Pietarhovi

Pietarhovi[1] (ven. Петерго́ф, Petergof, saks. Peterhof, vuosina 1944–1997 ven. Петродворе́ц, Petrodvorets) on Pietariin kuuluva kaupunki Suomenlahden etelärannalla 29 kilometriä Pietarin keskustasta lounaaseen. Se on Pietarhovin piirin hallinnollinen keskus. Kaupungin läpi kulkevalla Veimarin radalla sijaitsevat Uuden Pietarhovin ja Vanhan Pietarhovin rautatieasemat. Asukkaita on 64 800 henkeä (2003).lähde?

Pietarhovi
(Petergof)
Петергоф
Pietarhovin suihkulähdekaskadi ja Suuri palatsi
Pietarhovin suihkulähdekaskadi ja Suuri palatsi
lippu
lippu		 vaakuna
vaakuna
Pietarhovin kaupunkikunnan sijainti Pietarissa
Pietarhovin kaupunkikunnan sijainti Pietarissa

Koordinaatit: 59°53′N, 29°54′E
Valtio Venäjä
Subjekti Pietari
Hallintopiiri Pietarhovi
Hallinto
 – Hallinnon tyyppi Kunta
Pinta-ala
 – Kokonaispinta-ala 48,3 km²
Väkiluku (2003) 64 800
 – Väestötiheys 1 342 as./km²
Aikavyöhyke UTC+3 (MSK)









Seudun inkerinsuomalaiset ovat kutsuneet Pietarhovia nimellä Kuusioja paikalla virranneen samannimisen joen mukaan.[2]

Kaupungin historiaa

Vuonna 1705 mainitaan Suomenlahden rannalla sijainnut Pitergof- tai Petergof-niminen kartano, jota Pietari I käytti levähdyspaikkana käydessään Kronstadtissa. Vuonna 1709 alettiin rakentaa Pietari I:n kesäasuntoa ja 1700–1800-luvulla Pietarhovista muodostui yksi Venäjän suurimmista palatsi- ja puistoalueista. Sen pinta-ala on noin tuhat hehtaaria. Samalla syntyi myös palatsin rakennustyöläisten ja hovin palvelijoiden asutuskeskus, joka vuosina 1732–1739 sai asemakaavan. Sen pääväyläksi tuli palatsialueen eteläpuolella Suomenlahden rannan myötäisesti kulkeva Petergofski-prospekti. Vuonna 1762 Pietarhovi sai kaupunginoikeudet ja vuonna 1849 siitä tuli samannimisen Pietarhovin kihlakunnan keskus.

Venäjän vallankumoukseen saakka Pietarhovi oli yksi keisariperheen tärkeimmistä kesäasunnoista sekä palvelusväen, henkivartiokaartin upseerien ja sotilaiden asuttama pikkukaupunki. Vuonna 1918 palatsit ja puistot kansallistettiin ja museoitiin. Toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana pahoin tuhoutunut palatsi- ja puistoalue on sodan jälkeen pääosin rakennettu ennalleen.[3].

Palatsi- ja puistoalue
Yläpuisto ja Suuri palatsi.
Pääartikkeli: Pietarhovin palatsi

Pietarhovin palatsi- ja puistokokonaisuudessa säännöllisyys ja symmetrisyys yhtyy Suomenlahden matalan rantavyöhykkeen ja sen yläpuolella kohoavan entisen rantavallin luonnolliseen maisemaan. Sen keskipiste on vuosina 1714–1721 rakennettu Suuri suihkulähdekaskadi, jotka koristavat kullatut pronssipatsaat (mm. Leijonankitaa aukipitävä Simson, Vladimir Simonovin vuonna 1947 tekemä kopio). Suihkulähteiden yläpuolella kohoaa vuonna 1714–1725 rakennettu ja arkkitehti Bartolomeo Rastrellin vuosina 1747–1752 uudistama barokkityylinen Suuri palatsi. Sen eteläpuolella on 1700-luvun alussa suunniteltu Yläpuisto säännöllisine käytävineen, lampineen ja veistosten koristamine suihkulähteineen (mm. Neptunuksen suihkulähde). Suuren palatsin ja Suomenlahden väliin jää Alapuisto, jonka säännöllinen pohjakaava perustuu Pietari I:n Mon plaisir -palatsista ja Marly-palatsista haarautuviin puistokäytäviin. Vuosina 1714–1725 rakennettu Mon plaisir (arkkitehdit Johann Braunstein, Jean-Baptiste Le Blond, Mihail Zemtsov) sijaitsee keinotekoisella penkereellä aivan meren rannassa. Suorakaiteen muotoisen lammen rannalla sijaitseva Marly-palatsi (1720–1723, Johann Braunstein) toimii puiston länsiosan keskuksena. Alapuistossa on myös useita suihkulähteitä (mm. Šakkimäki sekä lasten suosikit Tammi ja Sateenvarjo) ja paviljonkeja (mm. Eremitaasi, 1721–1724).[4][5].

1770-luvulta lähtien palatsialueen ympärille perustettiin maisemapuistoja klassistisine ja uusgoottilaisine rakennuksineen: Englantilainen puisto (1779–1794, arkkitehti Giacomo Quarenghi), Aleksandria (1826–1829, arkkitehti Adam Menelas) ja Niittypuisto, jossa sijaitsee Belvederen palatsi (1853–1856, arkkitehti Andrei Stackenschneider).[5] Niittypuiston rakentamisen yhteydessä nykyiseen Teppolan kuntaan kuuluvat Papinkonnun inkeriläiskylät järjestettiin uudelleen säännöllisen asemakaavan mukaan.[2]

Muita nähtävyyksiä

Kaupungissa on säilynyt vuosina 1799–1801 rakennettu ratsukaartin rakennuskokonaisuus, yksittäisiä klassistisia rakennuksia kuten puinen Strukovin huvila ja henkivartiokaartin päävartio. 1830–1850-luvuilla rakennettiin uusgoottilaiset Aleksandrian puiston talot, keisarilliset tallit, postitalo ja Novyi Petergofin asema. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rakennuksista huomattavimpia ovat pseudovenäläinen Pietari-Paavalin katedraali ja barokkityylinen sotakoulu. 1950-luvulta lähtien kaupungin länsi- ja etelälaidoille on syntynyt uusia asuinalueita.[6]

Elinkeinot ja koulutus
Pietarin valtionyliopiston Fysiikan tutkimusinstituutin rakennus Pietarhovissa

Pietarhovissa sijaitsee kellotehdas, joka aikoinaan oli Neuvostoliiton suurin ja kuuluisin.

Pietarhovi on myös tieteen ja koulutuksen keskus. Siellä sijaitsee toinen Pietarin valtionyliopiston pääkampuksista, jonne on keskittynyt erityisesti matematiikan ja luonnontieteiden tiedekuntia ja laitoksia. Kampuksen rakentaminen alkoi 1960-luvulla. Nykyään Pietarhovin yliopistokampuksella on venäläisen tiedekaupungin (naukograd) asema.[7]

Liikenneyhteyksiä

Kaupungissa on kolme rautatieasemaa tai seisaketta, joilla Pietarin Baltian rautatieasemalta länteen Oranienbaum-1:n (Lomonosov) tai Kalištšen (Sosnovyi Bor) asemille liikennöivät lähiliikenteen junat pysähtyvät. Pietarhovin asemat ovat (Pietarin keskustasta päin):[8][9]

  • Uusi Pietarhovi (ven. Новый Петергоф, Novyi Petergof), rautatieasema noin 2.5 km Pietarhovin Suuresta palatsista kaakkoon. Palatsialueelle pääsee kävellen tai edullisesti bussilla, reittitaksilla asemalta.
  • Vanha Pietarhovi (ven. Старый Петергоф, Staryi Petergof), rautatieasema 4 km länteen Uuden Pietarhovin asemasta
  • Universitet(skaja) (ven. Университет(ская)), seisake 2 km länteen Vanhan Pietarhovin asemasta. Sijaitsee Pietarin valtionyliopiston kampuksen pohjoispuolella.

Kaupunkiin on useita bussi- tai linjataksireittejä Pietarista. Kesäisin vesibussi kulkee palatsialueen laituriin.

Lähteet
  1. Venäjän federaation paikannimiä, s. 182. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2006. ISBN 952-5446-18-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.10.2015).
  2. Uusi Suometar 16.11.1882
  3. Goroda Rossii: entsiklopedija, s. 349–350. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-026-6.
  4. Muštukov, V. & Tihonov, L.: Leningradin museot, s. 140–147. Moskova: Raduga, 1986. ISBN 5-05-000945-6.
  5. Goroda Rossii: entsiklopedija, s. 350. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-026-6.
  6. Goroda Rossii: entsiklopedija, s. 351. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-026-6.
  7. Peretšen naukogradov Rossijskoi federatsii naukograds.ru/. Arkistoitu 27.3.2010. Viitattu 24.7.2012. (venäjäksi)
  8. Атлас железные дороги Россия и сопредельные государства. (Venäjän ja IVY-maiden rautatiekartasto). ФГУП "Омская картографическая фабрика", Omsk 2010. ISBN 978-5-95230323-3. (venäjäksi)
  9. Ленинградская область. Санкт-Петербург. Большой автодорожный и справочный Атлас. Масштас 1:160 000, 1:240 000, 1: 90 000. ООО "Дискус Медиа", Pietari 2008. ISBN 978-5-940-59043-9. (venäjäksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.