Pjotr Vjazemski

Pjotr Vjazemski syntyi rikkaaseen aatelisperheeseen ruhtinas, senaattori, todellinen salaneuvos Andrei Ivanovitš Vjazemskin (1754-1807) poikana ja sai erinomaisen kotisivistyksen. Isä Andrei oli koulutettu ranskalaisessa hengessä, osasi latinaa, puhui saksaa, englantia ja ranskaa. Hän tilasi vuosittain Ranskasta suuria määriä kirjoja, pääasiassa filosofisia ja historiallisia. Kotikirjasto joka käsitti yli 17 000 nidettä, oli yksi Moskovan laajimmista.[2]

Pjotrin äiti oli irlantilainen Jevgenia (Jenny) Ivanovna Quinn o.s. O'Reilly (1762-1802), joka oli vielä tahollaan naimissa kun Andrei Vjazemski toi hänet halki Euroopan 1782-1786 kestäneeltä ylellistä elämää ja lukuisia rakkausseikkailuita sisältäneeltä matkaltaan Venäjälle. Jennyn saatua avioeron ensimmäisestä miehestään, he menivät uuden aviomiehen vanhempien vastustuksesta huolimatta naimisiin vuonna 1786.

Isän kuoltua hänen holhoojanaan toimi kirjailija Nikolai Karamzin, joka oli hänen 12 vuotta vanhemman aviottoman sisarpuolensa Jekaterina Andrejevna Kolyvanovan (1780-1851) aviomies. Jekaterinan äiti ruhtinatar Jelizaveta Karlovna Sievers-Putjatinin (1746-1818) oli ollut niin ikään tahollaan naimisissa, kun suhde ja sen aikaansaama lapsi olivat syntyneet.[2] Hänellä oli myös toinen vanhempi sisar Jekaterina Andrejevna Vjazemski (1789-1810), joka meni vuonna 1809 naimisiin Aleksei Grigorevitš Štšerbatovin (1776-1848) kanssa ja kuoli ensimmäisen raskautensa aikana.

Runoilijan isä Andrei Ivanovits Vjazemski (1754-1807) , Xavier de Maistre 1802.

Vuonna 1811 Vjazemki meni naimisiin ruhtinatar Vera Feodorovna Gagarinan (1790-1886) kanssa. Avioliitto osoittautui onnelliseksi ja kestäväksi, heillä oli kahdeksan lasta. Runoilija omisti vaimolleen useita runoja, joista tunnetuin on "Ystävälle" (ven. К подруге, 1812). Vera Feodorovna osallistui kirjalliseen piiriin, joka ryhmittyi hänen miehensä ympärille. Hän oli Žukovskin ystävä sekä Puškinin uskottu. Vera Feodorovna toimi miehensä puhtaaksikirjoittana ja jäi asumaan Baden-Badeniin miehensä kuoleman jälkeen.

Poika, ruhtinas Pavel Petrovitš Vjazemski (1820-1888) oli kirjailija. Pavelin tytär kreivitär Jekaterina Pavlovna Šeremeteva, ruhtinatar Vjazemskaja (1849-1929) perusti yhdessä isänsä kanssa vuonna 1877 kirjallisuusseuran Obštšestva ljubitelei drevnei pis'mennostin (ven. Общества любителей древней письменности, Muinaisvenäläisen kirjallisuuden ystävien seura).

Vuoden 1812 isänmaallisessa sodassa Vjazemski osallistui Borodinon taisteluun. Sodan jälkeen hän suhtautui kriittisesti hallituksen toimintaan.[3] Vuodesta 1817 lähtien Vjazemski työskenteli virkamiehenä Varsovassa, jossa hän osallistui Venäjän perustuslain valmisteluun ja seurusteli puolalaisten liberaalien kanssa. Oppositiohenkisten kannanottojensa takia hänet erotettiin palveluksesta vuonna 1821.[4]

Vjazemski arvosteli tsaarinvaltaa vielä vuoden 1825 dekabristikapinan jälkeenkin, mutta vähitellen hän alkoi lähentyä Nikolai I:n hallitusta. Vuodesta 1830 lähtien hän työskenteli virkamiehenä raha-asiain ministeriössä ja vuosina 1856–1858 kansanvalistusministerin apulaisena johtaen sensuuria.[3] Elämänsä loppuvaiheessa Vjazemski saavutti huomattavan aseman Aleksanteri II:n hovissa, mutta vuodesta 1863 lähtien hän asui etupäässä ulkomailla Baden-Badenissa.[5]

Runoilijan vaimo Vera Feodorova Vjazemskaja (1790-1886). Aleksandr Molinarin miniatyyri 1800-luvun alku.

Vjazemskin ensimmäiset runot ilmestyivät vuonna 1808. Aluksi hän kirjoitti dekabristeja myötäilevää kansalaislyriikkaa, jota julkaistiin muun muassa Kondrati Rylejevin ja Aleksandr Bestuževin Poljarnaja zvezdassa. Kirjallisuusseura Arzamasissa hän esiintyi kieliuudistaja Karamzinin kannattajana. Vuosina 1825–1828 Vjazemski oli mukana julkaisemassa Moskovski telegraf -aikakauslehteä, jossa hän toimi kriitikkona romantiikan puolesta klassismia vastaan. Vjazemski oli Aleksandr Puškinin ystävä ja osallistui tämän kanssa Literaturnaja gazetan ja Sovremennikin toimittamiseen. Vuonna 1830 laadittu ja vuonna 1848 julkaistu kirja Denis Fonvizinista oli Venäjän ensimmäinen laaja tutkimus kirjailijan elämästä ja tuotannosta.[3]

1840-luvulla Vjazemski esiintyi konservatiivisena kirjallisuuskriitikkona, joka vastusti Vissarion Belinskin ajatuksia. Euroopan vallankumousvuosi 1848 sai hänet kirjoittamaan monarkismia puolustavia runoja.[3] Vuonna 1865 Lausannessa ilmestyi isänmaallishenkinen esseekokoelma Lettres d'un vétéran russe de l'année 1812 sur la question d'Orient (”Venäläisen vuoden 1812 veteraanin kirjeitä idänkysymyksestä”).[6] Vuosikymmenten ajan Vjazemski julkaisi myös otteita ”vanhasta muistikirjastaan”, jotka kuvaavat aikansa politiikkaa ja kirjallisuuselämää.[3]

Vjazemski oli lahjakas ja monipuolinen runoilija, jonka lyriikassa esiintyy erilaisia tyylilajeja juhlallisista oodeista hienostuneisiin luonnonkuviin tai ajankohtaisista sanomalehtirunoista seurapiirilyriikkaan ja kansanlauluihin. Hänen runokielensä pyrkii ajatuksen tarkkuuteen, mikä toisinaan rikkoo kielen ja runomitan normeja. Runoilija tunnetaan myös satiiristen epigrammien ja taitavien sanaleikkien mestarina.[3]

• Pjotr Vjazemskin teoksia Lib.ru-sivustolla (venäjäksi)