Pohjoismaat

Pääartikkeli: Viikinkiaika

Pohjoismaiden yhteinen historia alkaa 1000-luvun alusta. Grönlantilaisen Leif Erikinpojan aikana Norja oli suurvalta, jolloin suuri osa Pohjolasta yhdistyi ensimmäistä kertaa yhdeksi valtakunnaksi. Norja otti vähitellen hallintaansa myös Färsaaret, Islannin ja Grönlannin. Norjalaisten vuorovaikutus oli tiivistä myös Ruotsin ja Tanskan viikinkikuninkaiden kanssa. Pohjoismaiden viikingit päätyivät Kanadan lisäksi myös Venäjän ja Välimeren alueille. Merenkulun lisäksi viikingit lisäsivät Pohjolassa myös kaupankäyntiä ja maanviljelyä.[1]

Vuosituhannen vaihteessa kristinusko saapui Pohjolaan ja lähensi aluetta muuhun Eurooppaan myös kulttuurisesti. Kristinuskon myötä Stavangeriin ja Ribeen rakennettiin suuret tuomiokirkot. Pohjoismaissa perustettiin myös lukuisia luostareita ja piispanistuimia. Kehitys johti myös kauppaloiden perustamiseen ja linnojen rakentamiseen. Kaupan välityksellä myös ruokailutottumukset ja vaatetus monipuolistuivat. 1300-luvun lopulla Euroopassa levinnyt musta surma oli hävittää koko Norjan ja Islannin väestön. Myös Länsi-Grönlannin pohjoismainen väestö kuoli 1400-luvun alussa, mutta syyksi ei ole voitu vahvistaa ruttoa. Grönlannin ja muun Pohjolan vuorovaikutus keskeytyi lähes 300 vuoden ajaksi.[1]

Kalmarin unioni käsitti suuren osan nykyisistä Pohjoismaista 1400-luvulla.

Pohjolan asema kulttuurisena, taloudellisena ja poliittisena toimijana vahvistui myöhäiskeskiajalla, kun Ruotsi, Norja ja Tanska solmivat Kalmarin unionin vuonna 1397. Unioniin kuuluivat myös Norjan vanhat merentakaiset alueet – Shetlandinsaaret, Orkneysaaret, Färsaaret ja Islanti – sekä Ruotsin alaisuuteen kuuluneet Suomi ja Ahvenanmaa. Alkuvuosinaan unioni oli voimakas, mutta vähitellen unioni alkoi jakautua sisäisesti Tanska-Norjaan ja Ruotsi-Suomeen. Lopulta unioni jakautui kahtia. Jakautumista seurannutta levottomuuksien aikaa edelsi Tukholman verilöyly vuonna 1520, jolloin Tanskan kuningas Kristian II mestautti aatelisia ja nimekkäitä kaupunkilaisia säilyttääkseen valtansa Ruotsissa.[1]

Myöhäiskeskiajan ja renessanssin aikana Pohjola jäi jälkeen muusta Euroopasta. Samaan aikaan Ruotsista kehittyi eurooppalainen suurvalta, joka hallitsi suurta osaa Itämeren alueesta, mukaan lukien valtaosaa nykyisestä Baltiasta sekä osia nykyiseen Saksaan ja Puolaan kuuluvista alueista. Tanska-Norja aloitti siirtomaavallan harjoittamisen ottamalla hallintaansa Tranquebarin kaupungin Intiassa, osan nykyisestä Ghanasta sekä kolme Karibianmeren saarta: Sankt Thomasin, Sankt Janin sekä Sankt Croix'n. Saaret kuuluivat Tanskan hallintaan vuoteen 1917 asti.[1]

Tanska-Norja tai Ruotsi-Suomi ei kuitenkaan noussut vastaavaan asemaan suhteessa Euroopan kaupunkivaltioihin tai Espanjan, Portugalin, Hollannin ja Englannin kaltaisiin merimahteihin. Kehitystä häiritsi toistuvat sodat entisten unionimaiden välillä, jotka kääntyivät pääosin Ruotsin voitoksi. Ensin Tanska joutui luovuttamaan Ruotsille Skånen, Hallandin ja Blekingen kehittyneet ja viljavat maakunnat. Vuonna 1814 myös Norja siirtyi Ruotsille. Ruotsi taas menetti Suomen lopullisesti Venäjälle vuonna 1809. Niin sanotun Vanhan Suomen se oli menettänyt jo vuonna 1721. Islannin, Färsaarten ja Grönlannin kolonisoidut osat säilyivät Tanskan hallinnassa.[1]

Pohjoismaat ovat lähentyneet toisiaan 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäisinä askeleina Tanska ja Ruotsi lopettivat keskinäisen sodankäyntinsä. Ympäröivät suurvallat katsoivat strategisista syistä tärkeäksi Itämeren alueen säilymisen useamman itsenäisen valtion hallussa. Venäjä, Preussi ja Iso-Britannia tarvitsivat välilleen puskurivyöhykkeitä, eikä aluetta haluttu jättää vain yhden valtion hallintaan.[1]

Pohjolan alueella vallitsi köyhyys 1800-luvun alkupuolella, mikä sai aikaan siirtolaisliikkeen Yhdysvaltoihin. Teollistumisen myötä suureen osaan Pohjolaa syntyi kuitenkin raskasta teollisuutta, kaivostoimintaa ja telakoita mikä alkoi vetämään työvoimaa kaupunkeihin. 1900-luvun alussa itsenäistymispyrkimykset vahvistautuivat Pohjolassa. Norja itsenäistyi vuonna 1905, Suomi vuonna 1917 ja Islanti vuonna 1918. Suomi ajautui seuraavana vuonna sisällissotaan. Sodan osapuolista punaiset halusivat tiiviit suhteet Venäjään ja valkoiset Pohjoismaihin. Norja päätyi säilyttämään perustuslaillisen monarkian, mutta Suomesta tuli tasavalta, jonka ulkopolitiikka perustui suurelta osin hyvine Venäjä-suhteiden ylläpitoon.[1]

Teollistuminen loi pohjan myös demokratisoitumiselle. Pohjoismaissa siirryttiin täyteen kansanvaltaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Ensimmäisessä maailmansodassa Pohjola pitäytyi puolueettomana. Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti Norjan ja Tanskan. Ruotsi pitäytyi edelleen puolueettomana, kun taas Suomi toimi yhteistyössä Saksan kanssa sodan alkuvaiheissa. Toinen maailmansota aiheutti Suomelle valtavia tappioita ensin Neuvostoliittoa ja sitten Saksaa vastaan. Sota aiheutti vahinkoa myös Norjassa. Islanti, Färsaaret ja Grönlanti olivat sodan aikana amerikkalaisten ja brittien miehittämiä. Erityisesti amerikkalaisten läsnäolo Grönlannissa sai yhteiskunnan kehittymään rivakasti parin vuoden aikana.[1]

Pohjoismaiden pääministerit lokakuussa 2014.

Sodan jälkeen Pohjolan talous kehittyi muun muassa Marshall-avun ansiosta. Suomen ulkopoliittinen linja perustui tasapainotteluun tiiviiden idänsuhteiden ylläpidossa ja samalla hivuttautumalla lähemmäksi länttä ja muita Pohjoismaita. Suomi noudatti venäläisten vaatimuksesta tiukkaa puolueettomuuspolitiikkaa ja kävi kauppaa sekä lännen että Neuvostoliiton kanssa. Ruotsi pitäytyi edelleen puolueettomana, kun taas Tanska, Norja ja Islanti liittyivät vuonna 1949 sotilasliitto Natoon. Sisäisesti Pohjoismaissa vaikuttivat voimat, jotka uskoivat monenväliseen yhteistyöhön. Pohjoismaiden neuvosto perustettiin vuonna 1952 ja lähtökohtana oli Pohjolan kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen lähentyminen siltä osin, kuin ulkopoliittiset erot sen sallivat. Pohjolassa ryhdyttiin toimiin hyvinvointimallin rakentamiseksi jo ennen toista maailmansotaa. Poliittisesti Pohjola poikkesi muusta Euroopasta korottamalla veroja ja maksuja. Sotien jälkeen pohjoismaissa uudistettiin myös terveydenhuoltoa ja koululaitosta.[1]

1900-luvun jälkipuolella Pohjoismaiden talouskasvu kiihtyi. Talouskasvun taustalla oli viennin kasvu sekä öljyn ja maakaasun kaltaisten luonnovarojen tuotanto. Vuosituhannen vaihteen tietämillä Suomella ja Islannilla oli vahvoja nousu- ja laskusuhdanteita. Norjan talous pysyi kasvussa erityisesti Pohjanmeren öljyesiintymien ansiosta. Yhteisestä historiallisen suunnan samankaltaisuudesta huolimatta Pohjoismaita leimaavat erot suhteessa muihin liittoutumiin. Tanska liittyi vuonna 1973 Euroopan yhteisöön ja myöhemmin Euroopan unioniin. Suomi, Ruotsi ja Ahvenanmaa liittyivät EU:n jäsenmaiksi vasta 1995. Norja ja Islanti ovat Grönlannin ja Färsaarten tavoin yhä unionin ulkopuolella. Ruotsi taas on edelleen Naton ulkopuolella,[1] kun taas Suomi liittyi siihen huhtikuussa 2023.

Pääartikkeli: Pohjoismaiden maantiede

Pääosan Pohjoismaista muodostaa Fennoskandia, johon kuuluvat Suomi sekä Skandinavian niemimaan Ruotsi ja Norja. Fennoskandian geologiaa hallitsee vanhasta peruskalliosta muodostuva Fennoskandian kilpi. Nuorempia sedimenttikiviä on Fennoskandian kilven reunoilla kuten Ruotsiin kuuluvissa Gotlannin ja Öölannin saarilla samoin kuin Pohjoismaiden naapurina etelässä olevassa Virossa. Karjalan kannaksella Suomen kaakkoispuolella samoin kuin Tanskassa on jääkauden kasaamina runsaasti irtaimia maalajeja kallioperän päällä. Norjan ja Ruotsin rajalla sijaitsee vuoristo Skandit, joka ylettyy Suomeenkin asti ja sen korkein kohta on yli 2 kilometriä merenpinnan yläpuolella.

Norja on hyvin vuoristoinen maa. Vuoristoisen Norjan vastaisen rajan lisäksi Ruotsissa on laaja tasaisempi alue. Suomi on tasainen maa lukuun ottamatta Pohjois-Suomea. Suomen korkein vuori, Halti, sijaitsee Skandeilla. Tanskassa on hyvin tasaista, korkein kohta on vain noin 173 metrin korkeudessa. Islanti on vuoristoisempi kuin Tanska tai Suomi, sen korkein kohta on 2 199 metrin korkeudessa. Islannissa on myös paljon tulivuoria ja jäätiköitä.

Pääartikkeli: Pohjoismaiden ilmasto

Pohjoismaiden ilmasto on pääosin väli-ilmasto, johon kuuluu neljä vuodenaikaa. Useimmissa pohjoismaissa kesät ovat usein hyvin lämpimiä ja talvet erittäin kylmiä. Kesällä saattaa tulla helleaaltoja ja lämpötila kohota lähes 40 celsiusasteeseen[2] ja talvella saattaa olla pakkasta 30-40 astetta.[3] Merellisessä Islannissa lämpötila ei vaihtele yhtä paljon kuin mantereisemmassa Suomessa tai Ruotsissa, ja keväisin siellä on noin 4–10 astetta lämmintä.

Pohjoismaiden neuvoston toimialue.

Pääartikkeli: Pohjoismaiden neuvosto

Pohjoismailla on hyvät keskinäiset suhteet, ja ne tekevät paljon yhteistyötä esimerkiksi talouden ja politiikan alueilla. Pohjoismaiden kansalaiset voivat liikkua vapaasti maasta toiseen ilman passia ja tehdä työtä muissa Pohjoismaissa ilman työlupaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Pohjoismaiden välinen yhteistyö on ollut melko kiinteää. Pohjoismaasta toiseen muuttaminen ja matkustaminen on tehty keskinäisin sopimuksin hyvin helpoksi. Suomi korosti 1950-luvulla pohjoismaista yhteistyötä, sillä se oli yksi tapa korostaa sitä, että Suomi oli rautaesiripun länsipuolella. Viime vuosina yhteistyö on hieman rakoillut, koska vain osa Pohjoismaista kuuluu Euroopan unioniin.

Pääartikkeli: Pohjoismainen malli

Pohjoismaita on pidetty myös sisäpolitiikan suhteen yhteneväisinä; kaikilla on korkea verotusaste, mikä mahdollistaa laajan julkisten palvelujen ylläpitämisen (nk. pohjoismainen hyvinvointivaltio). Lisäksi työttömyys on yritetty pitää mahdollisimman pienenä. Tosin mallin ennustetaan joutuvan haasteiden eteen huoltosuhteen heiketessä väestön ikääntymisestä johtuen.^lähde?

Ruotsin, norjan ja tanskan kielet ovat niin lähellä toisiaan, että luettu teksti on toisen kielen puhujan ymmärrettävissä. Skandinaavisten kielten keskinäinen ymmärrettävyys heikkenee kuitenkin radikaalisti, kun mantereen kieliä verrataan saarten kieliin islantiin ja fääriin. Skandinaavisten kielten ääntämyksessä on kuitenkin huomattavia eroja. Ruotsia ja norjaa taitaville puhuttu tanska tuottaa yleensä vaikeuksia.