Pohjois-Inkerin Hoitokunta
Pohjois-Inkerin Hoitokunta (alkujaan Pohjois-Inkerin Väliaikainen Hoitokunta) oli Suomessa vaikuttanut Pohjois-Inkerin väliaikainen pakolaishallitus, joka toimi heinäkuusta 1919 vuoteen 1921. Hoitokunta johti Pohjois-Inkerin vapaustaistelua ja sen tavoitteena oli liittää Suomeen erityisesti Pohjois-Inkeri, mutta myös tarpeen tullen koko Inkeri. Käytännössä Hoitokunta toimi inkeriläisten pakolaishallituksena ja Suomen inkeriläisten pakolaisten asioiden ajajana. Länsi-Inkerin asiaa ajoi puolestaan Inkerin väliaikainen hoitokunta. Niiden näkemykset erosivat siten, että länsi-inkeriläiset nojautuivat valkoiseen Luoteis-Venäjän hallitukseen, kun taas pohjoisinkeriläiset luottivat ensisijaisesti Suomen hallitukseen.
| Pohjois-Inkerin hoitokunta |
|||
|---|---|---|---|
1919–1921 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
Perustaminen
Pohjois-Inkerin väliaikainen hoitokunta syntyi heinäkuussa 1919 pohjoisinkeriläisten pakolaisten perustamana. Pohjois-Inkeristä saapui Suomeen pakolaistulva keväällä 1919, kun venäläiset bolševikit alkoivat häätää pohjoisinkeriläisiä kodeistaan ja tehdä puna-armeijan pakkovärväyksiä. Kokonaisuudessaan Suomessa oli 8 000 inkeriläispakolaista Hoitokunnan perustamisajankohtana. Hoitokunnan pohjoisinkeriläiset perustajat olivat radikaalimpia kuin Länsi-Inkerin toimikunnan, jonka kanssa Pohjois-Inkerin Hoitokunta joutuikin useaan otteeseen erinäisiin riitoihin. Pohjois-Inkerin Hoitokunta saattoi laskea tukeutuvansa suomalaisiin jääkäreihin ja Suomen tasavaltaan itsenäisyyspyrkimyksissään Neuvosto-Venäjästä ja Suomen tasavaltaan liittymisessään, kun taas Länsi-Inkerin toimikunta Pietarin ja Viron välisellä alueella joutui ottamaan huomioon Britannian ja Viron suhteet Venäjän luoteisarmeijaan, minkä vuoksi Länsi-Inkerin toimikunta pyrki samaan riittävän vahvan aseman alueesta neuvotellakseen Venäjän valkoisten kanssa autonomiasta.
Toiminta
Pohjois-Inkerin hoitokunta päätti kesällä Suomen hallituksen asetuella ja suostumuksella aseellisia muodostaa 580 miehen vahvuisen Pohjois-Inkerin Rykmentin. Vastoin Suomen hallituksen ehtoja rykmentti hyökkäsi Inkerin puolelle 26. heinäkuuta 1919 everstiluutnantti Georg Elfvengrenin johdolla. Rykmentti eteni Pohjois-Inkeriin 10–15 km Suomen rajalta joutuen kuitenkin vetäytymään kohti Suomen rajaa, ja asettui Kirjasaloon. Everstiluutnantti erotettiin ja toimikunta muutti nimensä Pohjois-Inkerin Hoitokunnaksi ottaen puheenjohtajakseen maalaisliittolaisen kansanedustajan Juho Kokon. Joukot vetäytyivät Kirjasaloon puolustukseen yrittäen uutta hyökkäystä vielä Elfvengrenin johdolla 21. lokakuuta epäonnistuen samanlailla kuin heinäkuussa.
Lokakuun taistelun jälkeen hoitokunta keskittyi rajanvartiointitehtäviin. Rykmentin ylläpitämiseksi julkaistiin keväällä 1930 Pohjois-Inkerin oma postimerkkisarja, jonka varoilla julkaistiin myös Kirjasalon Sanomat -lehteä, joka ilmestyi noin puolen vuoden ajan keväästä 1920 alkaen. Välit suomalaisiin aktivisteihin oli hyvät, mutta suhteita länsi-inkeriläisten kanssa hankaloitti se, että nämä nojautuivat valkoiseen Luoteis-Venäjän hallitukseen, kun taas pohjoisinkeriläiset luottivat ensisijaisesti Suomen hallitukseen. Maaliskuussa 1920 kummankin alueen hoitokunnat pääsivät sopuun ja valitsivat inkeriläisten yhteiseksi edustajaksi maisteri Kaapre Tynnin.
Kun suomalaiset luovuttivat Kirjasalon Tarton rauhansopimuksen mukaisesti, jäi Hoitokunnalle enää tehtäväksi inkeriläispakolaisten asioiden hoitaminen. Pakolaisia oli saapunut taisteluiden jälkeen noin 8 000 ja osa heistä, noin 3 000 palasi rauhan jälkeen takaisin Inkeriin, osa jäi Suomeen. Ylimääräisessä ja ilmeisesti viimeisessä kokouksessaan 11. maaliskuuta 1921 Pohjois-Inkerin Hoitokunta vahvisti Inkerin lipun mitat ja värit. Hoitokunnan merkitys ja toiminta hiipuivat sitä mukaa, kun sen johtama vapaustaistelu menetti pohjansa rauhansopimuksen jälkeen.