Petulia

Kalifornian San Franciscoon sijoittuvassa tarinassa mieleltään epävakaa englantilaistaustainen seurapiirinainen Petulia (Julie Christie) jättää komean mutta väkivaltaisen miehensä (Richard Chamberlain), miljonääri-isänsä (Joseph Cotten) varoilla elävän tyhjäntoimittajan, ja antautuu sekavaan suhteeseen avioeron keskellä olevan lääkäri Archien (George C. Scott) kanssa. Sivujuonina ovat Petulian ongelmat meksikolaisen adoptiopoikansa kanssa ja Archien etääntynyt suhde sekä vaimoonsa (Shirley Knight) että omiin kouluikäisiin poikiinsa.[1][2][3]

Joidenkin arvioijien ”hyperaktiiviseksi” luonnehtimassa elokuvassa käytetään monia Ranskan uuden aallon elokuvan keinoja kuten hyppyleikkausta, nopeita ajallisia siirtymiä välähdyksenomaisine takaumineen ja tulevaa ennakoivine flashforwardeineen. Petulia oli Nicolas Roegin viimeinen pelkästään kuvaajan roolissa tekemä elokuva, ja myöhempien Roeg-ohjausten (esim. Kauhunkierre, 1973) perusteella voi päätellä monien elokuvan ratkaisujen olevan yhtä paljon Roegin kuin Lesterinkin käsialaa.[4][3]

Yläluokkaan sijoittuvan tarinan taustalla nähdään tuon ajan sanfranciscolaisen hippiliikkeen ilmentymiä. Yöelämäkohtauksissa esiintyvät lyhyesti Big Brother and the Holding Company mukanaan myös Janis Joplin sekä Grateful Dead, jonka jäseniä esiintyy myös avustajina joissakin kohtauksissa.[3]

Elokuva sai teattereissa huonosti katsojia, mutta tuotti tekijöilleen joitakin palkintoehdokkuuksia: käsikirjoituksesta Lawrence B. Marcusille (Writers Guild of America) sekä rooleista Shirley Knightille (Laurel Award) ja George C. Scottille (New York Film Critics Circle ja National Society of Film Critics).[5]

Yhdysvaltalainen elokuvakriitikko Roger Ebert antoi Petulialle täydet neljä tähteä ja kirjoitti sen muistuttavan Antonionin Kuumetta (1962) ja Resnais’n elokuvaa Viime vuonna Marienbadissa (1961) siinä, ettei sekään tarjoa katsojalle valmista positiivista tunnetta koettavaksi vaan antaa katsojan välillä ärsyyntyneenäkin muodostaa oma käsityksensä tarinasta. Petulia herätti hänessä epätoivon ja surun tunteita ilman, että elokuvassa olisi silti yhtään mitään vikaa[6]. Helsingin Sanomien Mikael Fränti kirjoitti elokuvan tv-esitysten 1985 ja 1992 alla sen olevan Lesterin maineikkain ohjaustyö, toisaalta lohduttoman pessimistinen, toisaalta tolkuttoman vauhdikas nopeine leikkauksineen ja temppuilevine kuvauksineen. ”Lesterin näkemys 1960-luvun lopun etsinnästä on ristiriitainen ja särmikäs, hänen elokuvansa täyttyy sarjoista irrallisia kohtauksia, tilanteita ja tunnelmia. Hän kuvaa kommunikaatiokatkosta ja vieraantumisen dramatiikkaa, rakastamisen sietämätöntä vaikeutta ja seksin esineellistymistä.”[1][7]

The New York Timesin kriitikot valitsivat Petulian vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[8]