooli norjalaisessa yhteiskunnassa ja akateemisessa maailmassa perustuu pitkälti Næssin aikaansaannoksiin. Næss kannatti filosofian ja yhteiskuntatieteiden läheisiä yhteyksiä[7] ja kehitti myöhemmin syväekologian.

Næssin ”empiiristä semantiikkaa” ovat kehitelleet edelleen Harald Ofstad (1920–1993) sekä Ingemund Gullvåg (1925–1998), joka tunnetaan myös tietoteoreetikkona ja metafyysikkona.[7] Husserlin fenomenologiasta on kirjoittanut Hans Skjervheim (1926–). Logiikan ja kielifilosofian tutkijoina ovat vaikuttaneet Axel Thue (1863–1922), Thoralf Skolem (1887–1963) ja Jens Erik Fenstad (1935–). Dagfinn Føllesdal (1932–) on harrastanut logiikan ja kielifilosofian ohella myös Husserlin fenomenologiaa, Andrew Jones (1947–) muun muassa mielenfilosofiaa ja oikeusfilosofiaa.[8]

Tieteenfilosofian alalla ovat vaikuttaneet Jon Elster (1940–), Nils Roll-Hansen (1938–), Gunnar Skirbekk (1937–), Ragnar Fjelland (1947–), Nils Gilje (1947–), Erik Brown (1943–), Magne Dybvig (1940–), Sverre Sløgedal (1930–) ja Audun Øfsti (1938–). Etiikan alalla ovat vaikuttaneet erityisesti Knut Erik Tranøy (1918–), Tore Nordenstam (1934–), Kjell S. Johannesen (1936–) ja Jon Wetlesen (1940–).[8]

Antiikin filosofian tutkijoina ovat vaikuttaneet Egil Wyller (1925–) ja Eyjólfur Kjalar Emilsson (1943–), kantilaista filosofiaa ovat tutkineet Hjørdis Nerheim (1940–) ja Camilla Serck-Hanssen (1960–), ja Kierkegaardia puolestaan Alastair Hannay (1932–).[8]

Muita norjalaisen filosofian merkittäviä nimiä ovat mm. Vigdis Songe-Møller (1949–), Else Viestad (1940–) ja Else Barth (1928–).[8]

Yliopisto-opinnot ovat Norjassa pitkään sisältäneet pakollisen filosofian johdantokurssin.[7]

Pääartikkeli: Suomalaisen filosofian historia

1900-luvun merkittävimpiä suomalaisfilosofeja ovat olleet muun muassa Edvard Westermarck, Eino Kaila, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka, jotka ovat liittäneet suomalaisen filosofian ennen kaikkea anglosaksisen eli brittiläisen ja amerikkalaisen filosofian yhteyteen.

Islannin kahdessa yliopistossa on viisi filosofian professuuria. Islantilaiset filosofit ovat kunnostautuneet erityisesti klassisen ja nykyaikaisen filosofian kääntämisessä ja popularisoimisessa islannin pienelle kielialueelle.[9]

Islantilaisen filosofian nimiä ovat muun muassa Þorsteinn Gylfason, Páll Skúlason ja Vilhjálmur Árnason.

• Follesdal, Dagfinn: ”Scandinavia, philosophy in”. Teoksessa Craig, E. (toim.): Routledge Encyclopedia of Philosophy. London: Routledge, 1998.

• Hannay, Alastair: ”Norwegian philosophy”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.

• Koch, C. H.: ”Danish philosophy”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.

• Nordin, Svante: ”Swedish philosophy”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.