Pina Menichelli

Menichelli syntyi sisilialaiseen näyttelijäperheeseen. Hän esiintyi teatterissa pienestä pitäen ja opiskeli Sacro Cuoren koulussa Bolognassa. Vuodesta 1907 lähtien hän näytteli Irma Gramatican ja Flavio Andòn teatteriseurueessa. Ollessaan vuonna 1908 kiertueella Argentiinassa Menichelli meni naimisiin napolilaissyntyisen toimittajan Libero Pican kanssa. Avioliitosta syntyi kaksi poikaa, joista ensimmäinen kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä. Ollessaan kolmatta kertaa raskaana Menichelli jätti miehensä ja palasi Italiaan, jossa hän vuonna 1912 synnytti tyttären. Sisarensa Lillan tultua raskaaksi Pina esitti hänen roolinsa Emma Gramatican teatteriseurueen näytelmässä. Kaunis, vaalea ja sinisilmäinen näyttelijä huomattiin pian elokuvayhtiö Cinesissä. Tuolloin menestyksensä huipulla ollut Cines tuotti vuosittain 150–200 elokuvaa, joita myytiin kaikkialle maailmaan. Yhtiö houkutteli Roomaan parhaita elokuva-alan ammattilaisia ja palkkasi samalla joukoittain nuoria teatterinäyttelijöitä.[1]

Menichellin ensimmäiset roolit Cinesillä olivat Giuseppe Gambardellan Checco-komedioissa. Hän hankki kokemusta työskennellessään muun muassa Cecyl Tryanin, Hesperian, Diomira Jacobinin ja Lea Giunchin rinnalla ja alkoi vähitellen saada parempia rooleja. Vuosina 1913–1914 Menichelli esiintyi ainakin 35 elokuvassa. Ilmeisesti niitä oli kuitenkin paljon enemmän, sillä näyttelijöiden nimien mainitsemista ei tuolloin vielä pidetty tarpeellisena. Samaan aikaan lyhytelokuvista siirryttiin vähitellen sisällöltään täysipainoisiin keskipitkiin ja pitkiin näytelmäelokuviin.[2]

”Herkullisen viettelevä” näyttelijä pantiin merkille Hesperian ja Leda Gysin rinnalla Baldassarre Negronin Zumassa (1913), Nino Martoglion ensimmäisessä ohjaustyössä Il romanzo (”Romanssi”, 1913), Ruggero Ruggerin rinnalla Nino Oxilian komediassa Papà (1915) ja sotakuvassa Sottomarino n. 27 (”Sukellusvene no 27”, 1915) sekä Augusto Geninan draamassa Lulù (1914). Genina käytti Menichelliä myös elokuvissa Giovinezza trionfa (”Nuoruus voittaa”, 1914) ja I misteri del castello di Monroe (”Monroen linnan salaisuudet”, 1914). Hän esiintyi Gianna Terribili-Gonzalesin vastustajana Enrico Guazzonin elokuvassa Il lettino vuoto (”Tyhjä sänky”, 1913) ja useissa muissa saman ohjaajan töissä. Cajus Julius Caesarissa (1914) Menichelli sai Kleopatran roolin,[2] joka kuitenkin leikattiin pois lopullisesta versiosta[3].

Guazzonin historiallisessa Napoleon-elokuvassa Scuola d’eroi (”Sankarien koulu”, 1914) Menichelli esitti isänmaan puolesta uhrautuvaa innokasta rumpalia. Tarinan mukaan Itala Filmin tuottaja Giovanni Pastrone kiinnitti huomiota sääntöjen vastaisesti suoraan kameraan katsovaan näyttelijään ja päätti houkutella hänet studionsa tähdeksi. Menichellin ensimmäinen elokuva Italalle oli Pastronen salanimellä Piero Fosco ohjaama Il fuoco (”Tuli”, 1915). Se on kertomus salaperäisen runoilijanaisen ja nuoren taidemaalarin rakkaudesta, joka roihahtaa liekkiin, mutta palaa pian loppuun jättäen jäljelle vain tuhkaa. Gabriele D’Annunzion dekadenttia tyyliä edustavan symbolistisen intohimodraaman viehätys perustuu arvoituksellisen sensuelliin Menichelliin, jonka oikukkaita ja pahanilkisiä piirteitä korostavat Segundo de Chomónin taidokkaat valoefektit. Moraalittomana pidetty Il fuoco joutui heti ensi-illan jälkeen sensuurin hampaisiin, mutta se sallittiin sittemmin ”taide-elokuvana”.[4]

Il fuoco sekä Pastronen ja Menichellin seuraava elokuva, Giovanni Vergan kertomukseen perustuva Tigre reale (”Kuningastiikeri”, 1916) tekivät näyttelijästä Lyda Borellin ja Francesca Bertinin veroisen elokuvadiivan,[5] joka herätti pahennuksen sekaista ihastusta sekä katsojissa että elokuva-arvostelijoissa. Hänen henkilöhahmonsa oli säälimätön femme fatale, tuhoa kylvävä miestennielijä, joka kanssasisaristaan poiketen ei edes yrittänyt miellyttää yleisöä. Pidäteltyä seksuaalisuutta huokuva Menichelli[6] sai näyttelijänmaneeriensa mukaan lempinimen Nostra Signora degli Spasmi (”Kouristusten Neitsyt Maria”)[5][7].

Pastronen ja Menichellin kolmas elokuva joutui sensuurin runtelemaksi ”paheellisten, moraalittomien ja hyvien tapojen vastaisten” kohtaustensa takia. Kun elokuva kolmen vuoden päästä julkaistiin leikeltynä nimellä L’olocausto (”Holokausti”, 1918), se sai kielteisen vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta. Ulkomaille levitetty alkuperäinen versio oli kuitenkin menestys. Ongelmiin sensuurin kanssa törmäsivät myös Gemma di Sant’Eremo (1918), La moglie di Claudio (”Claudion vaimo”, 1918), La biondina (”Vaaleaverikkö”, 1923) ja eräät muut Menichellin elokuvat.[8]

Vuonna 1918 Menichelli siirtyi tuottaja Carlo Amaton Rinascimento Filmille,[9] jolle hän teki muun muassa Eugenio Peregon ohjaamat Hänen lähimäisensä vaimo eli Lumottu puutarha (Il giardino incantato, 1918) ja La storia di una donna (”Erään naisen tarina”, 1920) sekä Amleto Palermin elokuvat Il romanzo di un giovane povero (”Köyhän nuorenmiehen romaani”, 1920), L’eta critica (”Vaarallinen ikä”, 1921) ja La seconda moglie (”Toinen vaimo”, 1922)[5][10].

Vuosien kuluessa näyttelijän repertuaari laajeni, vaikka pohjimmiltaan hän esittikin aina samoja stereotyyppisen seksisymbolin variaatioita. Menichelliä ja hänen maneerejaan, ”menichellismoa”, ihailtiin ja jäljiteltiin, mutta elokuvakriitikkojen vastaanotto oli jakautunut. Diivan roolistaan näyttelijä irtautui vasta kahdessa viimeisessä työssään, Georges Feydeaun komedioihin perustuneissa elokuvissa La Dama di Chez Maxim (”Chez Maximin nainen”, 1923) ja Occupati d’Amelia (”Amelian sulhaset”, 1923, julkaistu 1925).[11]

Ensimmäisen aviomiehensä kuoltua vuonna 1924 Menichelli meni naimisiin tuottajansa paroni Carlo Amaton kanssa. Hän vetäytyi saman tien julkisuudesta, hävitti kaikki muistot elokuvaurastaan ja omistautui täysin perheelleen. Milanossa asunut Menichelli torjui loppuun saakka kaikki esiintymis- ja haastattelupyynnöt, ja hän kuoli yleisön täysin unohtamana.[12]