Petsamon ortodoksinen seurakunta

Petsamon seurakunta oli perustettu Venäjällä vuonna 1855 ja Suomeen liittämisen jälkeen se perustettiin uudelleen vuonna 1922.[1] Kun Petsamon alue liitettiin Suomeen vuonna 1920, sen alue jakaantui kolmen seurakunnan alaisuuteen,[2] joista Petsamon ja Boriksen ja Glebin seurakunnat sijaitsivat kokonaan Petsamon alueella. Boriksen ja Glebin seurakunta käsitti vain Kolttakönkään ja Salmijärven kylät Paatsjoen varrelta.[3] Lisäksi aivan Petsamon eteläisin osa kuului Nuortijärven Ristikentän seurakuntaan.[2] Suomeen liittämisen jälkeen Boriksen ja Glebin seurakunta ja Ristikentän Suomen puolelle tullut osa liitettiin Petsamon seurakuntaan.[2][4]

Talvisodan aikana Petsamon seurakunnanvirasto evakuoitiin Petsamon asukkaiden tavoin Tervolaan. Seurakunnan esimies pastori Räme joutui sotapalvelukseen ja seurakunnan virkaa tekeväksi esimieheksi määrättiin matkapastori V. Talsta. Seurakunnan alue joutui taistelualueeksi ja Neuvostoliiton miehittämäksi. Petsamon evakuointi tapahtui niin kiireellä ettei seurakunnan omaisuutta saatu juurikaan evakuoitua, ainoastaan Vuoremin rukoushuoneen irtaimisto saatiin pelastettua Norjan puolelle.[5] Seurakuntalaisten vaatimuksesta pastori Remes vapautettiin sotilaspalveluksesta kesäkuussa 1940 ja seurakunta sai luvan siirtyä miehityksestä vapautuneeseen Petsamoon.[3] Seurakunta evakuoitiin uudelleen jatkosodan lopulla vuonna 1944, jonka jälkeen seurakunta toimi Kalajoelta käsin. Lakkauttamisen jälkeen Lapin ortodoksinen seurakunta jatkoi Petsamon seurakunnan perinteitä.[4]

Petsamon ortodoksisen seurakunnan jäsenet koostuivat koltista sekä 1800-luvun loppupuoliskolla alueelle muuttaneista venäläisistä ja karjalaisista siirtolaisista.[3]

• 766 (1922)[6]
• 830 (1923)
• 943 (1924)
• 982 (1927)
• 1 203 (1940)
• 1 206 (1942)

Petsamon seurakunta omisti useita kirkkoja ja rukoushuoneita. Petsamon kirkonkylässä Parkkinassa sijaitsi Parkkinan kirkko. Tämä seurakunnan pääkirkko oli rakennettu puusta vuosina 1911-1912 ja se oli pyhitetty Apostoli Andreakselle ja Pyhälle Nikolaokselle.[1] Parkkinassa sijaitsi pääkirkon lisäksi Parkkinan vanha kirkko, jota myös kalastajien kirkoksi kutsuttiin.[2] Kolttakönkään kirkko, sijaitsi Norjan rajan tuntumassa Kolttakönkään kylässä. Se oli rakennettu kivestä vuonna 1874 Pyhän Synodin lahjavaroilla ja pyhitetty Pyhille Borikselle ja Glebille.[1][3] Kolttakönkään kirkon välittömässä läheisyydessä sijaitsi munkki Trifonin vuonna 1565 rakentama pieni puinen kirkko. Jäämeren rannalla Nurmensätissä sijaitsi Pyhän Mikaelin kirkko, joka ei kuitenkaan enää 1930-luvulla ollut käytössä. Lisäksi Vuoremin kylässä Vuoremivuonon rannalla sijaitsi rukoushuone.[1][2]

Kaikki seurakunnan pyhäköt selvisivät talvisodasta ehjinä. Myös jatkosodan jälkeen, kun Petsamo luovutettiin Neuvostoliitolle, jäivät kaikki pyhäköt ehjinä paikoilleen, lukuun ottamatta Nurmensätin rukoushuonetta, joka oli palanut talvisodan jälkeen.[2]

Suomeen liittämisen jälkeen seurakunnan ensimmäiset papit olivat rovasti Okulov ja pastori Saarenne. Vuonna 1929 seurakunnan esimieheksi tuli pastori Räme. Seurakunta ja Kirkkohallitus päättivät jo 1930-luvun alussa että seurakunta tarvitsee myös lukkarin, mutta sen saaminen kesti vuosikausia. Virkaan ehdittiin vuonna 1939 valita jo pappiskokelas, mutta sodat estivät viran täyttämisen. Vihdoin vuonna 1945 kirkkohallitus määräsi pappiskokelas Kokoran Petsamon seurakunnan lukkariksi, mutta seurakunnan toiminnan kannalta tämä valinta tuli liian myöhään.[3]

Esimiehet Suomen aikana:

• rovasti Nikolai Okulov (1920– )
• pastori Yrjö Räme (entinen Radolitskij, 1929–49)

• Onnela Samuli & Vahtola Jouko (toim.): Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920–1944. Rovaniemi: Petsamo-Seura r.y., 1999. ISBN 952-91-0873-7.
• Thomenius Kristina & Laukkanen Minna (toim.): Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide. Lappeenranta: Etelä-Karjalan taidemuseon julkaisuja 18:1b, 1997. ISBN 951-785-018-2.