Philippe d’Orléans

Philippen vanhemmat olivat kuningas Ludvig Filipin vanhin poika, kruununprinssi ja Orléansin herttua Ferdinand Filip sekä Helena von Mecklenburg-Schwerin. Isänsä kuoltua tapaturmaisesti vuonna 1842 hänestä tuli nelivuotiaana Ranskan kruununprinssi.[1] Häntä varten luotiin uusi Pariisin kreivin arvo.[2] Kun Ludvig Filip helmikuun vallankumouksen seurauksena joutui luopumaan kruunusta 24. helmikuuta 1848, 9-vuotiaan kruununprinssin äiti yritti saada edustajainkamarin julistamaan hänet kuninkaaksi. André Dupin ja Odilon Barrot tukivat ajatusta, mutta se kaatui tasavaltalaisten vastustukseen ja nuori kruununprinssi joutui seuraamaan muuta kuningasperhettä maanpakoon. Hän varttui osin Englannissa, osin äitinsä luona Eisenachissa.[1]

Philippe matkusteli nuorena paljon ja julkaisi 1861 Lähi-itää kuvaavan matkakertomuksen Damas et le Liban.[1] Yhdessä veljensä Chartresin herttua Robertin kanssa hän osallistui 1861–1862 vapaaehtoisena Yhdysvaltain sisällissotaan Pohjoisvaltioiden puolella ja toimi kenraali George B. McClellanin adjutanttina sekä palveli tämän esikunnassa kapteenin arvoisena.[1][2] Hän osallistui muun muassa Yorktownin piiritykseen sekä Williamsburgin, Fair Oaksin ja Gaines Millin taisteluihin, mutta erosi palveluksesta Ranskan ja Yhdysvaltojen suhteiden huononnuttua Meksikon-kysymyksen vuoksi.[1] Philippe palasi Englantiin, jossa hän meni 1864 naimisiin serkkunsa herttuatar Isabelle d’Orléans-Montpensierin kanssa.[2] He saivat kaksi poikaa ja neljä tytärtä.[1]

Ranskan–Saksan sodan sytyttyä vuonna 1870 Philippe tarjoutui palvelemaan Ranskan armeijassa, mutta Ranskan lainsäätäjäkunta hylkäsi ehdotuksen.[1] Toisen keisarikunnan kukistuttua määräykset Orléansien maastakarkotuksesta vanhenivat ja hän palasi takaisin Ranskaan yksityishenkilönä.[1][2] Rojalistit olivat tuolloin saaneet enemmistön vastaperustetun kolmannen tasavallan kansalliskokoukseen ja monarkian palauttamisen suurimpana esteenä oli kuningasmielisten sisäinen jako Bourbonien ja Orléansien tukijoihin. Koska Bourbon-suvun päämies, Chambordin kreivi Henri oli vanha ja lapseton, orleanistitkin olisivat voineet tukea hänen kuninkuuttaan väliaikaisena ratkaisuna. Ongelmaksi muodostui Chambordin jyrkkä vanhoillisuus, joka vieroitti hänet omatkin kannattajansa.[3] Sovun merkeissä Philippe vieraili 5. elokuuta 1873 Chambordin luona Frohsdorfissa ja tunnusti tämän oikeuden Ranskan kruunuun. Näin syntynyt liitto orleanistien ja legitimistien välillä ei kuitenkaan riittänyt nostamaan Chambordia kuninkaaksi, sillä tämä asetti jälleen mahdottomia ehtoja. Yhteistyö hajosi pari vuotta myöhemmin ja pääosa Ranskan rojalisteista jäi odottamaan Chambordin kuolemaa voidakseen yhdistyä mielipiteiltään joustavamman Pariisin kreivin ympärille. Chambordin kuoltua elokuussa 1883 pääosa legitimisteistä tunnustikin Philippe d’Orléansin lailliseksi kruununtavoittelijaksi.[2][1][3] Monarkian palauttamiselle edullinen suhdanne oli kuitenkin jo mennyt ohi ja tasavalta tullut jäädäkseen.[3]

Philippen kuninkaallinen esiintyminen alkoi kaikesta huolimatta epäilyttää tasavaltalaisia. Hänen järjestettyään Pariisissa suurimuotoiset häät tyttärelleen Marie Amélielle – joka meni naimisiin Portugalin kruununprinssi Kaarlen kanssa – Ranskan parlamentti sääti kesäkuussa 1886 lain, jolla kaikki entisten hallitsijasukujen päämiehet määrättiin karkotettaviksi maasta. Pariisin kreivi muutti uudelleen Englantiin, jossa asui loppuikänsä.[2][1] Hänen kuoltuaan vuonna 1894 orleanistien kruununtavoittelijaksi tuli hänen vanhin poikansa Louis Philippe Robert d’Orléans.[1]

Philippe d’Orléans julkaisi tutkielmia Englannin työoloista ja ammattiyhdistyksistä sekä vuosina 1874–1889 seitsenosaisen kuvauksen Yhdysvaltain sisällissodasta.[1]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Philippe d’Orléans Wikimedia Commonsissa