Pihlajanorsu

Pohjois-Eurooppalaiset yksilöt kuuluvat muotoon f. alnifolia, joka on tummempi ja sinisemmän sävyinen kuin Keski- ja Etelä-Euroopassa tavatut yksilöt. Pihlajanorsu on kookas perhonen, jonka siipien kärkiväli on 50–90 mm. Naaras on huomattavasti isompi ja rotevampi kuin koiras. Siipien reuna on syvään pykäläinen, kuin haavan tai tervalepän lehdessä. Siivet ovat pohjaväriltään tumman punaruskeat. Molempien siipiparien poikki kulkee kolme tummaa, aaltoilevaa poikkiviirua. Muodolla alnifolia etusiiven etureunassa on laaja, diffuusi alue sinertävänmustaa kehnää ja takasiiven sisäsyrjässä on oranssinpunertava alue. Perhosen lepoasento on erikoinen, sillä takasiiven etureuna työntyy selvästi esille etusiiven etureunan alta. Tämä rikkoo perhosen hahmon ja paikallaan lepäävä pihlajanorsu näyttää kuivuneelta lehdeltä ja sitä on koostaan huolimatta vaikea löytää.[3][4][5]

Pihlajanorsun toukka on ruskeanharmaa ja karvainen, täysikasvuisena 80–120 mm pitkä ja 12–13 mm leveä.[6] Nuorena se muistuttaa paljon harvinaisemman haapanorsun sekä yleisen orapihlajayökkösen toukkia.[3]

Pihlajanorsua tavataan Pohjois-Espanjasta Japaniin ulottuvalla vyöhykkeellä.[3] Suomessa laji on harvinainen tulokas, jonka ensimmäinen havainto on Uudeltamaalta vuodelta 1943 ja nykyisin lajilla on vakiintunut kanta Etelä-Karjalassa ja itäisessä Etelä-Savossa. 2000-luvun aikana lajia on tavattu paikoittain pitkin etelärannikkoa. Perhonen lentää heinäkuussa, joskus harvoin toisena sukupolvena syyskuussa.[7]

Lajia tavataan lämpimillä ja aurinkoisilla, usein pihlajaa kasvavilla, pensaikkoisilla paikoilla. Perhoset piilottelevat päivät kasvillisuuden seassa ja lähtevät lentoon vasta yön pimennyttyä kunnolla, joskus vasta puolenyön jälkeen. Koiras lentää valolle, mutta naaras vain harvoin.[3]

Naaras munii 300–500 munaa ravintokasvin oksille. Toukat kasvavat aluksi hitaasti ja laji talvehtii pienenä toukkana rakentamansa silkkisen kotelon sisällä. Toukat ovat täysikasvuisia kesäkuun alkupuoliskolla ja koteloituvat puun kuorelle tai kasvillisuuden joukkoon harmaanruskean, toukkakarvoilla suojatun kotelokopan sisään. Kopan sisälle toukka erittää valkoiseksi jauheeksi kuivuvaa eritettä.[3]

Toukan pääasiallinen ravinto vaihtelee alueittain. Suomessa se syö monien eri ruusukasvien, erityisesti pihlajan, mutta myös omenapuun lehtiä. Etelämpänä eri pajulajien merkitys kasvaa ja toukkia löytyy varsinkin raidalta.[3]

• Norske sommerfugler (norjaksi)