Pin-up

Pin-up-taide sai alkunsa 1800-luvun lopulla, kun lehtien julkaisutoiminta kasvoi. Kilpaillessaan lukijoista lehdet ryhtyivät käyttämään kansikuvinaan värikkäitä piirroksia kauniista ihmisistä, etenkin naisista. Tuohon aikaan nämä kansikuvat olivat usein glamour-kuvia, joissa naiset kuvattiin pikemminkin hohdokkaina kuin seksikkäinä.[1]

Charles Dana Gibsonin Gibson-tyttöjä rannalla.

1800-luvulla syntyi keskiaukeaman tyttö, jonka kuvan saattoi irrottaa lehdestä ja ripustaa seinälle. Ensimmäisiä keskiaukeaman tyttöjä oli Life-lehdessä julkaistu "The Gibson Girl" vuodelta 1887. Gibson Girl vetosi itsenäisen ja modernin amerikkalaisnaisen mallina niin miehiin kuin naisiinkin. Taiteilija Charles Dana Gibson tuotti vuosisadan vaihteessa satoja Gibson Girl -piirroksia eri julkaisuvälineille.[1]

Euroopassa julkaistiin 1910-luvulla rohkeita postikortteja, joita amerikkalaiset sotilaat toivat ensimmäisestä maailmansodasta palatessaan mukanaan Amerikkaan, missä ne vaikuttivat seinäkalenterien tyyliin.[1]

Coles Phillips oli 1920-luvun tunnetuimpia glamour- ja pin-up-taiteilijoita. Holeproof Hosiery -sukkahousujen mainos 1922.

Pin-up-kuvien suosion lisääntyessä niitä alettiin käyttää entistä enemmän mainonnassa, seinäkalentereissa ja taidekorteissa. Coca-Cola, General Motors ja Kodak kuvittivat suuret mainoskampanjansa piirroksilla kauniista amerikkalaisista naisista 1920-luvulta aina 1970-luvulle asti.[1]

Spicy Mystery Stories -lehden kansi vuodelta 1936.

1920- ja 1930-luvuilla Yhdysvalloissa syntyi lukuisia pin-up-lehtiä, joiden kansi ja sisäsivut esittelivät ajan pin-up-malleja. Myös etenkin kioskikirjallisuus (engl. pulp magazines) hyödynsi pin-upien vetovoimaa räväkässä ja usein suorasukaisen vihjailevassa kansikuvituksessaan. Tunnetuimpia kioskikirjallisuuden kansikuvittajia olivat muun muassa Peter Driben, Earle K. Bergey, George Quintana ja Enoch Bolles.[1]

Brown and Bigelow'n seinäkalenterit nostivat amerikkalaisen pin-up-taiteen kaikkien tietoisuuteen 1900-luvun neljännellä vuosikymmenellä ja suuri osa koko pin-up-taiteen kultakauden kalentereista olivatkin heidän julkaisemiaan.[1]

Alberto Vargas aloitti pin-up-taiteilijanuransa 1920-luvun Yhdysvalloissa, ja hänellä oli suuri vaikutus taiteenlajin kehitykseen. Vargasin unenomaisen sensuelli Varga-tyttö esiintyi näkyvimmin Ziegfield Follies -revyyn julisteissa.[1]

Myös jotkut naistaiteilijat tekivät glamour- ja pin-up-taidetta 1900-luvun alkupuolella: heistä tunnetuimpia olivat Mabel Rollins Harris, Laurette Patten, Irene Patten ja Pearl Frush.[1]

1930-luvulla Esquire-lehti toi pin-up-taiteen joka kotiin, sillä lehden myynti perustui tilauksiin eikä irtonumeromyyntiin. Lehden kautta muun muassa George Petty ja Alberto Vargas saavuttivat maanlaajuista tunnettuutta. Esquiren julkaisemat Varga-tyttökalenterit nousivat maailman siihen asti myydyimmiksi kalentereiksi 1940-luvun alussa. Tyttökalenterit olivat erityisen suosittuja toiseen maailmansotaan lähtevien amerikkalaissotilaiden keskuudessa.[1]

Pin-up -ilmiön suosio jatkui myös maailmansodan päätyttyä, sillä Saksassa olleiden amerikkalaisten miehitysjoukkojen sotilaat tarvitsivat viihdykettä, ja Korean sota kiihdytti ilmiötä entisestään.[2]

Betty Grablen tunnettu pin-up-kuva.

Pin-up-nokkataidetta B-17 Flying Fortress -koneen nokassa.

Myös valokuvaajat kuvasivat pin-up-taidetta. 1940- ja 1950-lukujen suosituimpia kalenterityttöjä olivat muun muassa Betty Grable, Rita Hayworth ja Ann Sheridan, joiden kuvat koristivat usein amerikkalaisten sotakoneiden nokkaa. 1950-luvulla Bettie Page toi myös fetissikuvastoa pin-up-taiteeseen.[1]

Gil Elvgren oli Vargasin ohella yksi ajan tunnetuimmista pin-up-taiteilijoista. Hän toi pin-up-taiteeseen vitsikkyyttä ja ilmeikkyyttä laittaessaan kuviensa tytöt yleensä hankaliin tilanteisiin. Elvgren tunnetaan kalenteriensa lisäksi myös Coca-Colan mainoskampanjoista. Ajan muita tunnetuimpia kalenteritaiteilijoita olivat Earl Moran, Zoë Mozert ja Rolf Armstrong.[1]

Pin-up-kuvat edustivat 1940-luvulta alkaen amerikkalaista elämäntapaa ja isänmaallisuutta, ja olivat flirttailevassa viattomuudessaan laajalti suosittuja. Aihetta käytettiin runsaasti paitsi kalentereissa, myös mainonnassa ja elokuvissa. Parhaat pin-up-taiteilijat olivat saavuttaneet myös huomattavan teknisen ja taiteellisen tason, josta vakavammat kuvataiteilijatkin ottivat vaikutteita.[1]

Tunnetuimpia 1940-luvun pin-up-taiteilijoita olivat Elvgrenin ohella muun muassa Al Buell, Harry Ekman ja Haddon Sundblom. 1950-luvulla Art Frahm saavutti myös suosiota uudella tyylillään, joka esitti kuvasarjan muodossa jonkin hankalan tilanteen johdosta alusvaatteitaan pudottelevaa tyttöä.[1]

Maalatut pin-up-kalenterit alkoivat menettää suosiotaan 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen valokuvattu Pirelli-kalenteri julkaistiin 1964, minkä jälkeen valokuvat alkoivat vallata alaa. Tämän ajan viimeisiä ja arvostetuimpia taiteilijoita olivat Fritz Willis ja Mayo Olmstead, jonka tyyli oli jo aikaisempaa modernimpaa. 1970-luvun puoliväliin mennessä lähes kaikki tyttökalenterit olivat jo valokuvattuja, ja pin-up-taiteilijat ja -mainospiirtäjät olivat ryhtyneet hankkimaan elantonsa muotokuvamaalauksesta.[1]

Viime vuosina taiteilijat ovat yhdistelleet pin-upia muihin pop-taiteen muotoihin. Esimerkiksi Rion Vernon on luonut uuden käsitteen, pin-up-sarjakuvan, yhdistämällä sarjakuva- ja karikatyyripiirrosten perinteen kalenterityttötaiteeseen.

Nykyisin myös miestähdistä kuten Brad Pittistä on olemassa pin-up-tyyppisiä kuvia. Kauniskasvoisista ja lihaksikkaista miesmalleista käytetään nimitystä beefcake.