Pienviljely
Pienviljely tarkoittaa maanviljelyä pienessä muodossa.
Pienviljely Suomessa
Suomeen pienviljelyn aate tuotiin 1900-luvun alussa. Tuolloin Suomen maaseutua hallitsivat suuret tilat ja kartanot, jotka työllistivät maaseudun kansaa. Tuloerot suurenivat 1800-luvulla voimakkaan väestönkasvun myötä ja vuosikymmenien viha puhkesi lukuisina veritöinä vuoden 1918 sisällissodassa. Vuonna 1921 torppareille ja mäkitupalaisille kuitenkin päätettiin eduskunnassa antaa oikeus lunastaa tilansa edullisella hinnalla ja yli 50 000 torppaa ja 70 000 mäkitupaa muuttuivat pientiloiksi. Pienviljelmien määrä kasvoi aina 1960-luvulle saakka, jolloin saavutettiin maksimi (240 000 yksikköä).
Tyypilliseen pientilaan sodan jälkeisessä Suomessa kuului noin 6 hehtaaria viljelyalaa sekä muutama kymmenen hehtaaria metsää. Tilalla pidettiin neljää lehmää (maito kuljetettiin meijeriin) sekä muutama lammas, muutama kana ja taloussika perheen tarpeita varten. Hevosta pidettiin metsä- ja peltotöitä varten. Pientilat olivat useimmiten omavaraisia.
Sodan jälkeen maatalous koneellistui vauhdilla, mutta pienviljelmät jäivät tästä kehityksestä jälkeen. Koneellistamiseen ei ollut varaa. Pientilojen isännät ja emännät jäivät monesta edusta vaille, esimerkiksi lomiin ei ollut karjan vuoksi mahdollisuus irrottautua. Kahdeksan tunnin työpäivä ei tullut kysymykseenkään, vaan töitä tehtiin niin paljon kun niitä oli. Kun talvella työpäivä oli keskimäärin 12-tuntinen, niin kesällä se saattoi peltotöiden takia venyä jopa 17-tuntiseksi. 1960-luvulla pientilojen määrä alkoi kuitenkin vähentyä ja ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Maatalouden ylituotannon takia pienviljelyä alettiin tehdä aina vain vaikeammaksi, ja 1990-luvulle tultaessa oli suurin osa pienviljelijöistä jo antanut periksi.