Playtime

Ryhmä amerikkalaisturisteja saapuu Pariisin lentokentälle, jonka koomisia ja satunnaisia tapahtumia seurataan ensimmäiset kymmenisen minuuttia. Lentokentältä turistiryhmä siirtyy ultramodernin Pariisin kaduille. Heidän mukanaan konekaupungissa seikkailee Tatin esittämä vakiohahmo Monsieur Hulot, joka ei kuitenkaan varsinaisesti nouse elokuvan päähenkilöksi. Elokuvassa ei myöskään ole varsinaista juonta, vaan se koostuu enemmän tai vähemmän irrallisista kohtauksista, jotka kuvaavat ihmisten ja ultramodernin ympäristön vuorovaikutusta ja niiden välisiä konflikteja. Herra Hulot’n tarkoitus on hoitaa yksinkertainen asia eräässä virastossa, mutta monet käänteet ja väärinkäsitykset saavat hänet seikkailemaan ympäri keinotekoisen tuntuista kaupunkia ihmisten asuntoihin ja lopulta uuteen ja vielä hieman keskeneräiseen ravintolaan, jossa tapahtuva jakso kestää noin 40 minuuttia.[5]

Tatin edellinen elokuva Enoni on toista maata oli menestynyt hyvin, ja hän ryhtyi varojen turvin suurisuuntaiseen Playtime-hankkeeseen. Playtime kuvattiin laadukkaimmalle mahdolliselle elokuvausmateriaalille, 65 millimetrin filmille, ja siinä käytettiin monikanavaista ääntä. Kokonainen lavastekaupunki rakennettiin Pariisin kaakkoisosasta löytyneelle joutomaalle aitoine asfalttikatuineen, liikennevaloineen ja monine rakennuksineen. Kuvien taustalla kohoavat lasijulkisivuiset tornitalot ovat muutaman metrin korkuisia pienoismalleja. Tati olisi halunnut Tativilleksi kutsutun kuvauspaikan muodostuvan Playtimen kuvausten jälkeen Rooman Cinecittàn kaltaiseksi elokuvakeskukseksi, mutta Ranskan silloinen kulttuuriministeri André Malraux ei ollut kiinnostunut hankkeen edistämisestä.[6] Niinpä Tativillen lavasteet jouduttiin purkamaan kuvausten jälkeen, mikä pahensi Playtimen Tatille aiheuttamia taloudellisia ongelmia.

Elokuvan alkuperäisessä versiossa oli väliaika, ja sen kokonaiskesto oli noin 155 minuuttia. Tati leikkasi elokuvasta lyhyemmän version, kestoltaan 124 minuuttia, sekä erimittaisia versioita, joiden pituus on vaihdellut 93 ja 170 minuutin välillä. Nykyään 124 minuutin versiota pidetään lopullisena.[7]

Tati esittelee elokuvaa Helsingin Bio Reassa. Tulkkina Tetta Kannel.

Normaalia pidempi, lähes juoneton elokuva ei menestynyt kaupallisesti vaan ajoi Tatin vararikkoon, jossa hän joutui muun muassa myymään elokuvan vakuudeksi asetetun talonsa. Seuraavina vuosina Tati joutui hankkimaan tulonsa Ranskan ulkopuolelta, jottei niitä olisi ulosmitattu hänen velkojilleen.[8]

Elokuvan Ranskan-ensi-ilta oli joulukuussa 1967. Suomessa Playtime saapui teattereihin vasta syksyllä 1969, ja ohjaaja vieraili Helsingissä erikoisnäytöksessä.[9] Helsingin Sanomain Paula Talaskivi ihasteli arviossaan elokuvan pikkutarkkaa ja viimeisteltyä tekotapaa ja piti ravintolajaksoa ”juhlavana”, joskin sen tunnelma laskee hänen mielestään liiankin realistisesti eikä se nouse elokuvan alkujaksojen tasolle.[10]

Playtime restauroitiin vuonna 2013 alkuperäisistä kameranegatiiveista ja julkaistiin blu-rayna eri puolilla maailmaa, myös Pohjoismaissa.[11]