Jules Janssen

Janssenin isä oli belgialaissyntyinen muusikko, äidinisä oli arkkitehti.[2] Janssen rampautui lapsena onnettomuudessa loppuiäkseen eikä siksi käynyt koulua. Työskennellessään vuosina 1840–1848 pankkivirkailijana hän suoritti samalla kouluopinnot ja pääsi sen jälkeen Pariisin yliopistoon, josta hän valmistui vuonna 1852.[1][2] Oltuaan muutaman vuoden lyseonopettajana Janssen liittyi vuonna 1857 tieteelliseen retkikuntaan, joka lähetettiin Peruun tutkimaan Maan magneettikenttää, mutta hän joutui palaamaan sairastuttuaan punatautiin. Sen jälkeen hän oli tehtailijaperheen yksityisopettajana.[2] Hän sai vuonna 1860 tohtorinarvon tutkimuksellaan lämpösäteilyn absorptiosta ihmissilmän väliaineissa.[2][3] Janssen sai vuonna 1865 fysiikan professuurin Pariisin École Speciale d’Architecture -koulusta.[1][2]

Janssen kiinnostui Auringon tutkimisesta, kun Gustav Kirchhoff osoitti vuonna 1859 spektroskopian avulla Auringossa olevan samoja alkuaineita kuin Maassa. Työskennellessään vuonna 1862 Pariisin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa Janssen rakensi pienen observatorion vaimonsa talon katolle Montmartrella.[2] Hänen ensimmäinen merkittävä läpimurtonsa koski Auringon spektrissä epäsäännöllisesti esiintyviä mustia juovia, jotka oli havaittu vuonna 1833. Janssen osoitti vuosina 1862–1863 Ranskassa ja Italiassa tekemillään tutkimuksilla, että juovat aiheutuivat Maan ilmakehän tiheyden vaihteluista eivätkä siis olleet peräisin Auringosta. Hän nimesi ne ”telluurisiksi juoviksi”, ja osoitti vuosina 1864 Faulhornilla Bernin Alpeilla ja 1867 Etnalla Sisiliassa tekemillään jatkotutkimuksilla, että ilman tiheyden ohella niihin vaikutti ilmankosteus. Tämän havainnon pohjalta hän teki päätelmiä vesihöyryn esiintymisestä muiden planeettojen ilmakehissä.[2][3]

Vuonna 1868 Ranskan tiedeakatemia lähetti Janssenin Intian Gunturiin havainnoimaan täydellistä auringonpimennystä. Tarkkaillessaan pimennystä 18. elokuuta spektroskoopillaan hän havaitsi kahden protuberanssin synnyttäneen niin kirkkaita spektriviivoja, että hän arveli niiden olevan havaittavissa myös silloin kun pimennystä ei olisi. Tutkiessaan seuraavana päivänä Auringon reunaa hän onnistuikin jälleen havaitsemaan samat kirkkaat spektriviivat. Tämä oli merkittävä edistysaskel, sillä aiemmin protuberansseja oli osattu havainnoida vain muutamia minuutteja kestävien pimennysten aikana.[2][1] Janssen jatkoi protuberanssien tutkimista Intiassa viikkojen ajan, ja päätteli Auringon kromosfäärin koostuvan pääasiassa vedystä.[2][3] Pimennyksen aikana hän havaitsi myös keltaisen spektriviivan lähellä natriumin viivaa. Myöhemmin samana vuonna Norman Lockyer teki Janssenista riippumatta samat löydöt ja päätteli keltaisen viivan olevan merkki tuntemattomasta alkuaineesta, jolle Lockyer ja Edward Frankland antoivat nimen helium. William Ramsay onnistui vuonna 1895 löytämään sitä myös Maasta.[1][4]

Janssen valittiin vuonna 1873 Ranskan tiedeakatemiaan ja vuonna 1875 Bureau des Longitudesiin.[2] Ranskan hallitus perusti vuonna 1876 Meudoniin Pariisin lähelle uuden astrofysikaalisen observatorion, jonka ensimmäiseksi johtajaksi Janssen nimitettiin. Hän työskenteli Meudonissa kuolemaansa asti. Janssen oli ensimmäisiä, jotka käyttivät säännöllistä valokuvausta Auringon tutkimiseen. Hän julkaisi vuonna 1903 Atlas de photographies solaires -nimisen teoksen, joka sisältää yli 6 000 vuosina 1876–1903 Meudonissa otettua valokuvaa Auringosta. Vuonna 1873 Janssen keksi ”valokuvausrevoleriksi” kutsumansa erikoiskameran, joka otti peräkkäin 180 valokuvaa sekunnin välein, ja hän käytti sitä tarkkaillessaan seuraavana vuonna Venuksen ylikulkua Japanissa. Janssenin revolveria on myöhemmin pidetty yhtenä elokuvakameran esiasteena.[2][1]

Janssenin tilapäinen observatorio Mont Blancin huipulla.

Janssen tuli tunnetuksi toisinaan huimapäisistä tutkimuksistaan. Ranskan–Saksan sodan aikana hän pakeni joulukuussa 1870 piiritetystä Pariisista kuumailmapallolla päästäkseen tarkkailemaan täydellistä auringonpimennystä Algeriassa. Matka onnistui, mutta perillä pilvet estivät pimennyksen tarkkailun.[1][2] Hän sai myöhemmin idean tarkkailla leonidien vuosittaista meteoriparvea pilvien yläpuolelle lähetettävästä kuumailmapallosta.[2] Vuosina 1888, 1890 ja 1893 Janssen kiipesi korkeasta iästään ja rampuudestaan huolimatta kolme kertaa mittalaitteiden kanssa Mont Blanc -vuorelle, kahdella jälkimmäisellä kerralla sen huipulle, koska hän halusi tutkia Auringon spektriä mahdollisimman ohuessa ilmassa todistaakseen, että happea edustaneet spektriviivat olivat kokonaan Maan ilmakehän tuottamia eikä Auringossa olisi happea.[1][2][3]

Janssenin mukaan on nimetty kaksi tiedepalkintoa, Société astronomique de Francen jakama Jules Janssen -palkinto (Prix Jules-Janssen) ja Ranskan tiedeakatemian Janssen-mitali (Médaille Janssen).

• Karttunen, Hannu: Vanhin tiede – Tähtitiedettä kivikaudesta kuulentoihin, s. 448–449. "Pierre Jules César Janssen (1824–1907)". Helsinki: Ursa, 2003. ISBN 978-952-5329-26-1.