Pianokonsertto (Schumann)

Schumann aloitti pianokonserton säveltämisen useaan otteeseen, mutta useat sävellykset jäivät keskeneräiseksi. Vuonna 1841 Schumann sävelsi fantasian pianolle ja orkesterille, ja tästä tuli myöhemmin pianokonserton ensimmäinen osa. Seuraavat osat sävellettiin vuonna 1845 ja kokonainen pianokonsertto kantaesitettiin tammikuussa 1846 Leipzigin Gewandhaus-konserttisalissa. Pianistina toimi Schumannin vaimo Clara ja esityksen johti Felix Mendelssohn Bartholdy. Teosta on usein verrattu Edvard Griegin pianokonserttoon ja onkin mahdollista, että Schumannin konsertto toimi eräänlaisena esikuvana norjalaisen säveltäjän teokselle.

Schumannin pianokonsertto jakautuu kolmeen osaan:

1. Allegro affettuoso
2. Intermezzo
3. Allegro vivace.

Toisen ja kolmannen osan välissä ei ole taukoa.

Saksalainen musiikkikriitikko Philipp Spitta kirjoitti Schumannin pianokonsertosta: ”Pianokonsertto on Schumannin ihanimpia ja kypsimpiä teoksia. Omaperäisyyden lisäksi siinä on ominaisuuksia, joita vailla ei yksikään konsertto saisi olla: ulkoista loistoa, iskeviä, voimakkaita ja hyvin muotoiltuja aiheita.” Kun Clara Schumann vuonna 1856 – miehensä kuolinvuonna – soitti teoksen Lontoossa, muuan sikäläinen arvostelija ylisti hänen ”kiitettäviä ponnistelujaan hänen yrittäessään saada miehensä kummallisen rapsodian kuulostamaan musiikilta”.[1]

Schumannin pianokonsertosta on olemassa runsaasti levytyksiä. Esimerkkejä:

• Svjatoslav Richter ja Varsovan filharmoninen orkesteri, johtajana Witold Rowicki (Deutsche Grammophon)
• Krystian Zimerman ja Berliinin filharmonikot, johtajana Herbert von Karajan (Deutsche Grammophon 1993)
• Maria João Pires ja Chamber Orchestra of Europe, johtajana Claudio Abbado (Deutsche Grammophon 2000)

• IMSLP: Piano Concerto, Op.54 (Schumann, Robert) (nuotteja)