Pius XI

Ennen paaviksi tuloaan tunnettuna tutkijana työskennellyt Pius XI oli poikkeuksellinen paavi. Edellinen tutkija paavinistuimella oli ollut 1700-luvulla hallinnut paavi Benedictus XIV.[5] Pius XI oli kiinnostunut keskiaikaisesta kirkkotaiteesta, ja hän pyrki edistämään erilaisia tieteitä ja taiteita.[5] Vuonna 1934 ottaessaan vastaan Suomen ulkoministerin johtaman valtuuskunnan Pius XI kiitteli suomalaisten tekemää työtä Leo XIII:n avaamassa Vatikaanin kirjastossa.

Vasta Lateraanisopimusten jälkeen ja niiden tuomien korvausten avulla paavi Pius XI saattoi alkaa taloudellisesti auttaa tieteitä ja taiteita. Pius XI:n toimiin kuuluikin muun muassa paavillisen tiedeakatemian uudelleenorganisointi. Tiedeakatemian jäseneksi otettiin esimerkiksi suomalainen, myöhemmin Nobelin palkinnon voittanut tiedemies Artturi Ilmari Virtanen. Pius XI myös lisäsi Vatikaanin kokoelmiin lähetyshistoriallis-etnografisen museon.[8]

Pius XI myös kartutti Vatikaanin kirjaston kokoelmia, olihan hän itsekin entinen kirjastonhoitaja.[8] Huomattavien lahjoitusten vastaanottamisen lisäksi Pius XI myös osti erilaisia kokoelmia.[8] Ensimmäisen maailmansodan mullistusten takia markkinoilla liikkui paljon erilaisia kirjastoja, joista suuri osa oli hajonneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alueelta.[8] Sivistyneen paavi Nikolaus V:n tapaan Pius XI lähetti asiamiehiä ympäri Eurooppaa hankkimaan Vatikaaniin kirjallisuutta sekä käsikirjoituksia.[8]

Vatikaanin kartta. Lateraanisopimusten seurauksena Italia salli Vatikaanin valtion perustamisen Roomaan. Vastapalveluksena paavin oli lopetettava fasisminvastaisen kristillisdemokraattisen puolueen tukeminen.

Paavina Pius XI oli selvä yksinvaltias, jonka raivokohtauksia pelättiin Vatikaanissa.[8] Hän saikin tehokkaasti tahtonsa läpi useissa tapauksissa. Nuorena miehenä kuuriassa palvellut tuleva paavi Giovanni Montini sanoi Pius XI:n olevan rex tremendae maiestatis (suom. kauhistuttavan majesteetillinen kuningas).[8]

Pius XI halusi myös lopettaa Italian ja Pyhän istuimen välisen riidan ja onnistuikin tässä.[1] Jo vuonna 1919, jolloin Benedictus XV oli ollut paavina, oli aloitettu neuvottelut paavillisen kuurian ja Italian valtion välillä. Ennen vuonna 1929 järjestettyjä virallisia neuvotteluja Pius XI:n aikana oli käyty myös muutamia epä- ja puolivirallisia neuvotteluja Italian kanssa.[7]

Pius XI kävi vuonna 1929 virallisia neuvotteluja fasistisen Italian johtajan Benito Mussolinin kanssa. Neuvottelujen tuloksena solmittiin samana vuonna Lateraanisopimukset, jotka takasivat Vatikaanille itsenäisyyden ja katoliselle kirkolle suosituimmuusaseman Italiassa.[8] Samoin sopimukset takasivat paavinistuimen riippumattomuuden ja antoivat paaville määräysvallan Vatikaanissa.[7] Lateraanisopimuksissa sovittiin myös konkordaatista Italian ja paavinistuimen välillä.[7] Konkordaatin seurauksena roomalaiskatolisuudesta tehtiin valtionuskonto ja kouluissa alettiin opettaa uskontoa katolisen kirkon opin mukaisesti.[7] Samoin paavinistuin sai korvauksia Italian ja paavinistuimen kiistassa kärsimistään vääryyksistä. Korvausten summa oli 1750 miljoonaa Italian liiraa.[7]

Paavi joutui kuitenkin myös itse tekemään vastapalveluksia Mussolinille, esimerkiksi lopettamaan fasisteja vastustavan kristillisen kansanpuolueen .[8] Paavi Pius XI kielsikin pappeja osallistumasta politiikkaan, jolloin muun muassa kansanpuoluetta johtanut Luigi Sturzo lähti vapaaehtoisesti maanpakoon.[8]

Paavi Pius XI.

Lateraanisopimuksen lisäksi Pyhä istuin solmi valtakunnankonkordaatin eli valtiosopimuksen myös kansallissosialistisen Saksan kanssa kesällä 1933 valtakunnankansleriksi nousseen Adolf Hitlerin sitä pyydettyä. Tämä sopimus oli suunnanmuutos Vatikaanin politiikalle, joka oli jyrkästi tuominnut kansallissosialismin. Ennen Hitlerin vuonna 1933 tapahtunutta valtaannousua katolinen kirkko oli toiminut natsismin voimakkaimpana vastustajana tuomiten kansallissosialistisen puolueen kulttuuripolitiikan ja rasismin.[9]

Hitlerin päästyä valtaan Saksassa hän pyrki saamaan paavinistuimen kanssa aikaan konkordaatin, kuten Mussolinikin oli tehnyt. Hitler nimittäin arveli fasistisen Italian kanssa tehdyn konkordaatin osoittavan, että Vatikaani luotti enemmän fasistiseen valtioon kuin entiseen liberaalis-demokraattiseen Italiaan, jonka kanssa se ei koskaan ollut saanut riitojaan sovituksi.[9] Näin Hitler päätteli, että fasismi oli lähempänä kristillistä ajatusmaailmaa kuin juutalais-liberalismi, jonka kanssa Saksan katolinen Zentrum-puolue halusi tehdä yhteistyötä.[9] Siksi kansallissosialistisen puolueen lehti kirjoittikin 1930 julkaistussa kirkkopoliittisessa ohjelmassaan seuraavaa:[9]

»Kun katolisen kirkon vihollinen, marxismi, menettää otettaan Saksassa, ja sen voittaja tarjoaa suojaa katoliselle kirkolle, silloin Vatikaani voi tehdä sopimuksen tämän uuden kirkolle myötämielisen vallan kanssa ja luopua turvautumasta Zentrumin poliittiseen apuun. Silloin Vatikaani voi samoin kuin Italian kanssa solmia kansallissosialistisen valtion kanssa konkordaatin, jossa kielletään pappeja liittymästä mihinkään puolueeseen. Tämä merkitsee Zentrumin loppua.»

Noustuaan valtaan 1933 Hitler toteutti kyseisen kirkkopoliittisen ohjelman ja ilmoitti, että hallitus ”takaa kristilliselle kasvatukselle sille kuuluvan vaikutuksen koulussa, kantaa huolta kirkon ja valtion hyvästä yhteistyötä sekä pyrkii pitämään yllä ja edelleen kehittämään hyviä suhteita paavinistuimeen.”[9] Vatikaani aloitti pian neuvottelut konkordaatin solmimisesta. Neuvotteluja johti kardinaalivaltiosihteeri Eugenio Pacelli, josta myöhemmin tuli Pius XI:n seuraaja paavi Pius XII.[9] Konkordaatti allekirjoitettiin 20. heinäkuuta 1933.

Konkordaatti antoi oikeuden katolisen uskon julkiseen harjoittamiseen, ilmaisi hengellisten virkojen täyttämisen olevan kirkon oikeus, mikä muun muassa merkitsi paavin oikeutta nimittää piispat, lupasi uskonnonopetuksen säilyvän normaaleissa kouluissa, antoi vanhoille teologisille tiedekunnille luvan jatkaa toimintaansa sekä hyväksyi tunnustukselliset koulut.[10] Kuten italialaiset papit Italian kanssa solmitun konkordaatin seurauksena, eivät myöskään saksalaiset papit saaneet enää osallistua politiikkaan.[10] Tämä merkitsi Zentrum-puolueen loppua, vaikka tosin papit eivät saaneet osallistua enää myöskään natsipuolueen toimintaan.[11]

Konkordaatin solmiminen Saksan kanssa tarkoitti käytännössä sitä, että paavin istuin joutui hyväksymään kansallissosialismin ja Adolf Hitlerin johtaman puolueen.

Pius XI istuimellaan.

Hitler ei kuitenkaan noudattanut konkordaatissa tehtyjä sopimuksia: katolisia kouluja ja kirkkoja suljettiin ja uskonnonopetusta ja yhdistystoimintaa vaikeutettiin, eivätkä katoliset toimittajat saaneet enää toimia vapaasti. Samoin kouluissa olevia kristittyjen ristejä poltettiin.[10] Jo konkordaatin solmimisvuonna 1933 saattoi huomata, että koko konkordaatti oli ollut vain poliittista taktikointia, jolla Hitler oli halunnut saada kristittyjä kannattajikseen ja samalla parantaa julkisuuskuvaansa ulkovaltojen silmissä.[10] Vuonna 1937 myös luostareita alettiin sulkea ja aloitettiin tuomiokirkkojen siirtäminen valtion omistukseen.[10]

Paavi yritti protestoida asiasta Hitlerille, mutta Saksa ei muuttanut toimintaansa. Myös papisto alkoi protestoida natsihallintoa vastaan, mikä johti kriitikoiden vainoamiseen ja lähettämiseen keskitysleireille. Pius XI lähettikin salaa Saksaan kiertokirjeensä Mit brennender Sorge, joka luettiin palmusunnuntaina 1937 kaikissa Saksan kirkoissa. Paavi tuomitsi kiertokirjeessä kansallissosialistisen rotuopin,[12] mikä johti useiden saksalaisten pappien toimittamiseen keskitysleireille.[13] Kiertokirjeessä paavi esitti tiukkaa kritiikkiä natsihallintoa kohtaan, kuten tuomitsi kansallissosialismin harhaoppina ja syytti natseja Jumalan sanan pilkkaajiksi ja pintapuolisiksi ihmisiksi.[12] Samoin paavi sanoi natsien kumoavan Jumalan järjestyksen ja palvelevan rotua, valtiota ja kansaa epäjumalanaan.[12]

Loppuelämänsä ajan Pius XI laati lisää fasismia ja kansallissosialismia vastustavia kiertokirjeitä, mutta tuomitsi myös kommunismin ja piti sitä kirkolle vaarallisempana kuin fasismia ja kansallissosialismia.[14] Hän ei kuitenkaan suhtautunut ymmärtäväisesti myöskään fasismiin eikä kansallissosialismiin, vaan puhui ”typerästä ja barbaarisesta rasismista”.[15] Hitlerin vieraillessa 1938 Roomassa Pius XI lähti vierailun ajaksi paavin kesäpalatsiin Castel Gandolfoon. Pyhiinvaeltajille Pius XI selitti lähtöään siten, ettei hän voinut katsoa, "kuinka Roomassa nostettiin salkoihin lippu, johon kuvattu risti ei ole Kristuksen risti."[15] Samoin Pius XI järjesti kaikki Vatikaanin museot suljetuiksi vierailun ajaksi, mitä ei oltu tehty sitten Leo XIII:n aikojen.[15]

Pius XI yritti myös saada julkaistuksi amerikkalaisen jesuiitan laatiman kiertokirjeen rotukysymyksistä, mutta kyseinen kiertokirje jumiutui paavillisen kuurian byrokratiaan, eikä sitä ehditty julkaista ennen paavin kuolemaa.[15] Kiertokirjeestä tiedetään kuitenkin, että se tuomitsi rotusorron ja erityisesti antisemitismin, jota Saksa harjoitti, ja kuvasi rotusortoa ”sotana kristinuskoa vastaan”.[15] Vielä elämänsä viimeisinä viikkoina Pius XI valmisteli kansallissosialismin ja fasismin valheet tuomitsevaa puhetta Italian piispoille. Pius XI erityisesti toivoi lääkäreidensä voivan pitää hänet hengissä puheen julkaisuun asti, mutta toive ei toteutunut. Paavi Pius XI kuoli 10. helmikuuta 1939 eikä ehtinyt pitää puhettaan eikä saada sitä valmiiksi.^lähde?

Pius XI:n hautajaiset.

Paavin terveys heikkeni hänen myöhempinä vuosinaan, ja helmikuussa 1939 hän lopulta kuoli Vatikaanin Apostolisessa palatsissa. Pius XI haudattiin Pietarinkirkon pääkappeliin, lähelle apostoli Pietarin hautaa.

Pius XI:n kuoleman johdosta Pietarinkirkon suurta kelloa soitettiin 10. helmikuuta 1939. Italian diktaattori Benito Mussolinin tiedetään sanoneen:[15]

»Vihdoinkin hän on poissa. Tuo itsepäinen ukko on kuollut.»

Ranskalaisen kardinaalin Eugene Tisserantin päiväkirjamerkintöjen perusteella on herännyt epäilyksiä siitä, että Pius XI olisi murhattu.[16] Pius XI:n tiedetään valmistelleen fasisminvastaista puhetta kardinaaleilleen vielä elämänsä viimeisinä viikkoina, mutta hän kuoli ennen kuin ehti hyökätä puheessaan fasismia vastaan. Kardinaali Tisserantin päiväkirjamerkintöjen mukaan Vatikaanille työskennellyt tohtori Francesco Petacci antoi paaville ruiskeen vuorokautta ennen fasismin tuomitsevan puheen pitämistä.[16] Tohtori Francesco Petaccin tytär Clara Petacci oli Italian fasistisen diktaattorin Benito Mussolinin pitkäaikainen rakastajatar.[16]

Pius XI myös julkaisi paavina ensimmäisen sosiaaliensyklian sitten Leo XIII:n kiertokirjeen Rerum novarum,[17] joka oli julkaistu vuonna 1890. Pius XI:n vuonna 1931 julkaisema kiertokirje Quadragesimo anno -ensykliassa paavi otti kielteisen kannan luokkataisteluun ja pyrki hahmottelemaan uusia ohjeita työelämän järjestystä varten.[17][18]

Kiertokirjeessään paavi toivoi eri säätyjen rauhanomaista rinnakkaiseloa yhteiskunnissa. Samalla paavi myös esitti toiveen siitä, että työelämän osapuolet jakaisivat saamiaan etuja solidaarisuus mielessään, jolloin he tulisivat toimineeksi kokonaisuuden parhaaksi.[17] Paavi myös vierasti Italian fasistien ajamaa ja Itävallan käyttämää säätyjärjestelmää.[17]

Pius XI:n sosiaalioppi omaksuttiin kolmessa saksalaisessa kristillis-sosiaalisessa järjestössä, joiden yhteinen jäsenmäärä oli satojatuhansia ihmisiä.[17] Pelkästään saksalaisiin katolis-sosiaalisiin, Rerum novarum -kiertokirjeen jälkeen suosiota saaneisiin työväenyhdistyksiin kuului noin 315 000 jäsentä.[17]

Pius XI vastusti kiivaasti fasismia ja kansallissosialismia, mutta myös kommunismia.[19] Pius XI muun muassa tuomitsi Neuvostoliiton virallisena oppinaan käyttämän ateistisen marxismin.[19]