Peukaloinen (satu)

Peukaloinen ransk. Le Petit Poucet) on alkujaan suullisesti kerrottu kansansatu, joka julkaistiin kirjallisesti Charles Perrault'n muokkaamana satukokoelmassa Hanhiemon tarinoita (ransk. Contes de ma mère l'Oye) Ranskassa vuonna 1697. Peukaloinen on myös sadun päähenkilön nimi.

"Hän veti pojat sängyn alta toisen toisensa jälkeen." Gustave Dorén piirros vuodelta 1867.

Satu

Puunhakkaaja ja hänen vaimonsa olivat niin köyhiä, etteivät he voineet tarjota seitsemälle pojalleen ruokaa. Myöhään eräänä iltana, kun pojat jo nukkuivat, vanhemmat päättivät hylätä lapsensa eksyttämällä heidät lapsensa metsään. Pojista nuorin, seitsenvuotias, jota pienen kokonsa vuoksi sanottiin Peukaloiseksi, kuitenkin salaa kuunteli heidän keskusteluaan. Jotta eksyttäminen ei onnistuisi, hän poimi maasta pieniä valkoisia kiviä, jotka hän aikoi matkan varrella pudottaa maahan, jotta hän ja hänen veljensä niitä seuraamalla löytäisivät takaisin kotiinsa. Seuraavana päivänä isä toteutti suunnitelmansa. Mutta Peukaloinen ja hänen veljensä löysivät nopeasti takaisin valkoisten kivien avulla. Sillä välin kylänvanhin oli kuitenkin vihdoin käynyt maksamassa vanhan velkansa, kymmenen écuta (eräissä suomennoksissa kymmenen taalaria), jota poikien vanhemmat eivät enää uskoneet koskaan saavansa perityksi. Niinpä vanhemmat ilahtuivatkin tavatessaan lapsensa jälleen, ja he pystyivät jälleen tarjoamaan heille runsaan aterian.

Mutta jonkin ajan kuluttua nämäkin heidän saamansa rahat loppuivat, ja he tulivat jälleen yhtä köyhiksi kuin ennenkin. Nyt he päättivät uudelleen hylätä lapsensa metsään. He lukitsivat talonsa oven yöksi, jotta Peukaloinen ei voisi toistamiseen mennä keräämään kiviä, joiden avulla he voisivat löytää takaisin. Sen vuoksi Peukaloinen pudottikin maahan kivien sijasta murusia leivästä, jonka äiti oli antanut hänelle ja hänen veljilleen. Linnut kuitenkin söivät leivän­murut maasta, eivätkä pojat löytäneet tietä metsästä takaisin kotiin. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat erääseen vieraaseen taloon ja pyysivät sieltä yösijaa. Talossa asuva nainen kuitenkin varoitti heitä, ettei heidän missään tapauksessa pitänyt sinne majoittua, koska hänen miehensä oli jätti, joka syö lapsia. Siitä huolimatta Peukaloinen pyysi yhä päästä sisään, sillä vaihtoehtona olisi ollut tulla metsässä susien syömäksi, joiden ulvontaa kuului joka puolelta. Illan tullen nainen piilotti heidät erään sängyn alle, mutta jättimies aisti "tuoreen lihan tuoksua" ja löysi heidät nopeasti. Nainen onnistui kuitenkin suostuttelemaan hänet syömään lapset vasta seuraavana päivänä.

Pojat nukkuivat jättiläisen seitsemän tyttären huoneessa. Nämä eivät vielä ole yhtä ilkeitä kuin isänsä, mutta olivat hyvää vauhtia sellaisiksi tulossa. Tytöillä oli päässään kultaiset kruunut, kun taas Peukaloisella ja hänen veljillään oli myssyt. Keskellä yötä Peukaloinen heräsi ja salavihkaa vaihtoi omaan ja veljiensä päähän kulta­kruunut, jätin tyttärille myssyt, jotta jätti tappaisi tyttärensä poikien sijasta. Hänen mentyään uudestaan nukkumaan jätti tulikin yöllä paikalle ja tappoi tyttärensä. Kun jätti oli jälleen nukahtanut, pojat pakenivat. Kun jätti aamulla huomasi, mitä oli tapahtunut, hän raivoissaan lähti etsimään poikia seitsemän peninkulman saappaiden avulla. Väsyneenä hän istahti kivelle, jonka alle pojat olivat piiloutuneet, ja nukahti siihen. Peukaloinen kehotti veljiään palaamaan kotiinsa sillä välin kun hän itse otti seitsemän peninkulman saappaat jalkaansa ja juoksi jätin taloon. Hän ilmoitti talon emännälle, että rosvot olivat ryöstäneet hänen miehensä ja aikoivat tappaa tämän, elleivät saa lunnaiksi tämän koko omaisuutta. Hän sanoi myös lainanneensa saappaita päästäkseen nopeammin kertomaan asian. Peukaloinen palasi täten rikkaana vanhempiensa luo, jotka ottivat heidät riemuiten vastaan.

Perrault ehdottaa sadulle toistakin loppua viitaten "todistajiin". Sen mukaan Peukaloinen olisi tyytynyt seitsemän peninkulman saappaisiin, sillä juuri ne olivat tehneet jättiläiselle mahdolliseksi seurata lapsia. Matkan varrella hän olisi kohdannut kuninkaan armeijan ja välittänyt sille viestin. Näin hänestä olisi tullut kuninkaan sanan­saattaja. Vasta vuosia myöhemmin hän olisi palannut kotiinsa, jossa hänet olisi otettu riemuiten vastaan. Sekä hän itse, hänen isänsä ja kaikki veljensä olisi nimitetty kuningas­kunnan virkoihin.

Opetus

Perrault'n kirjassa sadun loppuun on liitetty seuraava runomuotoinen opetus:

"Kas lapsiparvi kaunis, pulskea,
se vasta omistaa on mieluisa
ja siinä näyttämistä muille on.
Vaan yks jos pieni on ja voimaton
ja harvapuheinen, hän pilkkaa saa,
muut ylenkatsein raukkaa ahdistaa.
Ja usein juuri moinen pieni mies
se koko perheen onnen luoda ties."

Historiallinen tausta
"Näethän nyt että emme enää voi elättää lapsiamme."
Gustave Dorén piirros vuodelta 1867.
"...tulomatkallaan hän oli pudotellut pitkin tietä noita pieniä valkeita kiviä, joita hänellä oli taskussa."
Gustave Dorén piirros.
"Ja hän katkaisi yhteen menoon kaulan seitsemältä tyttäreltään."
Gustave Dorén piirros
"Peukaloinen lähestyi jättiläistä ja veti häneltä hyvin hiljaa saappaat jalasta."
Antoine Clouzier'n piirros teoksen ensimmäisessä painoksessa vuodelta 1697

Tämän tapaiset, alkujaan suullisesti kerrotut sadut ovat usein hyvin vanhoja, ja niin on myös Peukaloinen-sadun laita. Sen kansanomaisia muunnelmia tunnetaan laajalti Euroopassa, myös Suomessa.[1] Eräiden muiden satujen tavoin se kuvastaa suurten kansan­joukkojen keskuudessa kautta vuosisatojen vallinnutta köyhyyttä. Perrault'n versio ilmestyi Ludvig XIV:n aikana, jolloin Ranskassakin oli useita nälkä­vuosia. Erityisesti se korostaa sitä, kuinka nälän­hätien ensimmäisiksi uhreiksi usein joutuivat lapset.

Ranska 1600-luvulla

Kun Charles Perrault vuonna 1697 julkaisi satukokoelmansa, johon myös Peukaloinen sisältyi, koko Euroopassa ja myös Ranskassa oli jo runsaan vuosisadan vallinnut aikaisempaa kylmempi kausi, jota myöhemmin on alettu nimittää pieneksi jääkaudeksi. Se oli kylmimmillään vuoden 1650 aikoihin. Kesät olivat sateisia, talvet erittäin ankaria, ja ainakin paikallisia nälkävuosia esiintyi usein Ranskassakin, esimerkiksi vuosina 1660, 1661, 1662 ja 1675.[2] Talvella 1693 vallitsi koko Ranskassa yleinen nälän­hätä, vain pari vuotta ennen kuin myös Suomessa koettiin suurten kuolon­­vuosien nimellä tunnettu erittäin ankara nälänhätä. Muutamina talvina Seine jäätyi kokonaan, samoin meri Ranskan rannikoilla. Maa routaantui Ranskassakin 70 sentti­metrin paksuudelta. Tällaisina vuosina vilja-, hedelmä- ja viinisadot jäivät vähäisiksi. Riista­eläimetkin kuolivat suurin joukoin nälkään, minkä vuoksi sudet hyökkäsivät ihmisten kimppuun, mikä muutoin on varsin harvinaista. Viljaa olisi välttämättä tarvinnut ostaa ulkomailta, mutta Ludvig XIV:n tuhoisat sodat olivat kuluttaneet valtion varat loppuun.

Tulkintoja

Perrault'n Peukaloinen muistuttaa monessa suhteessa Grimmin veljesten satua Hannu ja Kerttu. Tällaisten satujen katsotaan auttavan lapsia nousemaan sen tason yläpuolelle, jota Freud nimitti oraaliseksi vaiheeksi.[3] Sitä voidaan pitää myös kertomuksena itsensä hyväksymisestä ja sivistyksen eläimellisyydestä saamasta voitosta, mitä osoittaa sekin, että Peukaloinen olisi mieluummin tullut ihmisen kuin suden syömäksi.

Voitto nälästä

Satujen yleiseen tapaan päähenkilö, Peukaloinen on monilapsisen perheen nuorin lapsi, heikko, ja häntä pidetään tyhmänä, koska hän harvoin sanoo mitään, mutta kuuntelee paljon.

Peukaloisen teema keskittyy kuvitelmiin syömisestä tai syödyksi tulemisesta:

  • Vanhemmat eivät pysty ruokkimaan lapsiaan ja aikovat hylätä heidät metsään ;
  • toisin kuin nälkiintyneet veljensä, Peukaloinen pystyy vastustamaan kiusausta syödä viimeisenkin leivän­palansa; sen sijaan hän merkitsi sillä kulkutiensä, mutta linnut nokkivat sen muruset;
  • metsässä sudet haluavat vain yhtä asiaa: syödä lapset;
  • sen jälkeen kun vanhemmat ensimmäisen kerran yrittivät eksyttää lapsensa, he itse ryhtyivät suorastaan ahmimaan;
  • puunhakkaaja lähetti heti vaimonsa lihakauppaan. Koska he eivät olleet syöneet pitkään aikaan, vaimo osti kolme kertaa enemmän kuin kahden ihmisen illalliseen olisi tarvittu.

Se seikka, että vanhemmat hankkivat kolmin­kertaisen liha-annoksen, tekee heistä tavallaan sadun jättiläisen esikuvia. Peukaloinen veljineen pääsevät susia pakoon, mutta joutuvat vielä pahempaan vaaraan jätin talossa, joka yrittää lihottaa heitä syödäkseen heidät.

Psykologisesti tämä kyltymätön nälkä kuvastaa ihmisen alkeellisimpia viettejä, joilla on suuri vaikutus. Vain Peukaloinen onnistuu pääsemään tämän tason ylä­puolella. Sen vuoksi hän käyttää tarkempia aistejaan, toisin sanoen silmiään ja korviaan, sekä älykkyyttään:

  • hän kuulee vanhempiensa aikovan hylätä lapsensa
  • hän varautuu tilanteeseen ensin keräämällä valkoisia kiviä, sitten luopumalla viimeisestä leipä­palasestaan löytääkseen takaisin
  • hän kuulee jätin kuorsaavan ja pystyy silloin pakenemaan talosta veljiensä kanssa
  • hän osoittaa suurta rohkeutta ottaessaan jättiläisen jalasta seitsemän peninkulman saappaat tämän nukkuessa.

Hän on myös neuvokas ja selviää toivottomiltakin vaikuttaneista tilanteista taitavasti juonittelemalla:

  • hän kätkeytyy isänsä jakkaran tai jättiläisen sängyn alle;
  • hän valehtelee jätin vaimolle saadakseen tämän rikkaudet;
  • hän vaihtaa keskenään veljiensä myssyt ja jätin tyttärien kruunut harhauttaakseen heidän isäänsä.

Sadun muut henkilöt sen sijaan eivät juuri muuta teekään kuin syövät ja nukkuvat. Vanhemmat unelmoivat aterioista, veljet nukkuvat ollessaan hädässä, ja jättiläinen tappaa ja syö omat tyttärensä.

Varsinaisen oraalisen teeman lisäksi Peukaloisen tarina ylistää pikkupojan, köyhän puunhakkaajan nuorimman ja aluksi halveksitun pojan voittoa, saihan hän vaarallisen jättiläisenkin voitetuksi.[4].

Vertailukohteita

Mytologia

Muutamat Peukaloisen tarinan piirteet muistuttavat kreikkalaista myyttiä labyrintista:

  • Theseus löytää tien labyrintista ulos Ariadnen langan avulla hieman samaan tapaan kuin Peukaloinen löytää tien metsästä takaisin kotiinsa pienten kivien avulla;
  • Theseus surmasi ihmisiä syövän Minotauruksen, Peukaloinen jätin;
  • Daidalos vapautuu kurjasta tilastaan ilmateitse, Peukaloinen nousemalla korkeampaan yhteis­kunnalliseen asemaan.

Raamattu

Heikon henkilön rohkeudella ja neuvokkuudella saama voitto voimakkaasta ja voittamattomana pidetystä muistuttaa hieman Vanhan testamentin kertomusta siitä, kuinka Daavid, paimenpoika, voitti Goljatin.[5] Voittonsa jälkeen Daavidista, joka hänkin oli perheensä nuorin poika[6], tuli kuningas.

Samantapaisia satuja

Venäläinen satu Baba Jaga ja Pieni Palanen (oik. "vaivainen", "raajarikko", ven. Баба-яга и заморышек)[7] muistuttaa poikkeavasta nimestään huolimatta suuresti Perrault'n satua Peukaloinen. Tässä sadussa Pikku Palasella on 40 veljeä. Kun he yhdessä lähtevät etsimään itselleen morsiamia, he saapuvat Baba Jaga -nimisen naispuolisen jättiläisen luo, jolla on 41 tytärtä. Hän teeskentelee kihlaavansa nämä Pikku Palaselle ja hänen veljilleen, mutta hän valmistautuukin tappamaan pojat heidän nukkuessaan. Hevosensa varoittamana Pikku Palanen vaihtaa veljiensä sekä Baba Jagan tyttärien vaatteet keskenään, minkä seurauksena jätti erehdyksessä katkaiseekin tyttäriensä kaulat.

Perrault'n Peukaloinen muistuttaa monessa suhteessa myös saksalaista satua Hannu ja Kerttu.

Grimmin veljesten satu Peukaloinen sekä Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien seurassa ovat nimien yhtäläisyydestä huolimatta täysin eri kertomuksia.

Sovituksia

Elokuva
  • Pathé Frèresin elokuva Peukaloinen vuodelta 1901
  • Segundo Chomonin elokuva Peukaloinen vuodelta 1909
  • Michel Boisrondin elokuva Peukaloinen vuodelta 1972
  • Olivier Dahanin elokuva Peukaloinen vuodelta 2001
  • Marina de Vanin televisioelokuva Peukaloinen vuodelta 2012

Sävelteoksia

Huvipuisto

Eftelingin huvipuiston Satumetsässä Alankomaissa Peukaloinen yrittää varastaa jättiläiseltä seitsemän peninkulman saappaat.

Lähteet
  • Charles Perrault: ”Peukaloinen”, Hanhiemon satuja, s. 36–55. Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren. WSOY, 1999 (näköispainos vuonna 1922 julkaistusta painoksesta). ISBN 951-9351-21-X.

Viitteet
  1. Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo–Qv), s. 3145, art. Peukaloinen. Otava, 1973. ISBN 951-1-01070-0.
  2. Catherine Magnien'n esipuhe teoksen Le Livre de Poche Classique -sarjassa julkaistussa laitoksessa teoksesta Charles Perrault: Contes
  3. Bruno Bettelheim: Satujen lumous, s. 195–203. Suomentanut Mirja Rutanen. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22368-9.
  4. Isabelle de Kochko, Ça m'intéresse.
  5. 1. Sam. 17
  6. 1. Sam. 16:11–19
  7. Aanassiev: Contes populaires russes. Kääntänyt ranskaksi Lise Gruel-Apert. Imago, 2008. ISBN 9878-2-84952-071-0. (venäjänkielinen teksti) Teoksen verkkoversio.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.