Pohjois-Inkerin Rykmentti

Rykmentti sai alkunsa heinäkuussa 1919, kun Pohjois-Inkeristä Suomeen paenneet pakolaiset ja Pohjois-Inkerin väliaikainen toimikunta saivat Suomen hallitukselta luvan järjestäytyä myös sotilaallisesti itsepuolustusta varten. Pieni vapaaehtoisten joukko kasvoi nopeasti. Muun muassa jääkärieversti Eero Kuussaari tarjosi joukoille koulutusapua ja Venäjän armeijassa palvellut ja Suomen sisällissodassa taistellut Yrjö Elfvengren hankkiutui joukon johtajaksi.[1]

Elfvengren muodosti nopeasti Pohjois-Inkerin 580 miehen vahvuisen pataljoonan, jonka voimin hän aloitti 28. heinäkuuta hyökkäyksen Inkerin vapauttamiseksi bolševismista. Hyökkäyksen motiivina oli myös suunnitelma provosoida Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen sota, jolla haluttiin heikentää presidentti Ståhlbergin asemaa. Huonosti suunniteltu hyökkäys epäonnistui ja koska se oli käynnistetty vastoin virallisen Suomen hyväksyntää, raja suljettiin ja inkeriläisten avustaminen kiellettiin. Rykmentti vetäytyi Kirjasaloon, jonne ne asettuivat elokuussa puolustukseen.[1]

Pohjan Pojissa palvellut reservinluutnantti Elja Rihtiniemi korvasi arvostelun kohteeksi joutuneen Elfvengrenin rykmentin päällikön tehtävässä ja johtajiksi haalittiin suomalaisia vapaaehtoisia. Alkusyksystä miehistön määrä oli kasvanut noin tuhanteen ja rykmentissä oli kolme pataljoonaa. Suomen hallitus oli alkanut nähdä Kirjasalon alueen hyödyllisenä puskurivyöhykkeenä ja toimitti joukoille aseita.[1]

Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan nimellä aiemmin toiminut Pohjois-Inkerin hoitokunta kutsui Elfvengrenin takaisin joukon päälliköksi ja Rihtiniemi sai väistyä. Elfvengren oli tehnyt salaisen sopimuksen Venäjän valkoisen armeijan kanssa. Vastineeksi rykmentin yhtymisestä kenraali Nikolai Judenitšin hyökkäykseen Pietaria vastaan hän sai vastineeksi huomattavan summan rahaa, jolla rykmentin miesten palkat kyettiin maksamaan ja hankkimaan kipeästi kaivattua vaatetusta ja jalkineita. Yhteistyö venäläisten kanssa katsottiin isänmaallisissa aktivistipiireissä kuitenkin sopimattomaksi ja se repi heidän rivejään. Toisaalta Suomesta tullut apu oli niukkaa, joten rykmentin oli otettava apua sieltä missä sitä oli tarjolla.[1]

Venäläisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti rykmentti aloitti hyökkäyksen Pietaria kohti 21. lokakuuta 1919 Suomen armeijan kiellosta huolimatta. Rykmentti valloitti Lempaalan kylän ja Kuivaisten (Grusinan) rautatieaseman. Rykmentin kolmas pataljoona eteni puolestaan Vuolejärvelle saakka. Hyökkäys kuitenkin tyrehtyi ja vetäytyminen alkoi 25. lokakuuta. Patruunat olivat loppu ja vihollinen, jonka riveissä oli runsaasti suomalaisia, oli liian voimakas. Viikon taisteluiden jälkeen rykmentti oli palannut Kirjasaloon ja osaksi Suomen puolelle Rautuun ilman merkittäviä tappioita. Hyökkäys oli lisännyt inkeriläisten kurjuutta ja bolševikit polttivat monien talot. Suomeen saapuneiden inkeriläisten pakolaisten määrä ylitti 8 000 ihmistä.[1]

Pohjois-Inkerin rykmentti Kirjasalossa talvella 1920. Rykmentin komentaja Yrjö Elfvengren seisoo joukkojen edessä.

Rykmentti teki vielä pienimuotoisia tiedusteluhyökkäyksiä, mutta pääasiassa se vartioi epävirallista rajalinjaa ja suoritti varuskuntapalvelusta. Kaikki asekuntoiset inkeriläiset pakolaiset oli kutsuttu palvelukseen bolševikkien hyökkäyksen varalle. Suomen hallitus päätyi myöntämään rykmentille helmikuussa 1920 kuukausittaisen määrärahan ja vaikka he eivät olleetkaan Suomen kansalaisia. Rykmentistä tuli näin osa Suomen rajavalvontaa ja puolustussuunnitelmaa. Elfvengren joutui nyt lopullisesti väistymään ja tilalle tuli inkeriläinen Juho Tirranen.[1]

Miehistö oli kuitenkin kyllästynyt odottelemaan kurjissa oloissa ja rykmentillä oli kurinpito-ongelma. Monet kaipasivat koteihinsa ja karkureita oli runsaasti. Upseeristo puolestaan käytti runsaasti alkoholia. Rykmenttiä päädyttiin supistamaan merkittävästi kesällä ja alkusyksyllä 1920 kotiuttamalla vanhimpia ja nuorimpia ikäluokkia ja muodostamalla jäljelle jääneistä 418 miehestä Pohjois-Inkerin Erikoispataljoona, jonka päälliköksi tuli jääkärikapteeni Jussi Sihvo.[1]

Hiljalleen Inkerin vapauttamispyrkimykset ja toiveet alueen itsehallinnosta murenivat. Tarton rauhanneuvotteluissa Inkeri oli vain sivujuonne. Inkerin lippu laskettiin lopullisesti Kirjasalossa 5. joulukuuta 1920, jonka jälkeen Pohjois-Inkerin Erikoispataljoona marssi Suomen puolelle, jossa yksikkö lakkautettiin.[1]

• Inkerin Pataljoona
• Inkeriläisten kansannousu
• Pohjois-Inkerin hoitokunta

• Inkeriläisten vapaajoukkojen jäähyväiset kotikonnulleen, Suomen Kuvalehti, 25.12.1920, nro 51, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

1. Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 192–208. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.