Pitäjäkuri

Pitäjäkuri oli uusi kurinpitomuoto, joka kehittyi kotikurin, kyläkurin ja kirkkokurin rinnalle suomen- ja ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla 1700- ja 1800-luvulla. Pitäjäkuriksi voidaan nimittää itsehallinnollisten elinten laatimia ja koko (suur)pitäjälle tarkoitettuja nuorison käyttäytymissääntöjä, joille hankittiin maaherran (kuvernöörin) vahvistus ja joiden perusteella kihlakunnanoikeus sakotti niitä rikkoneita. Käytännössä pitäjäkuri perustui sekä paikallisiin pitäjänsopimuksiin että painettuihin pitäjänlakeihin. Pitäjäkuri oli muita kurimuotoja ankarampaa siksi, että se merkitsi rikkomuksiin syyllistyneiden kriminalisointia, jolloin samalla rikoksentekokynnys alentui huomattavasti. [1]

Pitäjäkurin synty

Etelä-Pohjanmaan itsehallintoelinten kesken oli pitkin 1700-lukua kamppailtu siitä, kummalle elimelle kirkkoneuvostolle vai kihlakunnankäräjille kuului nuorten käytösrikkomusten rankaiseminen. Tässä kiistassa papisto näytti perineen voiton, ja luultavasti Turun tuomiokapitulin kehotuksesta Pohjanmaan läänin maaherra päätti 1770 järjestyssääntöjen käyttöön otosta. Vastahankaisten nimismiesten oli nyt taivuttava ja otettava käsiteltäväksi pappien ja johtavien talonpoikien laatimat järjestyssäännöt ja ryhdyttävä niiden perusteella syyttämään nuoria oikeudessa.

Maaherran päätöstä vahvisti Turun tuomiokapitulille osoitettu kuninkaallisen majesteetin ilmoitus vuodelta 1779. Sen mukaan Suomesta tuli esille hyvin paljon vakavia rikoksia, minkä seikan myös tuomiokapitulin oma tutkimus totesi. Se havaitsi rikollisuuden levinneen erityisesti Etelä-Pohjanmaalle, mutta osaksi Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Selvityksessä huomio keskittyi muun muassa rikoksiin neljättä käskyä vastaan, jonka uskottiin johtuvan huonosta kasvatuksesta. Ensimmäinen nuorisoa varten laadittu järjestyssääntö syntyi Vöyrillä 1749 ja sen esimerkkiä seurasivat vähän myöhemmin Lapväärtti, Närpiö ja Lapua. Sen jälkeen pitäjäkurisäännöt yleistyivät Etelä-Pohjanmaalla ja niitä laadittiin 1800-luvun lopulle saakka. ([2].

Pitäjäkurisääntöjen soveltaminen alkoi 1770-luvulla ja voimistui erityisesti seuraavalla vuosikymmenellä. Yöjuoksu, luvaton tanssinpito tai tanssi, kuokkavierailut, korttipelit, nuorison metelöinti, luvattomat ajelut toisten hevosilla, tarpeeton kokoontuminen ja siihen liittynyt ilkivalta sekä joutilaisuus tai sen salliminen olivat tavallisimpia sakotuksen aiheita. Näistä yöjuoksu tulkittiin jo 1700-luvun lopulla tarkkaan kellonaikaan määrätyksi öiseksi ulkonaliikkumiskielloksi (ks. Ulkonaliikkumiskielto Suomessa), joka yleensä alkoi 1.5.– 31.8. iltaisin kello kymmeneltä (Laihialla aluksi kahdeltatoista) ja muulloin yhdeksältä.

Kaikkiaan Ruotsinvallan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä noin 600 eteläpohjalaista sai käräjäsakon kurisääntöjen rikkomisesta. Etenkin Kauhavan kappelissa ja Vähässäkyrössä pitäjäkurisakkoja jaeltiin tällöin poikkeuksellisen runsaasti. Varsin tiukkaa kuria toteutettiin Kauhavan lisäksi Lapuan muissakin seurakunnissa, Maalahden tuomiokuntaan kuuluvissa kappeleissa sekä Vöyrillä, Mustasaaressa ja Laihialla. Edellisiä maltillisemmin suhtauduttiin nuorison käytöshäiriöihin Lapväärtissä, Närpiössä, Uudessakaarlepyyssä, Isossakyrössä ja Kuortaneella, joista kahden ensin mainitun kurinpito päättyi viimeistään 1820-luvun alussa. Erikoisen poikkeuksen muodosti Teuva, josta puuttui oltermannilaitos lähes tyystin ja jossa pitäjäkaudella laadittiin vain nimeksi käyttäytymissääntöjä. [3]

Pitäjäkuri Venäjän vallan aikana

Suomen sota keskeytti pitäjäkurin soveltamisen, mutta jo 1810-luvulta lähtien järjestyssääntöjä jälleen kiristettiin. Joksikin aikaa käräjöinnit tosin vähentyivät, koska oltermannit asetettiin kyläjärjestysten kautta vastuuseen järjestyshäiriöistä. Silti Vöyrin käräjillä sakotettiin pitäjäkurista lyhyessä ajassa (1824–33) peräti 253 henkilöä, pääasiassa nuoria. Myös Lapuan, Laihian ja Maalahden suurpitäjissä tuomiot saivat aika ajoin miltei joukkorangaistusten luonteen. [4]

Joukkorangaistukset tulivat mahdollisiksi osaksi siitä syystä, että eteläpohjalaiskyliin asetettiin yleisesti 1800-luvun alkuvuosista lähtien yövartijoita, jotka voivat käräjillä toimia todistajina ja jotka toisinaan aseistettiin. Yövahdit avustivat oltermanneja, joiden velvollisuutena oli ilmiantaa nimismiehelle kylässä tapahtuneet rikokset. Levottomimmissa kylissä nimismiesten itsensäkin kannatti partioida kyläteillä, koska heille tavallisesti lankesi puolet käräjien tuomitsemista pitäjäkurisakoista. Vaikeimmissa tapauksissa jouduttiin turvautumaan venäläisten kasakkojen apuun, ja ainakin Kauhavalla heitä käytettiin 1860-luvulla myös yövartijoina. [5]

Tiukimmilleen kurinpito voimistui 1830-luvun lopulta lähtien, ja kahdessakymmenessä vuodessa (1840–59) pitäjäkurisääntöjen perusteella tuomittiin käräjillä noin 1250 eteläpohjalaista. Ankarinta kuri oli tällöin Maalahdessa, Laihialla ja Jurvassa sekä Suur-Lapualla, jossa Lapuan laki oli käräjien keskeisenä ohjenuorana. Korkea kuritaso pysyi näissä pitäjissä myös pitkään, vain Laihialla oli vajaan kymmenen vuoden lievähkö kausi 1860- ja 1870-luvulla. Edellä mainittujen pitäjien kuritasosta jäi jonkin verran jälkeen Isokyrö, joskin sen pitäjäkuri kiristyi hiljalleen 1800-luvun lopulle asti. Isonkyrön kehitystä muistutti Vähäkyrö, jonka pitäjäkuri kuitenkin lieventyi tilapäisesti 1850-luvulla.

Aikaisemmista ankarista kuripitäjistä Vöyrin ja Mustasaaren kurinpito aloitti vähentymisensä jo pian 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sama kehityssuunta oli havaittavissa Suur-Ilmajoella, jossa rangaistiin enää vain vastoin kyläjärjestyksen määräyksiä järjestetyistä tansseista sekä luvattomista hevosajeluista. Lievempien kurisääntöjen pitäjistä Kuortaneella tanssi- ja hääsakot tulivat käyttöön 1830-luvun lopulla ja yleistyivät lyhyen tauon jälkeen 1860-luvulla. Uudessakaarlepyyssä sekä Lappajärven suurpitäjässä pitäjäkuria toteutettiin pidättyvästi ja vain ajoittaisesti. Pietarsaaressa, Lapväärtissä, Närpiössä ja Teuvalla pitäjäkurista ei 1800-luvun puolivälissä sakotettu ketään, joskin kahdessa viimeksi mainitussa rangaistiin muutamia 1800-luvun jälkipuoliskolla. [6]

Alueellisesti pitäjäkurilainsäädäntöä toteutettiin pitkäaikaisemmin ja voimakkaimmin keskisen Etelä-Pohjanmaan ala- ja keskijuoksun jokivarsiseurakunnissa, kun sitä vastoin maakunnan reuna-alueilla kuten Suupohjassa, Pietarsaaressa ja osassa Järviseutua järjestelmä oli käytössä vain joko ajoittaisesti, osittaisesti tai se puuttui kokonaan. Pitäjäkurikäräjöinnit jatkuivat 1860-luvun jälkeenkin, tosin hiukan lieventyneinä, mutta päättyivät viimeistään vuonna 1889 säädetyn uuden rikoslain myötä.[7]

Kurinpidon välittömät seuraukset

Pitäjäkurin tarkoituksena oli ehkäistä rikollisuutta Etelä-Pohjanmaalla, mutta tulos olikin päinvastainen. Kurin kiristymisen jälkeen henkirikollisuusluvut nimittäin kohosivat lähes poikkeuksetta tai jos jo valmiiksi ankaraa kuria jälleen kiristettiin, ne säilyttivät entisen korkean tasonsa. Jos kuripito lieventyi, myös henkirikollisuus alentui vähän ajan kuluttua. Edelleen mitä ankarampaa pitäjäkuri oli, sitä korkeammalle kohosivat henkirikollisuusluvut sekä kääntäen: mitä vähäisempää oli kurinpito, sitä alhaisempia olivat surmaluvut.

Pitäjäkurin ja henkirikollisuuden välillä vallitsi siten selvästi havaittava syy- ja seuraussuhde, minkä voi muun kurinpidon ohella katsoa tärkeältä osaltaan vaikuttaneen sekä puukkojunkkarien esiinmarssiin että satavuotisen häjyilykulttuurin luonteeseen.[8].

Katso myös

Lähteet


Viitteet
  1. Kallio 2009, s. 39–43. Kotisivulla olevaan artikkeliin Pitäjäkuri – eteläpohjalainen erikoisuus on lisätty kuvia, piirros sekä taulukko.
  2. Kallio 2009, s. 16, 39-43)
  3. Kallio1982, s. 225–265, Kallio 2009, s. 58–62.
  4. Kallio 2009, s. 69–78, 85–90.
  5. Ylikangas 1976, s. 234–235, Pietiläinen 1999, s. 308, Kallio 2009, s. 80–85, Kallio 2013, s. 12.
  6. Kallio 1982, s. 248–256, Kallio 2009 s.103–122 (erityisesti s. 105), 156–167, Kallio 2013, s. 6–13, Kallio 2014, s. 70.
  7. Kallio 2009, s. 154–155.
  8. Kallio 1982, s. 248–265, Kallio 2009, s. 105, 156–167, http://historiatieto.wordpress.com/pitajakuri/, Kallio 2014, s. 65–71.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.