Philipp Scheidemann

Philipp Scheidemannin isä Friedrich Scheidemann oli tapetoija- ja verhoilijamestari Kasselissa.[3][2] Scheidemann kouluttautui vuosina 1879–1883 latojaksi ja liittyi vuonna 1883 kirjanpainajien ammattijärjestön kautta tuolloin kiellettyyn Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen (SPD). Itseoppinut Scheidemann toimi sosiaalidemokraattien paikallisen viikkolehden toimittajana Giessenissä vuosina 1895–1900 ja puoluelehtien toimittajana Nürnbergissä, Offenbachissa sekä Kasselissa vuosina 1900–1905. Hänet valittiin Saksan valtiopäiville ensi kerran vuonna 1903 Solingenin edustajana.[3][4][2] Hän jatkoi valtiopäiväedustajana yhtäjaksoisesti vuoteen 1933, edustaen vuodesta 1920 Hessen-Nassaun vaalipiiriä. Hän oli myös Kasselin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1906–1911.[3] Scheidemann valittiin helmikuussa 1912 ensimmäisenä sosiaalidemokraattina valtiopäivien varapuhemieheksi, mutta hän toimi tehtävässä vain kuukauden.[4][2]

Sosiaalidemokraattien sisäisissä oppiriidoissa Scheidemann tuki pääasiassa Eduard Bernsteinin revisionismia ja kuului siten puolueensa ”oikeistoon”.[5] Scheidemann valittiin vuonna 1911 SPD:n puoluehallinnon jäseneksi ja sihteeriksi.[3][4] August Bebelin kuoltua vuonna 1913 hänestä tuli yksi puolueen näkyvimmistä johtajista. Bebelin tehtävistä SPD:n valtiopäiväryhmän puheenjohtajuus jaettiin Scheidemannin, Hugo Haasen ja Hermann Molkenbuhrin kesken, puolueen puheenjohtajuus puolestaan Friedrich Ebertin ja Haasen kesken.[6][4][3]

Scheidemann myötävaikutti siihen, että SPD omaksui ensimmäisen maailmansodan puhjettua niin sanotun linnarauhapolitiikan, jossa puolue tuki puolustukselliseksi miellettyä sodankäyntiä mutta vaati sovintorauhaa ilman aluevaltauksia tai sotakorvauksia.[6][4][3] Ajatusta kutsuttiin julkisuudessa ”Scheidemannin rauhaksi”.[6] Valtiopäiväpuheissaan Scheidemann oli Saksan sodanjohdon ajaman valloituspolitiikan äänekäs arvostelija.[7] Kun SPD hajosi Haasen johtaman sodanvastaisen siiven erkaantuessa itsenäiseksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi (USPD) vuonna 1917, SPD:hen jäänyt Scheidemann valittiin Ebertin rinnalle puolueen toiseksi puheenjohtajaksi.[6][3] Hänet valittiin myös uudelleen valtiopäivien varapuhemieheksi kesäkuussa 1918.[6] Kun sosiaalidemokraatit sodan loppuvaiheessa kutsuttiin 3. lokakuuta 1918 muodostettuun prinssi Max von Badenin hallitukseen, Scheidemannista ja Gustav Bauerista tuli puolueensa historian ensimmäiset ministerit.[6][3][8] Scheidemann oli salkuton ministeri.[1]

Scheidemann julistaa Saksan tasavallaksi Berliinin valtiopäivätalon ikkunasta 9. marraskuuta 1918.

Vuoden 1918 marraskuun vallankumouksen yhteydessä kysymys Saksan kohtalosta lankesi sosiaalidemokraattien johtajien käsiin. Scheidemann esitti 7. marraskuuta valtakunnankanslerille SPD:n puoluejohdon uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin keisari Vilhelm II:n kruunustaluopumista.[8] Sosiaalidemokraattisten ministerien erottua hallituksesta valtakunnankansleri von Baden ilmoitti 9. marraskuuta keisarin luopuneen kruunusta. Uudeksi kansleriksi nimetty Ebert harkitsi perustuslaillisen monarkian säilyttämistä toistaiseksi ja valtiomuotokysymyksen lykkäämistä tulevalle kansalliskokoukselle. Scheidemann kuitenkin tajusi, että radikalisoitunut vallankumous oli riistäytymässä käsistä, joten vielä samana iltapäivänä hän julisti oma-aloitteisesti Saksan tasavallaksi Berliinissä valtiopäivätalon ikkunasta väkijoukolle pitämässään puheessa kysymättä tähän hallituksen, puolueen tai Ebertin valtuutusta. Paluuta monarkiaan ei tämän jälkeen enää ollut.[6][3][5][1][7] Scheidemannin julistus ehti sopivasti pari tuntia ennen kuin spartakistien johtaja Karl Liebknecht julisti toisaalla Berliinissä ”vapaan sosialistisen tasavallan”, ja aloite Saksan kohtalosta säilyi näin oikeistososiaalidemokraateilla.[6][3]

Scheidemann oli marraskuusta 1918 alkaen yhtenä jäsenenä Ebertin johtamassa kuusihenkisessä väliaikaisessa hallituksessa eli kansanvaltuutettujen neuvostossa.[3][8][1] Helmikuussa 1919 Weimarissa kokoontunut Saksan kansalliskokous valitsi ensin 11. helmikuuta Ebertin väliaikaiseksi valtakunnanpresidentiksi ja kaksi päivää myöhemmin Scheidemannin tämän tilalle ”ministeripresidentiksi” eli valtakunnankansleriksi.[6][8] Scheidemann kokosi hallituksensa sosiaalidemokraattien, keskustapuolueen ja liberaalin Saksan demokraattisen puolueen (DDP) yhteistyön eli niin sanotun Weimarin koalition varaan.[3] Hän kuitenkin erosi jo 20. kesäkuuta samana vuonna, koska ei suostunut allekirjoittamaan Versailles’n rauhansopimusta ympärysvaltojen sanelemien kovien rauhanehtojen vuoksi. Sen jälkeen hän ei toiminut enää kertaakaan ministerinä.[6]

Vuosina 1920–1925 Scheidemann oli synnyinkaupunkinsa Kasselin pormestarina. Hänen roolinsa tasavallan perustamisessa ja kielteinen suhtautumisensa armeijaan ja monarkistisiin puolueisiin teki hänestä äärioikeiston vihan kohteen. Hänet yritettiin epäonnistuneesti salamurhata sinihapolla kesäkuussa 1922, vain hieman ulkoministeri Walter Rathenaun murhan jälkeen.[1][8][3] Kansallissosialistisen puolueen tultua valtaan Scheidemann pakeni maaliskuussa 1933 Saksasta Tšekkoslovakian, Sveitsin, Ranskan ja Yhdysvaltain kautta Tanskaan. Hän kuoli Kööpenhaminassa pian toisen maailmansodan alkamisen jälkeen marraskuussa 1939.[1][3] Hänet haudattiin vuonna 1954 uudelleen Kasseliin.[2]