Petsamo

Petsamon alue oli aikanaan osa Norjan ja Venäjän yhteishallintoaluetta, joka jaettiin maiden kesken vuonna 1826, jolloin Petsamo jäi Venäjän puolelle. Suomen suuriruhtinaskunnan raja määriteltiin kulkemaan sisämaahan, Kolmisoaivista Muotkavaaraan. Norja oli 1814–1905 unionisuhteessa Ruotsin kanssa. Norjalle edullisen rajan muodostumiseen, mm. Jarfjordin eli Rautavuonon, Näätämön sekä Paatsojoensuun saamiseen venäläiset kriitikot arvelivat olevan syynä sen, että Venäjän rajankäyntiä Ruotsi-Norjan kanssa hoitaneen venäläisen everstin, Galamin, epäiltiin saaneen norjalaisilta lahjuksina 2000 hopeataalaria ja 20 ketunnahkaa.[4]

Suomessa vuoden 1826 maalle epäedullisia rajanvetoja ei ole juuri käsitelty. Vuoden 1826 neuvotteluissa suomalaisten asumista ja intressejä alueella ei otettu huomioon. Sen sijaan Norjan käännettyä Venäjän arkkiviholliselle Tanskalle selkänsä, Venäjä oli valmis suosimaan Norjan kantoja ja valmis vetämään rajalinjan itään aina Paatsjokeen saakka. Suomalaisille näissä neuvotteluissa luvattiin rajanvedoista riippumatta vapaa pääsy Jäämerelle. Tosiasiassa asujaimisto Paatsjoen länsipuolella koostui saamelaisista, suomalaisista ja norjalaisista. Suomalaisille epäedullisen vuonna 1826 rajanvedon vastineeksi annettu lupaus vapaasta pääsystä Jäämerelle voidaan nähdä osasyynä Petsamon alueen liittämiselle myöhemmin Tarton rauhassa Suomelle, Venäjän antaman lupauksen ja Suomen intressit sivuttaneen rajanvedon lunastamisena.

Vuonna 1864 Venäjän keisari myönsi Suomen suuriruhtinaskunnalle senaatin aloitteesta Petsamon alueen korvauksena Pietarin lähellä Siestarjoella sijainneesta teollisuusalueesta, joka oli siirretty Suomesta Venäjälle. Aleksanteri II:n nimissä kuulutettavaksi Suomen senaatti ehdotti:

Keisarillisen Majesteetin Armollinen kuulutus

Annettu Helsingissä 15. päivänä helmikuuta 1864

Me Aleksander Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Venäjän maan yli, Puolan Tsaari sekä Suomen Suuriruhtinas, Teemme tiettäväksi: Ilmaantuneesta syystä ja siihen nähden, että Venäjän Kruunun alle kuuluvan Rajajoen kivääritehtaaseen Kivennavan pitäjässä Viipurin läänissä asetetut työntekijät ja tehtaan muu väestö ovat venäläisiä alamaisia eivätkä tunne suomen kieltä, olemme Me armossa katsoneet hyväksi käskeä, että sanottu kivääritehdas lähimpine noin kahdentoista neliö-virstan suuruisena alaneen pitää erotettaman mainitusta läänistä ja yhdistettämän Pietarin kuvernementtiin, – jonka ohessa Me armollisimmasti tahdomme ilmoittaa, että vastineeksi kysymyksessä olevasta maasta vasta tulee annettavaksi Suomelle joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja lähellä Stolbovan lahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikoiksi suomalaisille Lappalaisille on kysymys tätä ennen on nostettu, taikka, krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia käytettäviä tiloja yllä mainitussa kuvernementissa.

Rajansiirtoa Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle ei ehditty korvata, kun Suomen kuului Venäjän keisarikuntaan. Alexander Lavonius teki 1861 esityksen ja Carl Johan Jägerhorn 1880 siitä, että Pohjoisen jäämeren kaistale pitäisi liittää Suomeen. Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät 1882 tekivät Uudenkaarlepyyn porvarissäädyn edustajan, Robert Castrénin, aloitteesta esityksen Aleksanteri III:lle. 1890-luvulle mentäessä Petsamon kysymys poistettiin Suomen senaatin diarioista.

Suomen sisällissodan aikana Suomen kansanvaltuuskunta Suomen sosialistisen työväentasavallan nimissä Oskari Tokoi ja Edvard Gylling allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan:

Venäjän Federatiivinen Neuvostotasavalta luovuttaa Suomen Sosialistisen työväen tasavallan täydelliseksi omaisuudeksi alempana määritellyn alueen, jos paikallinen väestö vapaasti kysyttynä ilmoittaa siihen suostuvansa.

Venäjän ja Suomen välinen valtakunnan raja kulkee tästedes Korvatunturista nykyisellä Suomen ja Venäjän välisellä rajalla suorassa linjassa Petsamon lähteille, sieltä Petsamon joen itäistä vedenjakajaa Muotkavuonon ja Kalastajaniemen yli suorassa linjassa Jäämeren rannalle Supuskan luona.

Suomen pyytäessä Saksalta itsenäisyytensä tunnustamista 2. tammikuuta 1918, yrittivät suomalaiset saada saksalaiset tunnustamaan myös Suomen pohjoisrajan ja Jäämeren välisen alueen liittämisen Suomeen, mihin se ei suostunut siksi, että sillä oli neuvostovenäläisten kanssa aselepo Brest-Litovskin rauhan neuvotteluja varten. Samaa asiaa yrittivät suomalaiset edistää myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa, joka kuitenkin Yhdysvaltain tapaan tunnusti Suomen itsenäisyyden vasta 1919 eikä suostunut tunnustamaan Suomen Petsamo-toiveita. Brest-Litovskin rauhan jälkeen Britannia, Ranska ja Yhdysvallat ryhtyivät Pohjois-Venäjän interventioon estääkseen Murmanskissa ja Arkangelissa olevien kivihiiltensä ja 600 000 tonnin sotatarvikkeiden joutumisen bolševikkien hallitukselle tai Suomen sekä Saksan oman politiikan vuoksi saksalaisille. Arkangelin lisäksi Murmanskin miehittäminen ympärysvaltojen toimesta Venäjän valkoisen liikkeen Pohjoisen hallituksen tueksi johti siihen, että Suomi ja Britannia ajautuivat Venäjän sisällissodan alkuvaiheen vuoksi vastapuolille myös siksi, että britit värväsivät Muurmannin legioonan Luoteis-Venäjälle paenneista pääasiassa Pohjois-Suomessa Suomen sisällissodan alkutaistelut käyneistä punakaartilaisista.

Suomen asian jäädessä avoimeksi ja ympärysvaltojen lujittaessa otettaan Kuolan niemimaasta Suomen entisten punakaartilaisten tuella, jäi Petsamon asema avoimeksi. Filosofian tohtori Thorsten Renvall suunnitteli sotaretken Ivaloon ja Petsamoon esittäen suunnitelmansa kirjallisesti ylipäällikölle, C. G. E. Mannerheimille joka hyväksyi sen 16. maaliskuuta 1918 aseavun osalta. Retkestä oli poliittisessa vastuussa Svinhufvudin itsenäisyyssenaatti, mutta sitä toimeenpantiin Oulun läänin maaherran, Matts von Nandelstadhin valvonnassa. Suomen senaatin päätöksen mukaan Senaatti on nähnyt hyväksi myöntää 250 000 markan suuruisen määrärahan 250 miehen suuruisen rajavartioston muodostamista varten Pohjois-Suomen itärajalle.

Renvallin rinnalla toinen retkikunnan johtaja oli tohtori Onni Laitinen, joka oli helmikuussa 1918 Satakunnan ryhmään kuuluneena sotilaslääkärinä ehdottanut Jäämeren rannikon valtaamista. Valkoisten vallattua Tampereen pidettiin siellä 7. huhtikuuta 1918 liikemiesten kokous, joka päätti Jäämeren retkikunnan perustamista yksityisin varoin. Tampereelta Vaasaan matkustanut lähetystö sai kuulla Renvallin hankkeesta ja päätti osallistua siihen. Laitinen johti Lapin rakuunoiksi kutsuttua ratsuväkiosastoa. Renvall puolestaan Lapin jääkäreiksi nimettyä pääjoukkoa[5].

Retkikunta koostui neljästä 16 miehen vahvuisesta komppaniasta, 13 miehen konekivääriosastosta sekä Laitisen 12 ratsumiehestä. Lisäksi retkikuntaan kuului huoltojoukkoja parikymmentä henkeä, mukaan lukien kuusi keittäjätärtä[6]. Tunnettuja osallistujia olivat taidemaalarit Eero Nelimarkka^lähde? sekä Jalmari Ruokokoski ja hänen rouvansa Saima Ruokokoski.

Renvallin retkikunta ylitti Suomen rajan 27. huhtikuuta 1918 kello neljä aamulla. Tuntureille noustaessa huomattiin, ettei ratsuista ollut hyötyä runsaassa lumessa. Niinpä ne palautettiin Salmijärven tukikohtaan.

Aamulla 10. toukokuuta retkikunta kohtasi vajaan neljänkymmenen miehen vahvuisen konekiväärillä vahvistetun venäläis-brittiläisen osaston. Syntyneessä pari tuntia kestäneessä taistelussa vihollinen pakotettiin perääntymään.[7]

Suomalaiset etenivät 12. toukokuuta Laitisen johdolla Petsamovuonon länsipuolella sijainneelle luostarille lähellä Näsykän kylää. Siellä heitä vastassa oli pari sataa englantilaista merisotilasta risteilijä Cochranelta, joka vartioi Liinahamarin satamassa. Tällä kertaa suomalaiset joutuivat taistelussa alakynteen. Vetäydyttyään taistelusta koko retkikunta kääntyi paluumatkalle.[8]

Vaikeuksien jälkeen lisävoimien pyynnöistä huolimatta Renvallin retkikunta hajotettiin 3. heinäkuuta 1918. Suomen yleisesikunta siirsi rajanvartioinnin kokonaan Lapin rajakomendantille.

Kun ympärysvaltojen Pohjois-Venäjän interventio alkoi päättyä ja alueelle muodostui Neuvosto-Venäjän täytettävissä oleva sotilaallinen tyhjiö, päätti Vennolan hallitus, että Suomi voi miehittää Petsamon. Suomen sotaväen päällikkö Karl Fredrik Wilkama antoi kolme päivää ennen brittien lopullista poistumista Petsamosta määräyksen Jääkäriprikaatin komentaja, everstiluutnantti Erik Jernströmille, jonka mukaan Petsamo Jäämeren rannalla oli miehitettävä brittiläisiltä jäävien varastojen vartioimiseksi, Suomen lippu nostettava Englannin lipun rinnalle ja komennuskunnan johtajan on ryhdyttävä Petsamon komendantiksi. Suomen sotaväen mukaan Suomen Jäämeren alueeseen eli Petsamon alueeseen kuului maakaista lännessä Pohjoiselta jäämereltä Norjan ja Suomen siihenastiseen rajaan saakka idässä Nuortijoki, Nuortijärvi ja Läätsinjoki (Litsajoki). Neuvostovenäläisten lisäksi suunnitelman mukaan brittien jättämiä tarvikkeita ja väestöä piti suojella Muurmannin legioonasta jääneiltä Pohjois-Suomen entisiltä punakaartilaisilta, mutta vastavallankumouksellisiin Pohjois-Venäjän valkoisen armeijan sotilaisiin tuli suhtautua ystävällisesti. Retken parlamentaariseksi valvomiseksi Tasavallan presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg päätti 17. marraskuuta 1919, että retkikunnan johdon tuli hankkia ilmeneviin (ulkopoliittisiin) kysymyksiin ulkoasiainministeriön, käytännössä ulkoasiainministeri Rudolf Holsti kanta.[9]

Yhtenä Vennolan hallituksen ulkopoliittisena perusteena Petsamoon menemiselle oli brittien kanssa taistelevan kenraaliluutnantti Jevgeni Millerin pyyntö Suomen hallitukselle Petsamon ja Ivalon välisen lennätinyhteyden kunnostamiseksi Arkangelissa olevan valkoisen hallituksen kansainvälisten yhteyksien turvaamiseksi. Perusteluna pyynnölle oli se, että Venäjän keisarikunnan hallitus ei ollut maailmansodan aikana maksanut Suomen suuriruhtinaskunnan tie- ja vesirakennuslaitokselle mitään maantien ja lennätinlinjan rakentamisesta, jolloin sen katsottiin asiallisesti ottaen olevan maksamattomuuden vuoksi Suomen suuriruhtinaskunnalle vielä kuulunutta omaisuutta.

Valtioneuvosto määräsi perustettavaksi 60 hengen retkikunnan, jonka tehtävänä oli korjata, miehittää ja ylläpitää lennätinyhteys, mutta myös mahdollisuuksiensa mukaan puolustaa Jäämeren rannikolla asuvien etuja, mikäli komennuskunnan voimat siihen riittävät. Rahoitusta myönnettiin 162 000 markkaa 1. maaliskuuta 1920 saakka. 5. tammikuuta 1920 komennuskunnan johtajaksi määrättiin Lapin rajakomendantti, majuri Kurt Martti Wallenius. Wallenius totesi pääministeri Juho Vennolalle, ettei 60 miestä riitä miehittämään Petsamoa ja pyysi lisää joukkoja, koska valkoinen hallitus Pohjois-Venäjällä horjuu. Vennolan mukaan kenraalimajuri Oscar Enckell oli sanonut, ettei Lapissa ole mahdollista liikutella suurempaa joukkoa. Alivoimatilanteessa hyökkäyksen kohteeksi joutuneena sai Wallenius ohjeen pyytää lopettamaan hyökkäys ohjeiden saamiseksi ulkoasiainministeri Rudolf Holstilta samaan aikaan kun hyökkääjä voisi olla yhteydessä Moskovaan.[10]

Walleniuksen johtama komennuskunta lähti Rovaniemeltä 5.–7. tammikuuta 1920 hiihtämään 520 kilometrin matkaa Petsamoon. Talvitie päättyi 300 kilometrin päässä Ivalossa ja raja ylitettiin ilman ulkoasiainministeriön suoranaista lupaa 28. tammikuuta 1920. Petsamo tavoitettiin 10. helmikuuta 1920. Petsamoon pääsemiseen mennessä lisäjoukkoja oli tarjottu muun muassa huoltoon sen verran, että kirjavahvuus oli 156 miestä. 22. maaliskuuta 1920 neuvostovenäläiset nousivat maihin Trifonassa. Saman päivän iltapäivänä 480 sotilasta saapui Moskovan kylään, minkä seurauksena komennuskunta vetäytyi Salmijärvelle. Walleniuksen ehdotettua vetäytymistä Suomeen, käski Erichin hallituksen sotaministeri, Bruno Jalander, pysyä paikoillaan. 1. huhtikuuta ilmoitti ulkoasiainministeri Rudolf Holsti välirauhasta Suomen ja Neuvosto-Venäjän kesken. Kello 3 alkoi neuvostovenäläisten hyökkäys Salmijärvelle ja retkikunta vetäytyi tappioiden vähentämiseksi Suomen puolelle Virtaniemeen 4. huhtikuuta 1920.[10]

Neuvosto-Venäjän kanssa solmitussa Tarton rauhassa 14. lokakuuta 1920 Petsamo liitettiin Suomeen. Rauha astui voimaan rajoineen 31. joulukuuta 1920. Tarton rauhan rajamäärittelyn vuoksi Muotkan ja Uuran sekä Suonikylän suomalaiskylät jäivät Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan puolelle rajaa. Suomalaiset miehittivät Suomen valtioalueeksi Petsamon uudenvuodenpäivänä 1921.[11]

Hallinnollisesti Petsamosta muodostettiin oma Petsamon lääninsä, mutta jo vuoden 1922 alussa alue liitettiin Oulun lääniin. Kun Oulun lääni vuonna 1938 jaettiin kahtia, Petsamo määriteltiin osaksi uutta Lapin lääniä.

Petsamon hallintoa oli pohtinut maanjakokomitea, joka oli ehdottanut, että Petsamon alueesta muodostetaan siirtymäajaksi Petsamon lääni. Läänin ensimmäiseksi maaherraksi määrättiin eversti Ilmari Helenius. Alueen haltuunotto oli Lapin rajakomendantti Kurt Martti Walleniuksen vastuulla. Petsamon läänin maaherran ensimmäiseksi virkataloksi tuli Petsamon luostarin munkkien tallikamari ja Lapin rajavartioston paikaksi entinen englantilaisten interventiojoukkojen rakennus. Alueen hallintoa huollettiin meritse kunnon tieyhteyksien puutteessa aluksi höyrylaiva Vaasalla.[12]

Rajankäyntiä alettiin valtioiden välillä suorittaa kesällä 1921. Ilmari Helenius ja Kurt Martti Wallenius Suomen puolelta ja Suomesta Yhdysvaltoihin toisena sortokautena lehtimieheksi siirtynyt ja sittemmin Neuvosto-Venäjälle siirtynyt Elof Kristiansson, joka toimi Vaihtolahden kansakoulun opettajana sen edustajana sopivat paikallisesti väliaikaisesta rajasta ennen virallista rajankäyntiä. Vaitolahtea toiselta puolelta turvasi sota-alus ja varuskunta, Suomen puolella rajaa oli vänrikki Schönbergin aluksi kaksi, sitten kolme kivääriryhmää.

Rajankäynnin valtioiden edustajien kanssa piti olla loppuun suoritettu 31. heinäkuuta 1921. Rajankäynti suoritettiin loppuun neljä päivää ennen määräaikaa, jolloin rajan katsottiin tulleen vakiinnutetuksi ja Petsamon lääni lakkautettiin. Alue liitettiin Oulun lääniin.

Vuonna 1921 Petsamon alueella tehtiin väkilukuselvitys, jonka mukaan asukkaita oli 1 423. Näistä suurin ryhmä olivat suomalaiset (577), sitten karjalaiset (387) ja kolmantena saamelaiset (221). Petsamon koltat vannoivat uskollisuutta Suomen valtiolle 1921–1923, mutta epätietoisuus jatkui vuosikymmenen ajan: paljonko heitä oli ja ketkä kuuluivat Suomeen, ketkä Neuvostoliittoon. Alueella oli ortodoksisten kolttien lisäksi luterilaisia poro- ja merisaamelaisia.[13]

Petsamon kylän koltat alkoivat menettää kalastuspaikkojaan suomalaisen kalateollisuuden kehittyessä – asumukset jäivät tehdasrakennusten väliin, eikä kalastuspaikkojen menetyksestä maksettu mitään korvauksia. Suomi myi paatsjokelaisten lohikalastusoikeudet Norjalle ja pääoman korko jaettiin koltille vuosittain – oliko tämä saamelaisten oma tahto vai ei, ei varmuutta asiasta. Yhä useampi joutui kuitenkin satunnaistöiden varaan ja jopa kerjäläisiksi. Jotkut innostuivat harvinaisistakin suomalaisista harrastuksista, kuten Vasko Fedotoff, joka oli kansallisen tason mäkihyppääjä 1920-luvulla. Matkamuistoja myytiin turisteille, mutta turistit myös tunkeutuivat saamelaisten koteihin arvostelemaan. Osa valtaväestön edustajista piti kolttia ryssinä ja hassuina kääpiöinä. Negatiivista asennetta selittää osin yleinen venäläisvastaisuus Suomen itsenäistymisen jälkeen.[14]

Erämaiden takainen kolttien Suonikylä köyhtyi Suomeen liittämisen jälkeen. Suonikyläläiset menettivät rajan taakse ¼ alueestaan ja varkaat veivät sodan aikana ¾ kylän poroista. Uusi isäntämaa valittiin perinteisten sukualueiden mukaan eli vain kolme kylän kolttaperheistä ryhtyi neuvostoliittolaisiksi. Kuolaan ja Kuolanniemelle pääsi matkustamaan enää vain erityisluvalla eli idän talvitiet katkesivat. 1920-luvulla päätettiin rakentaa Suonikylälle uusi talvikylä valtion varoin, että aluetta voitaisiin käyttää hyödyllisesti, kun se ei maanviljelyynkään sopinut. [15]

Suonikylän lapinkyläjärjestelmä edusti 1920-luvulla vielä vanhaa ikimuistoista maankäyttöä, jossa kyläkokous jakoi nautinta-alueet sukujen kesken, jotka puolestaan antoivat ne perheiden nautintaan. Perinne oli särkymässä, kun suomalaiset alkoivat tunkeutua kolttien pyyntialueille. Ammattikalastajia kävi ryöstökalastamassa koltta-alueella ja kettuja pyydettiin laittomasti myrkkysyöteillä Suonikylän metsissä. Poronhoitopaliskunnassa valta oli suomalaisilla ja siksi oli ehdotettu suonikyläläisille omaa paliskuntaa. Niinpä Suonikylästä alettiin 1930-luvulla kaavailla erillistä suojelualuetta, kolttaterritoriota. Koltat tai ainakin osa heistä oli itse aloitteentekijöinä.[16]

Kolttien suojelualuetta koskeneissa lausunnoissa puoltajia olivat mm. ne jotka korostivat kolttien ”alkuperäisyyttä” Suonikylässä. Vastustajat leimasivat eristäväksi ja holhoavaksi reservaattipolitiikaksi ja halusivat pidättää uudisasuttajille oikeuden esim. mahdollisiin luonnonrikkauksiin. Lapin sivistysseura alkoi tukea suojeluhanketta ja esim. Yhdysvaltain intiaanijärjestöiltä tiedusteltiin sikäläisiä reservaattijärjestelyjä. Lääninhallitus ehdotti kolttien vähittäistä siirtymistä kiinteään asutukseen asutustilojen avulla: tavallaan 25 vuoden siirtymäaika vuotuiskierron lopettamiseen. Hanke kuitenkin jäädytettiin – tyrmääjiä eivät kuitenkaan olleet ”Helsingin herrat” vaan Lapin omat virkamiehet. [17]

Neuvostoliitto hyökkäsi Petsamoon talvisodan alussa 1939 ja miehitti koko alueen, mutta Moskovan rauhassa 1940 riitti kunnan koillisosan luovutus: alue linjalle Kuavlajärven länsipuoli – Pieni Tšerdekaisi – Hukkalahti Maattivuonon Punaisessalahdessa[18] eli sisältäen myös Kalastajasaarennon luoteisosan ja Keskisaarennon suuremman osan (ilman edustan Heinäsaaria).

Petsamosta luovutettu alue oli kooltaan 370,21 neliökilometriä, josta 352,45 neliökilometriä oli maata ja 17,76 neliökilometriä sisävesiä.[19]

Pääartikkeli: Liinahamarin reitti

Välittömästi talvisodan päättymisen jälkeen Petsamon ja sen jäättömän sataman Liinahamarin merkitys kasvoi merkittävästi, sillä käynnissä olleen suursodan vuoksi maailmalle avoimia eurooppalaisia satamia olivat vain Portugalin Lissabon ja Petsamon Liinahamari^lähde?. Suomen ulkomaankaupalle ainoa vapaa reitti esimerkiksi Yhdysvaltoihin kulki Liinahamarin kautta. Suomessa organisoitiin nopeasti massiivinen tavaraliikenne rautateitse Rovaniemelle ja sieltä autokuljetuksina Petsamoon Jäämerentien kautta. Myös Ruotsi käytti reittiä ulkomaankaupan liikenteelleen. Petsamolle Liinahamarin reitti merkitsi nopeaa työvoiman virtaa alueelle ja panostuksia kuljetusten vaatimaan infrastruktuuriin.

Pääartikkeli: Kolosjoen kaivos

Talvisodan jälkeen Petsamon nikkelikaivokset nousivat nopeasti kiistakapulaksi Suomen neuvotteluissa suurvaltojen kanssa. Malmivaroiltaan rikkaan esiintymän hyödyntäminen oli siirtynyt talvisodan myötä brittiläis-kanadalaiselta kaivosyhtiöltä suomalaisille, ja tuotantoa havittelivat itselleen sekä Saksa että Neuvostoliitto.

Pääartikkeli: Operaatio Platinakettu

Suomen ja Saksan sotilaallinen yhteistyö käynnistyi kauttakulkuliikenteen ja Suomelle myytyjen aseiden myötä. Sotilaallisen yhteistyön tiivistyminen tapahtui vuoden 1941 alusta lähtien. Yhteistyö tähtäsi operaatio Barbarossan nimissä tehtyyn hyökkäykseen Neuvostoliitto. Siinä hyökkäyksessä Petsamon suunniteltiin olevan tukialueena Norjasta siirtyville saksalaisjoukoille, joiden tavoitteena oli Murmanskin valtaus.

Jatkosodan 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen mukaan Petsamo oli kokonaan luovutettava Neuvostoliitolle. Lisäksi Petsamon länsipuolella sijaitseva Inarin kuntaan kuulunut Jäniskosken–Niskakosken alue myytiin Neuvostoliitolle vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksessa sovittujen saksalaisten varojen jäädyttämisen vastikkeeksi. Alueella sijaitsee Petsamon nikkelikaivoksille sähköä tuottava Jäniskosken voimalaitos.

Petsamon alueelta sodan seurauksena evakuoidut kolttasaamelaiset asutettiin sodan jälkeen suureksi osaksi Inarin kuntaan, Sevettijärven, Nellimin ja Näätämön kyliin. Koltat oli evakuoitu Lapin sodan alkaessa Kalajoelle. Etenkin nuoremmat, rintamallakin taistelleet kolttamiehet asettuivat vastustamaan ajatusta Neuvostoliittoon muuttamisesta ja Petsamon siirtoväen kokous ehdotti sijoitusalueeksi Inaria. Koltat olivat itse aktiivisesti mukana muuton valmistelussa ja sijoituspaikan valinnassa.[20]

Petsamo on luonnonmaantieteellisesti melko yhtenäinen alue. Maisemakuvallisesti se voidaan kuitenkin jakaa kolmeen erilaiseen osaan: Petsamon etelä- ja keskiosan käsittävään Petsamon metsämaahan, pohjoisosan käsittävään Petsamon tunturimaahan ja aivan pohjoisimman osan käsittävään karuun Jäämeren rannikkoon.[22] Petsamon metsämaa, jota on myös Tuuloman Lapiksi kutsuttu[22], käsittää pääasiassa Lutto- ja Jaurujoen vesistöalueita.[23] Alue muistuttaa paljon sen länsipuolista Inarin järvimaata, mutta Petsamon puolella järviä on vähemmän, maastonmuodot eivät ole yhtä vaihtelevia, ja kuusi- ja koivumetsiä on enemmän, kun taas Inarin puolella on enemmän mäntymetsiä.[22] Petsamon tunturimaa käsittää alueen Paatsjoen itäpuolelta aina vuonorannikolle asti.[23] Tyypillisiä maisemia ovat useat matalahkot ja loivapiirteiset tunturiryhmät, koivumetsiä kasvavat ylängöt, aapasuot ja mahtavat jokilaaksot.[22] Jäämeren rannikkoa halkovat jylhät vuonot ja lahdet.

Petsamo kuuluu kallioperänsä puolesta samaan Fennoskandian peruskallioalueeseen kuin sen länsipuolella oleva Suomen Lappi ja itäpuolinen Kuolan niemimaa. Yleisimmät kivilajit ovat graniitti, gneissi ja paikoin liuske.[22] Muusta Petsamosta eroavat kuitenkin Kalastajasaarento ja Heinäsaaret, joiden kallioperä on huomattavasti nuorempaa, paleotsooista hiekkakiveä, joka liittyy Skandien poimuttumiseen ja jollaista on myös Enontekiön "käsivarren kärjessä".[24] Kallioperää peittävä maaperä on moreenia, ja itse kallioperä on näkyvissä vain tuntureiden huipuilla murroslaaksojen seinillä (pahdoilla).[22]

Pinnanmuodot ovat loivapiirteisiä, jääkauden pyöristämiä ja muovaamia. Aivan Petsamon eteläisimmän osan kautta kaartuu Saariselän tunturiryhmä, jonka korkeimmat tunturit Petsamon alueella ovat Joutsenpää (716 metriä), Talkkunapää (638 metriä), Jonlaki (635 metriä) ja Suorsapää (626 metriä).[24][25] Saariselän pohjoispuolella on Luttojoen allas, joka liittyy lännessä Paatsjoen alueella Inarinjärven altaaseen.[24] Petsamon pohjoisosan poikki, Paatsjoelta Petsamonjoen itäpuolelle, kaartuu Petsamontunturien ryhmä, jonka korkeimmat tunturit ovat Kuorpukas (632 metriä), Säräslaki (555 metriä) ja Maattert (528 metriä).[24] Petsamontunturien pohjoislaidalla on matalampien, "malmituntureina" tunnettujen tunturien ketju, johon kuuluvat muiden muassa Kaulatunturi, Kammikivitunturi ja Ortoaivi.[22] Petsamontunturien ketjun itäosan poikki kulkee Petsamonjoen mahtava puhkaisulaakso.[22] Jäämeren rannikolla vuonojen välissä on useita matalampia tuntureita, joista korkein on 507 metriä korkea Pasaritunturi.[24] Kalastajasaarento on sisäosistaan tasaista laakiota, jonka reunoilla on jyrkkiä pahtoja ja kanjoneita, varsinkin Pummanginniemellä.[22] Kalastajasaarennon korkeimpia kohtia on Alegoaivi (328 metriä).[26] Pummanginniemen länsipuolella Barentsinmeressä on matalat Heinäsaaret.[26]

Lähes koko Petsamon alue kuuluu kolmen joen: Paatsjoen, Petsamonjoen ja Luttojoen valuma-alueisiin. Paatsjoki muodostaa Norjan vastaisen rajan Kolttakönkäälle asti, ja siihen laskevat Petsamon länsiosan pienet joet, kuten Nautsijoki, Kornettijoki ja Laukkujoki.[23] Petsamonjoki virtaa Petsamon keskiosasta Petsamontunturien halki ja laskee Petsamonvuonoon perukkaan. Sen valuma-alue käsittää osia Petsamon keski- ja pohjoisosasta. Petsamonjoen sivujokia ovat Naamajoki, Näsykkäjoki ja Lammasjoki.[26] Saariselältä alkunsa saavan ja Tuulomajokeen laskevan Luttojoen valuma-alue käsittää laajimman alueen Petsamosta, siihen kuuluu alueen eteläosa lähes kokonaan ja keskiosasta osia. Näiden kolmen suurimman joen valuma-alueiden lisäksi merkittäviä ovat vielä Petsamon eteläisimmän osan kautta virtaava Jaurujoki, Norjan rajan pohjoisessa muodostava Vuoremijoki ja Petsamon länsiosaan ulottuva, entisellä Suomen ja Neuvostoliiton rajaseudulla virtaava Vaalesjoki.

Petsamon alue on runsasjärvistä, tuntureillakin on pieniä järviä. Järvet ovat kuitenkin melko pieniä, eikä selvästi muista koollaan erottuvia järviä ole.[26] Suurimmat järvet ovat Luttojoen valuma-alueella Petsamon eteläosassa olevat Ylä-Akkajärvi, Ala-Akkajärvi ja Huutojärvi. Pohjois-Petsamon suurimmat järvet ovat Paatsjokilaaksossa Petsamotuntureiden länsipuolella sijaitsevat Kuotsjärvi ja Salmijärvi.[26]

Suurin osa Petsamosta kuuluu havumetsävyöhykkeen pohjoisimpaan osaan eli pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen, jossa sen alue jakautuu vielä Tunturi-Lapin ja Metsä-Lapin vyöhykkeisiin.[22] Aivan pohjoisimmat osat, kuten Kalastajasaarento ja Heinäsaaret, ovat tundraa tai tundramaista kasvillisuutta. Monet tutkijat eivät kuitenkaan pidä Petsamon pohjoisimpien osien lähes puutonta kasvipeitettä aitona tundrakasvillisuutena.[22] Petsamon, kuten koko Lapin, metsät ovat maailman pohjoisimpia metsiä. Petsamon metsät elävät arktisessa vuotuisessa valorytmissä, ja kuten muuallakin metsän pohjoisraja kulkee siellä, missä heinäkuun keskilämpötila on noin +10 °C.[22] Aivan Petsamon pohjoisimmat metsät ovat hidaskasvuisia, harvoja ja varsin vähätuottoisia, sillä kasvullista metsämaata alueella on vain muutama prosentti maa-alasta.[22]

Kuten muuallakin Fennoskandiassa, muodostaa tunturikoivu Petsamossa metsänrajan, sekä tuntureilla että pohjoisessa Jäämeren rannikolla.[22] Koivumetsät vaihtuvat tunturipaljakaksi Petsamon tuntureilla jo 300 metrin korkeudessa merenpinnasta. Petsamon eteläosissa vastaava raja on 400–500 metrissä.[22] Kalastajasaarennolla koivuja kasvaa paikoittain.[22]

Petsamon hallinnollinen keskus, Parkkinan kylä 1930-luvulla

Valtioneuvosto vahvisti 1930 Petsamon uuden kyläjaon, jossa kunta jaettiin 16 kyläkuntaan. Osaan näistä tuli kuulumaan useita "vanhoja" kyliä (suluissa):[27]

1. Höyhenjärvi (Nautsi, Kornettijoki, Höyhenjärvi)
2. Jokikylä (Alaluostari, Moskova, Yläluostari, Puska[28])
3. Kaakkuri
4. Kervanto
5. Kirkonkylä (Parkkina, Näsykkä)
6. Kolttaköngäs
7. Maattivuono
8. Petsamo
9. Pitkäjärvi (Vouvatusjärvi, Pitkäjärvi)
10. Pummanki
11. Salmijärvi (Salmijärvi, Kolosjoki, Menikan saari)
12. Suonikylä
13. Vaitolahti
14. Valasjärvi (Valasjärvi eli Töllevi ja Kuvernöörinkoski)
15. Vuonokylä (Liinahamari, Peuravuono, Porovaara)
16. Vuoreminjoki (Vuoremi)

Lukuvuonna 1937–1938 Petsamo oli jaettu 9 koulupiiriin.[29]

Petsamon alueen asutus oli keskittynyt pääasiassa Paatsjokivarteen, Petsamonvuonon tienoille ja Kalastajasaarentoon. Paatsjokivarressa oli vähäistä asutusta pitkin matkaa, kuten Höyhenjärvellä ja Pitkälläjärvellä, mutta suurimman asutuskeskuksen muodosti Salmijärven kylä, (noin 30 taloa eli savua) eri tahoille suuntautuvien kulkureittien risteyksenä. Siitä pohjoiseen oli vähäinen Töllevin kylä ja Paatsjoen alajuoksulla Kolttakönkään kohdalla, missä raja leikkaa noin 4 km²:n laajuisen alueen, oli Kolttakönkään kylä (Boris Gleb), jossa oli kirkko, yhteisvirkatalo ja lukuisia kolttasaamelaisten mökkejä.

Petsamonvuonon taholla oli Petsamonjoen varressa Yläluostarin kylä. Tästä johti 15 kilometrin pituinen hyvä maantie Alaluostarin kylään, jossa oli venäläisen sotaväen kasarmi ja luostari. Kilometrin verran pohjoiseen oli Näsykkä (20 taloa eli savua), josta johti yhdystie länteen. Jokisuun itäpuolella olivat Kaakkurin kylät ja Poikkijoki eli Lapinkylä (yhteensä noin 40 taloa eli savua). Näsykästä kolme kilometriä pohjoiseen oli vuonon keskuskylä Parkkina (30 taloa eli savua), ja siitä nelisen kilometriä pohjoiseen Trifonan kylä (15 taloa eli savua), sekä sen vastapäätä vuonon itärannalla Porovaara (10 taloa eli savua).Trifonan pohjoispuolella oli vielä Heikinpaikka ja Iivananmukka muutamine asukkaineen.

Vuoremijoen suulla vastapäätä Norjan Konug Oskar II Kul -kylää (nykyisin Lillesanden ) oli Vuoremin kalastajakylä. Kalastajasaarennon kylät, Maattivuono, Pummanki, Kervanto ja Vaitolahti käsittivät yhteensä noin 30 taloa. Kolttasaamelaisten asutuspaikkoina olivat Kolttakönkään lisäksi muutamia kyliä ("sit"), kuten Peätsam, Moskua (Moskova), ja Suonikylä (Suonjil).

Suomalaisten paikallisten viranomaisten mukaan Petsamon alueella oli vuonna 1921 yhteensä 1 423 asukasta, joista oli suomalaisia 577, karjalaisia 387, saamelaisia 221, ja loput 238 henkeä venäläisiä, norjalaisia, ruotsalaisia ja komeja. Lisäksi siellä oli rekisteröimättömiä kolttasaamelaisia 475 henkeä eli yhteensä 1 898 henkeä.[30]

Vuonna 1926 Petsamon asukaskulu oli 2 039 (1 112 miestä ja 927 naista). Näistä oli luterilaisia 1 078 (suomalaisia 1 022 ja saamelaisia 56). Ortodokseja Petsamon väestöstä oli samana vuonna 961, joista kolttasaamelaisia 422, karjalaisia 311, venäläisiä 217 ja komeja 11.[31]

Vuonna 1916 rakenteille laitettu Jäämerentie Sodankylästä Petsamoon valmistui 1931. Petsamon Yläluostarin lentokenttä valmistui juuri talvisodan kynnyksellä marraskuussa 1939. Aero Oy liikennöi säännöllistä lentoliikennettä reitillä Helsinki−Petsamo vuoden verran, 21. kesäkuuta 1940 – 21. kesäkuuta 1941.

Välirauhan aikana Petsamon Liinahamarin sataman kautta kulki Suomen koko ulkomaankauppa valtamerille, ainoastaan Itämeren alueen maihin suuntautuva kauppa hoidettiin muiden satamien kautta. Liinahamarin reitin maantiekuljetuksia Jäämerentietä pitkin Rovaniemeltä oli hoitamassa tuhansia siirtotyöläisiä, joille perustettiin pikavauhtia yhdyskuntia Petsamon alueelle. Kuorma-autoja oli liikenteessä yli tuhat. Britannia katkaisi merikuljetukset jatkosodan sytyttyä. Sodan alkuvaiheessa brittikoneet pommittivat Liinahamarin satamaa.

Meriliikennettä Petsamonvuonoon ja takaisin avustivat Numeroniemen ja Ristiniemen majakat (kuten nykyäänkin).

Pääartikkeli: Petsamon rata

Petsamoon suunniteltiin jo Suomen hallinnon alkuvaiheessa rautatietä Rovaniemeltä. Kulkulaitoskomitea esitti vuonna 1920 antamassa mietinnössään Petsamon radan ottamista rakentamisohjelmaan.[32] Valtioneuvosto antoi seuraavana vuonna professori Jalmari Castrénin tehtäväksi laatia hankkeen taloutta ja kannattavuutta koskevan selvityksen.[32] Castrén luovutti tämän selvityksensä, Petsamon radan taloudelliset edellytykset, syksyllä 1923. Selvityksessä esitettiin radalle kolmea eri reittivaihtoehtoa.[32] Ensimmäinen rataehdotus kulki Torniosta Tornionjokilaaksoa Kolariin ja sieltä Kittilän ja Inarin Kyrön kautta Inarijärven eteläpuolelta Paatsjoenlaaksoon Salmijärvelle, josta tunturien yli Petsamoon. Toinen vaihtoehto kulki Rovaniemeltä Sodankylän kautta Inarin Kyröön ja siitä samaa reittiä Petsamoon kuin ensimmäinenkin ratalinjaus. Kolmas vaihtoehto kulki Rovaniemeltä Kemijärven, Pelkosenniemen ja Sodankylän kautta Inarin Kyröön, josta edelleen Petsamoon samaa reittiä kuin muutkin ratalinjausvaihtoehdot. Kannattavuuden osalta Castrénin komitea antoi negatiivisen lausunnon, jonka vuoksi ratahanketta ei alettu suunnitella sen pidemmälle.[32]

Uudelleen Petsamon radan rakentaminen nousi esille Petsamon nikkelimalmilöydösten hyödyntämisen yhteydessä. Varsinkin Pohjois-Suomen kansanedustajat olivat rata-asiassa aktiivisia ja tekivät vuonna 1939 useita aloitteita radan rakentamiseksi.[32]