Pietarsaaren teloitukset

Joukko humalaisia tykistöjääkäreitä teloitti Pietarsaaressa kuusi paikallista työväenjärjestöjen jäsentä sekä heidän ampumistaan vastustaneen valkoisiin kuuluneen lakimiehen Johannes Jääskeläisen. Teloitetut olivat Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen jäseniä, heidän joukossaan muun muassa entinen kansanedustaja Kalle Suosalo. Yksikään ammutuista ei osallistunut sotatoimiin punaisten puolella. Teloitukset suoritettiin kaupungin keskustassa sijaitsevan Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten.

Teloitukset tehtiin jääkäreiden illanvieton aikana järjestetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Istuntoa johti jääkärimajuri Lauri Malmberg ja teloituspäätöksen allekirjoitti Pietarsaaren tykistökoulun päällikkönä toiminut ruotsalainen kreivi Adolf Hamilton. Teloituksiin ei ollut mitään erityistä syytä, vaan niitä on pidetty jonkinlaisena varoituksena punaisille. Tapahtumista vaiettiin Pietarsaaressa pitkään ja esimerkiksi osa uhrien lastenlapsista kuuli asiasta ensimmäistä kertaa vasta kodin ulkopuolelta.[1] Tapausta tutkinut Johannes Jääskeläisen pojantytär toimittaja Marjatta Cronvall katsoo, että teloitusten taustalla oli myös kielipolitiikka, sillä teloittajat olivat ruotsinkielisiä (Malmberg kylläkin suomenkielinen) ja kaikki teloitetut suomenkielisiä, eikä yhtään Pietarsaaren ruotsinkielisen työväenyhdistyksen jäsentä teloitettu. Jääskeläinen tunnettiin innokkaana suomalaisuusmiehenä, joka ennen Pietarsaareen saapumistaan oli aikaisemmassa virassaan usein erimielisyyksiä Pohjanmaan ruotsinkielisten kanssa.[2][3]

Historioitsija Lars Westerlundin mukaan taas kyseessä oli osa niin sanottua jääkärikonfliktia. Teloitukset olivat valkoisen armeijan ylipäällikköä kenraali C. G. E. Mannerheimia vastaan suunnattu jääkärien protesti, joilla haluttiin osoittaa, ettei hänen 25. helmikuuta antamalla määräyksellään vankien kohtelusta ollut mitään merkitystä. Westerlundin mukaan tarkoituksena oli nöyryyttää Mannerheimia ja horjuttaa hänen heikkoa asemaansa. Suuri osa jääkäreistä vastusti Mannerheimia, koska hän oli entinen Venäjän armeijan upseeri. Teloitus herätti närkästystä valkoisten päämajassa, mutta Mannerheim ei kuitenkaan provosoitunut vastatoimiin ja säilytti asemansa.[4]

Kreivi Adolf Hamilton.

Pietarsaareen oli syksyllä 1917 perustettu työväen järjestyskaarti, joka marraskuun yleislakon aikana vastasi kaupungin järjetyksenpidosta.[5] Kun valkoiset sisällissodan syttyessä 28. tammikuuta aloittivat Pohjanmaalla toimineiden venäläisten varuskuntien valtauksen ottivat he haltuunsa myös Pietarsaaressa toimineen pienen varuskunnan. Työväen järjestyskaarti oli edellisenä iltana kokoontuneena Koulukadun varrella sijaitsevalle työväentalolle, mutta yöksi kaarti kuitenkin hajaantui ja paikalle jäi ainoastaan muutama vartiomies.[6] Suojeluskuntalaisten marssiessa Pietarsaareen kello 6.30 jääkäriluutnantti Lauri Tiaisen johdolla kaupungissa toiminut venäläinen varuskunta antautui lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen ilman suurempaa vastarintaa.[7] Venäläisillä rivimiehillä ei ollut juurikaan motivaatiota sotimiseen ja lisäksi heidän upseerinsa olivat tehneet Pietarsaaren suojeluskunnan kanssa salaisesti yhteistyötä jo ennen hyökkäystä.[8] Aamupäivän aikana noin 60 suojeluskuntalaista valtasi vielä työväentalon, jonka vartiomiehet eivät myöskään tehneet vastarintaa. Yksi suojeluskuntalainen kuitenkin haavoittui kuolettavasti pihan perällä olleen vartiomiehen ampumasta luodista. Punakaartin aseet takavarikoitiin ja sen jäseniä käytiin vangitsemassa kodeistaan.[9] Seuraavien päivien aikana kaupungissa vangittiin lisää työväenjärjestöjen jäseniä, joista ainakin kaksi surmattiin.[10]

Kalle Suosalo, Johannes Puurunen ja työväenyhdistyksen näytelmäseuran johtaja Kössi Paatero (s. 1885).

Lääninsihteeri Johannes Jääskeläisen ja entisen kansanedustajan leipuri Kalle Suosalon lisäksi teloitettiin työmiehet Emil Lind (s. 1880), Aksel Salonen (s. 1894), Johannes Puurunen (s. 1883) ja Petter Tiihonen (s. 1879) sekä seppä Yrjö Eriksson (s. 1888).[21] Jääskeläistä lukuun ottamatta kaikki olivat Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen jäseniä.[2]

Jääskeläinen oli ainoa sisällissodan valkoisen terrorin uhrina kuollut juristi.[17] Hänen leskensä Karin Jääskeläisen mukaan kyseessä oli kielipoliittinen kosto suomalaisuusaatteesta, kun Jääskeläinen oli lääninsihteerin virassaan joutunut vastakkain Pohjanmaan ruotsinkielisten kanssa. Hän oli myös saanut vasemmistolaisen leiman neuvotellessaan vuoden 1917 levottomuuksien aikana työväenjärjestöjen edustajien kanssa.[18] Karin Jääskeläinen yritti sodan jälkeen selvittää miehensä kohtaloa ja oikeudenkäynnin laillisuutta. Oikeuskansleri Axel Charpentier totesi kuitenkin vuonna 1919 antamassaan vastauksessa, että tuomio jää ennalleen, koska leski ei ollut pystynyt todistamaan miehensä syyttömyyttä. Tämä oli mahdotonta, koska esimerkiksi oikeudenkäyntiin liittyneitä asiakirjoja oli hävitetty.[11] Tapausta ryhtyi myöhemmin tutkimaan Karin Jääskeläisen jäämistöstä löytyneiden asiapapereiden pohjalta hänen pojantyttärensä toimittaja Marjatta Cronvall. Tutkimustyön pohjalta syntynyt kirja Seitsemäs mies julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2007.

Muista teloitetuista Emil Lind oli Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Hänen leskestään Eriika Lindistä tuli myöhemmin ensimmäinen Pietarsaaren kaupunginvaltuustoon valittu nainen. Pekka Tiihonen puolestaan oli yksi Pietarsaaren suomenkielisen työväenopiston perustajista.[1] Entinen kansanedustaja Suosalo oli vakaumuksellinen pasifisti. Hän oli myös puolustanut suomenkielisten asemaa ja sisällissodan sytyttyä vaatinut lehtikirjoituksessa, että vangittuja venäläissotilaita pitää kohdella hyvin.[22]

»Rakas vaimo ja lapset. Kun luet nämä rivit en ole enää elossa olen tuomittu kuolemaan. Älä menehdy surusta se oli välttämätöntä. Koita urhollisesti kestä kaikki kärsimykset. Sytämeliset jäänhyväiset Eriikkalle, Intolle, Olaville, Kertulle ja kaikille tuttaville. Sano Alinalle että se jonka lupasin sille antaa jäi antamatta tässä elämässä mutta kyllä tulevassa. Jääkää hyvästi voikaa hyvin sitä toivoo kuolemaan tuomittu Emelisi.»
(Emil Lind viimeisessä viestissään.[9])

Pietarsaaren teloitusten muistomerkki

Teloitetut työväenyhdistyksen jäsenet haudattiin joukkohautaan Pietarsaaren uudella hautausmaalla sijaitsevan Johanneksen kappelin edustalle. Paikalle on myös haudattu hieman aikaisemmin teloitettu Erkki Svalberg. Pietarsaaren ruotsalainen seurakunta ei vuonna 1918 suostunut suorittamaan kristillistä hautausta, jonka vuoksi kirkkoherra Bo-Göran Åstrand esitti lokakuussa 2018 järjestetyssä tilaisuudessa anteeksipyynnön ja piispa Björn Vikström siunasi vainajat.[23]

Teloituspaikkana toimineen Strengbergin tupakkatehtaan seinään maalattiin teloitusten vuosipäivänä salaa seitsemän ristiä aina 1960-luvulle saakka. Muistolaattaa suunniteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1968, jolloin sisällissodasta tuli kuluneeksi 50 vuotta, mutta tupakkatehtaan johto kielsi laatan kiinnittämisen, eikä kaupunki katsonut asian kuuluvan sille.[24] Samana vuonna paljastettiin kuitenkin punaisten muistomerkki Koulupuistossa. Paikalle oli alun perin tarkoitus asettaa Vestersundsbyn koulun pihassa ollut luonnonkivi, mutta sitä ei saatu kaupungilta, joten lopulta paikalle pystytettiin työväenjärjestöjen kustantama kivipaasi.[24] Vuonna 2018 muistomerkki siirrettiin syrjäisestä puistosta teloituspaikan tuntumaan.[1]

Strengbergin tupakkatehtaan seinään kiinnitettiin viimein muistolaatta teloitusten satavuotispäivänä maaliskuussa 2018. Laatan paljasti Pietarsaaren kaupunginjohtaja Kristina Stenman. Tilaisuudessa oli paikalla myös useita teloitettujen lastenlapsia.[25] Työväenyhdistysten aloittama keräys 5 400 euroa maksanutta laattaa varten käynnistettiin jo vuonna 2013.[26]

Cronvallin, Bondestamin ja Westerlundin tutkimuksen lisäksi Pietarsaaren teloitukset esiintyvät myös kaunokirjallisuudessa. Anna Bondestam käsitteli tapausta vuonna 1946 ilmestyneessä romaanissaan Kuilu.[20] Teloitukset esiintyvät myös kirjailija Kaarlo Haapanen 1980-luvulla ilmestyneessä Skata-trilogiassa[12] sekä sivujuonteena Kjell Westön vuoden 2000 romaanissa Isän nimeen.[27] Lisäksi Solveig Emtö käsittelee teloituksia lyhyesti 1987 julkaistussa romaanissaan Pihlajanmarjoja ja krookustalo.[28]

Marjatta Cronvall ohjasi Johannes Jääskeläisen kohtalosta myös vuonna 1988 valmistuneen televisioelokuvan Laittomuuden aika.[3][29]

• Bondestam, Anna: Jakobstad, vintern 1918 — Pietarsaaren talvi 1918. Pietarsaari: Pietarsaaren museo, 1990. ISBN 952-90225-6-5.
• Cronvall, Marjatta: Seitsemäs mies. Toimittaneet Emilia Cronvall ja Janne Mäkelä. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37478-1-7.
• Lappalainen, Tarja: Ottakaa ryssiltä aseet : kenraali Uno Fagernäsin sodat. Jyväskylä: Docendo, 2022. ISBN 978-952-38235-6-3.
• Westerlund, Lars: Massakern i Jakobstad: Klubbliv, jägarprotest och privatjustis. Helsingfors: Folkkontraktet i Finland, 1993. ISBN 952-90501-3-5.