Pierre Loti

Viaud sai hyvin perusteellisen protestanttisen kasvatuksen, niin että hän kymmenvuotiaana suunnitteli papinuraa. Ajatukset matkoista kaukaisiin maihin alkoivat kuitenkin kiehtoa häntä. Perhe kohtasi vaikeuksia, ja 1866 Viaud lähti Pariisiin pyrkimään École Navaleen, jonne hänet hyväksyttiin seuraavana vuonna. Hän lähti 1869 Välimerelle ensimmäiselle purjehdukselleen, ja siitä alkoi ura merillä ja matkat kaukomaihin.[1]

Matkoilla Viaud kirjoitti artikkeleita, jotka hän myös kuvitti, ja niitä hän lähetti kotimaahan. Jo tuolloin hänellä oli suunnitelmia romaaneiksi, jotka kuitenkin muotoutuivat lopullisesti vasta myöhemmin. Ensimmäisen romaaninsa Aasian tytär hän julkaisi nimettömästi 1879. Se kertoo meriupseerista ja turkkilaisesta haareminaisesta ja antaa ensimmäisiä viitteitä hänen kiinnostuksestaan Turkkiin. Seuraava romaani Loti’n avioliitto ilmestyi 1880 kirjailijanimellä Pierre Loti.[1]

Loti kierteli kaukomaita, mutta oli aika-ajoin komennettuna kotikaupunkiinsa Rochefortiin, jossa hän pitkästyi. Hän sisusti kotinsa itämaisella rekvisiitalla. Hänen tunnetuimpien teostensa Veljeni (1883) ja Islannin kalastaja (1886) innoituksena oli kuitenkin kotiseutu Charente. Madame Chrysanthème (1887) sai herätteitä japanilaisesta Nagasakin kaupungista. Sen pohjalta Puccini sävelsi 1904 oopperan Madama Butterfly.[1]

Loti avioitui 1886 Blanche Franc de Ferrièren kanssa. Le Roman d’un Enfant ilmestyi 1890, ja siinä hän kertoo lapsuudestaan, jota hallitsi voimakastahtoinen äiti. Hänet valittiin Ranskan akatemian jäseneksi 1891, mutta valinnan taustalla oli juonittelu Émile Zolaa vastaan. Ramuntcho syntyi 1896, ja sen innoittajana oli Baskimaa, jonne hänet oli komennettu. Hänen vuonna 1894 organisoimansa matka Pyhään maahan osoittautui pettymykseksi. Vuonna 1898 Loti kirjoitti Judith Renaudinin, joka on näytelmä hänen Alankomaista Ranskaan paenneista sankarillisista esivanhemmistaan.[1]

Vuonna 1900 alkoi kaksivuotinen matka Kaukoitään ja sieltä Egyptiin ja Turkkiin, ja tuloksena oli kertomuksia: Les derniers jours de Pékin, Vers Ispahan, La mort de Pheilae ja Le Pèlerin d’Angkor, kaunis tarina siitä, kuinka hän löysi Angkorin. Hän kirjoitti viimeksi mainitun vuonna 1901, mutta se ilmestyi vasta 1912. Ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan hän toimi Turkin vapauttamisen puolesta. Hän oli jäänyt eläkkeelle 1910, mutta maailmansodan puhjetessa hän halusi takaisin palvelukseen ja sai nimityksen kenraali Joseph Gallienin yhteysupseeriksi. Sotavuosina hän kirjoitti runsaasti raportteja ja propagandasävytteisiä kertomuksia. Kunnialegioonan suurristin Grand-Croix’n hän sai 1922. Hän kuoli kotiseudullaan Hendayessa 1923.[1]

Loti kuului Olavi Paavolaisen nuoruudenihanteisiin. Hänen muutamien ystäviensä kanssa perustamassaan Torstai-seurassa ihailtiin turmeltuneita kaukomaiden kirjailijoita, joihin Loti kuului. He ottivat oppia Lotin oopiuminhämyisistä kertomuksista.[3] Lopulta Lotin juuri kuoltua Paavolaisen ja Katri Valan valtasi todellinen Loti-kuume, ja he lukivat tämän teoksia Loti’n avioliitto ja Veljeni. Kuitenkin vasta 1940-luvun alussa Paavolainen lähti Turkkiin kaikkien ”Istanbulista haaveilevien kantaisän” Lotin jalanjäljille, kuten Panu Rajala toteaa Paavolais-elämäkerrassaan Tulisoihtu pimeään.[4]

Lotin teokset olivat hänen omana aikanaan suosittuja. Hänen matkaromaaneilleen ovat ominaisia tunnelmat merellä ja hänen käymänsä eksoottiset paikat. Hän kuvaa eurooppalaisten kaipuuta alkuperäisyyteen ja luonnonläheisyyteen. Teokset ovat pohjaltaan omaelämäkerrallisia lisättynä kuvitteellisella aineistolla.[5]

• Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. WSOY, 2014.

• Encyclopaedia Britannica 1911 artikkeli Pierre Loti
• Vapaasti ladattavia Pierre Lotin e-kirjoja Project Gutenbergiltä ja Projekti Lönnrotilta