Pitkähuilu

Pitkähuilu (myös pajupilli, yläsävelhuilu, luonnonsävelhuilu) [1] on puhalluspäästä suljettu ja loppupäästä avoin lieriömäinen putki, jossa ei ole sormiaukkoja. Se kuuluu perinteisiin Suomalaisen kansanmusiikin soittimiin. Tavallisesti ne ovat olleet 30 – 70 cm pitkiä. Huilulla on perinteisesti ollut useita eri kutsumanimiä. Suomessa sitä on kutsuttu mm. lötköksi, pajuhuiluksi, pajupilliksi, kävelykepiksi, leppäpilliksi, soropilliksi, putkipilliksi, yläsävelhuiluksi, luonnonsävelhuiluksi ja pitkähuiluksi.

Suomalainen muovirunkoinen pitkähuilu (rakentanut Rauno Nieminen)

Huilutyyppi tunnetaan eri puolilla maapalloa. Esimerkiksi Norjassa huilu tunnetaan nimellä seljefløyte, Ruotsissa sälgflöjt, Tuvassa shuur, Saksassa schwegel, Puolassa zurav ja Virossa pikkvile. Nimitykset willow bark flute, willow flute (molemmat suom. pajuhuilu) ja natural flute ovat usein käytössä englanninkielisissä teksteissä. Erikoiskäytöissä olleista huiluista on voitu käyttää nimitystä, joka kuvaa huilun käyttöyhteyttä esim. sacred flute (suom. pyhä huilu) Papua Uusi-Guineassa.

Pitkähuilu voidaan rakentaa myös ilman metallisia työkaluja. Puun kuoren voi irrottaa ns. vääntötekniikalla kevätaikaan. Viitasaarelta ja Pieksämäeltä on mainintoja kuoren irrottamistekniikasta, jossa puun latvaosasta noin 30 cm päästä latvasta purraan hampailla muutaman sentin matkalta kuori irti ja sen jälkeen kuori ”väännetään” irti. Pitkähuiluja voi tehdä myös luonnossa kasvavista putkikasveista. Valmiiseen putkeen voi särmäaukon valmistaa esim. terävällä kivellä. Mm. nämä tekniikat ovat mahdollistaneet sen, että soitin on ollut rakennettavissa jo tuhansia vuosia sitten.

Pitkähuilu on arvioitu jopa vanhemmaksi soittimeksi kuin pronssikaudella Etelä-Skandinaviassa käytössä ollut luonnonsäveltorvi. Arkeologisissa kaivauksissa ei ole tosin löydetty putkia, jotka voisivat varmasti olla sormiaukottomia vanhoja huiluja, sillä orgaanisista aineista valmistetut huilut maatuvat nopeasti. Kaiken kaikkiaan on hyvin vaikea määritellä tarkkaa ajankohtaa, jolloin pitkähuilun soitto on alkanut Suomessa, mutta voidaan kuitenkin olettaa sen edustavan huilusoittimiemme esi-isiä.

Eri puolilta Suomea on löytynyt varmoja tietoja pitkähuilun käytöstä 1800- ja 1900-luvuilla. Huiluja rakensivat pääasiassa ammatikseen paimenessa työskennelleet. Heidän lisäkseen lapset ja aikuiset rakensivat huiluja omaksi ilokseen.

Erilaisia pitkähuiluja

Ammattilaismuusikkojen käyttöön huilu on löytänyt tiensä vasta 1970-luvulla. Uusien rakennusmateriaalien myötä huilut kestävät kauemmin kuin yhden kesän ja huilu on vakiinnuttamassa sijaansa ”oikeiden” soittimien joukossa. Pitkähuilun soittoa voi nykyään opiskella eriasteisissa musiikkioppilaitoksissa, musiikkileikkikouluista Sibelius-Akatemiaan. Opetusta annetaan myös ympäri vuoden järjestettävillä kansanmusiikkikursseilla ja –leireillä.[2] Soitonopetusta voi saada myös suoraan yksityistunteina pitkähuilun soittajilta.[3]

Huilujen rakenne

Pitkähuiluja on äänenmuodostukseltaan kahta eri tyyppiä: tulppakanavahuiluja ja reunahuiluja. Ero näiden kahden tyypin välillä on siinä, miten ilma kulkeutuu puhallettaessa äänisärmään. Sen mukaan, missä puhallusreikä sijaitsee, huilut voidaan lisäksi jakaa pää- ja sivupuhalteisiin huiluihin. Valtaosa Suomessa nykyään rakennettavista huiluista on sivupuhalteisia tulppakanavahuiluja. Rakennusaineina on aikaisemmin käytetty puun kuoriosaa, puuta, putkikasveja tai luuta, nykyisin huilut valmistetaan pääasiassa muoviputkesta, puusta tai metalleista. Putken pituus vaikuttaa vireeseen, paksuus sointiin ja äänenvoimakkuuteen.[2]

Pitkähuilumusiikki

Huilun erikoisuus on siitä saatava asteikko, harmoninen yläsävelsarja. Asteikko soitetaan alhaalta ylöspäin puhalluspainetta lisäten (puhalletaan ”nopeammin”) ja vuoroin avaamalla (avotekniikka) ja sulkemalla (tukkotekniikka) putken loppupää.[2]

Levytyksiä
  • Arto Järvelä & Tapani Varis (raidat 2, 7, 9, 11). CD-levy, OArt Music, 2018.
  • Eivind Groven: Med hardingfele og seljefløyte på nye og gamle vegar (raidat 1, 2, 3, 9). LP-levy, Heilo, 1981.
  • Gjallarhorn: Sjogn (raita 10). CD-levy, Vindauga Music, 2000.
  • Groupa: Imeland (raidat 1, 6). CD-levy, Amigo, 1995.
  • Groupa: Silent folk (raidat 3, 10). CD-levy, Footprint Records, 2014.
  • Hedninargna: Kaksi! (raidat 4, 11). CD-levy, Silence Records, 1992.
  • Hurja Halla: Riitti (raidat 3, 5, 6). CD-levy, Hurja Halla, 2022.
  • Ihtiriekko: Ihtiriekko (raita 2). CD-levy, Musiikkiseura Umbra, 2002.
  • Jarmo Romppanen: Solmogen (raita 9). CD-levy, Kanteleen ääniä, 2007.
  • Jonas Simonson: Crane Dance (raidat 1, 6, 7, 12, 15, 17). CD-levy, Nordic Tradition, 2007.
  • Jouhiorkesteri: Nikodemus (raita 3). CD-levy, Kanteleen ääniä, 2008.
  • Lieto: Paljasjaloin / Barfota (raita 11). CD-levy, Porvoon seudun musiikkiopisto, 2004.
  • Nord-sud ‎– fragments de routes (raidat 1-6, 8, 10-15). CD-levy, Buda Musique, 2000.
  • Ojajärvi Blom Ojajärvi (raidat 1-8). CD-levy, Eclipse Music, 2020.
  • Ruumen: Silo [1995-2002] (raidat 1, 3, 6, 8, 10). CD-levy, Lempilevyt, 2009.
  • Steinar Ofsdal, Hallgrim Berg & Hans Fredrik Jacobsen: Seljefløyta (raidat 1-40). CD-levy, Heilo, 1997.
  • Styrbjörn Bergelt: Tagelharppa och videflöjt (raidat 3, 5, 14, 18). LP-levy, MNW, 1979.
  • Suo: Ei päivien perijätä (raita 5). CD-levy, Texicalli Records, 2008.
  • Tapani Varis Collective: Värisevä rauta (raidat 4, 8). CD-levy, Tapani Varis Collective, 2014.
  • Teppo Repo: Paimensoittaja Teppo Repo (raidat 6, 11, 24). CD-levy, Kansanmusiikki-instituutti, 1979.
  • Tuultenpesä: Vindstilla (raidat 4, 8, 9). CD-levy, Ääniä Records, 2022.

Katso myös

Lähteet
  1. Mikä on Pitkähuilu? | Overtoneflute.fi overtoneflute. Viitattu 18.9.2019. [vanhentunut linkki]
  2. Pitkähuilu | etno.net etno.net. Arkistoitu 29.3.2019. Viitattu 18.9.2019.
  3. Pitkähuilunsoiton opetus | Overtoneflute.fi overtoneflute. Viitattu 18.9.2019. [vanhentunut linkki]

    Kirjallisuutta
    • Leisiö, Timo. 1983. Suomen ja Karjalan vanhankantaiset torvi- ja pillisoittimet.
    • Ojajärvi, Janne. 2022. Pitkähuilu - Opas sormireiättömien yläsävelhuilujen soittamiseen ja rakentamiseen.
    • Yvert, Jean-Pierre. 1996. Spela sälgflöjt - Playing the willow flute.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.