Peter Raabe

Frankfurtissa (Oder) suorittamansa ylioppilastutkinnon jälkeen Raabe opiskeli vuosina 1891–1894 Berliinin Musikhochschulessa. Hans von Bülowin ja Felix Weingartnerin konserteissa käyminen vahvisti Raaben toivetta kapellimestariksi pääsemisestä. Hän myös sävelsi omia lauluja ja pianokappaleita noin vuosina 1892–1906. Vuosina 1894–1907 hän työskenteli oopperakapellimestarina Königsbergissä, Zwickaussa, Elberfeldissä ja Amsterdamissa sekä konserttikapellimestarina Mannheimissa ja Münchenissä. Vuodesta 1907 Raabe työskenteli hovikapellimestarina Weimarissa. Hän pääsi myös Weimarin Liszt-museon johtoon vuonna 1910.[3] Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1944.[4] Hän väitteli tohtoriksi Lisztiin liittyneestä aiheesta Jenassa vuonna 1916.[3]

Raabe työskenteli vuosina 1920–1934 Aachenin yleismusiikkijohtajana (Generalmusikdirektor), ja vuodesta 1924 hänellä oli musiikkihistorian kunniaprofessorin asema Aachenin teknillisessä korkeakoulussa. Herbert von Karajan nimitettiin hänen seuraajakseen Aachenissa vuonna 1935, jolloin Raabe palasi Weimariin.[3]

Raabe omistautui kapellimestarina etenkin Ludwig van Beethovenin, Anton Brucknerin ja Richard Wagnerin teosten esityksiin, mutta johti esityksiä myös vähän tunnettujen säveltäjien teoksista.[3] Hän johti 19. lokakuuta 1909 Weimarissa Cornelis Dopperin yksinäytöksisen oopperan William Ratcliff kantaesityksen.[5]

Raabe kirjoitti vuonna 1931 ensimmäisenä tutkijana Lisztin elämäkerran, kaksiosaisen teoksen Franz Liszt: Leben und Schaffen.[4] Hän laati samassa yhteydessä Lisztin teoskatalogin. Hänen viitataan tutkijalyhenteellä "R.".[6] Raaben Liszt-tutkimuksia pidetään yhä musiikkitieteellisesti merkityksellisinä.[3] Liszt-elämäkerrasta julkaisi toisen painoksen vuonna 1968 Raaben poika Felix Raabe[4], joka myös oli kapellimestari ja musiikkitieteilijä.[7]

Raabe korvasi Reichsmusikkammerin johtajana Richard Straussin. Hän oli vastikään jäänyt eläkkeelle töistään Aachenissa saadessaan heinäkuussa 1935 Joseph Goebbelsilta[3] nimityksen tehtäviinsä Reichsmusikkammerissa. Aseman hyväksymisen taustalla oli henkilökohtaisiakin syitä, sillä ennen tämän viran saamista Raabe oli jäänyt nopeasti urallaan nousseen Herbert von Karajanin varjoon kapellimestarina. Vaikka Karajan oli työskennellyt vain joitain kuukausia Aachenissa, hän oli jo menestynyt Raabea paremmin etenkin Aachenin kunnallisoopperan kapellimestarina.[8]

Raabella oli tärkeä rooli Natsi-Saksan kulttuuripolitiikan, kuten juutalaisten muusikoiden sekä musiikkikustantajien ja -kauppiaiden vastaisten toimien toteuttamisessa.[3] Hän kamppaili pitkään jazzia vastaan. Tässä hänen menestystään haittasi se, että Goebbels näki jazzilla arvoa propagandakäytössä etenkin sodan aikana.[8] Raabe toimi myös muusikoiden työttömyysongelmaa vastaan.[2] Raabesta tuli natsipuolueen jäsen vasta toukokuussa[3] 1937, mutta hän oli natsien kulttuuripolitiikalle omistautunut Adolf Hitlerin innokas seuraaja.[8] Hän oli jo 1920-luvun lopusta asti ottanut julkisesti kantaa kulttuuripoliittisiin kysymyksiin; hän näki esimerkiksi iskelmän, operetin, muodikkaat tanssit ja elokuvan uhkina saksalaiselle kulttuurille.[3] Toisin kuin Richard Strauss, Raabe kuitenkin suhtautui myötämielisesti myös modernimpiin säveltäjiin. Tähän todennäköisesti vaikutti Raaben ihailu Lisztiä kohtaan; Liszt oli musiikkinsa harmonisilla innovaatioilla enteillyt myöhempää atonaalisuutta. Raaben musiikillisia taipumuksia Goebbels pilkkasi heikkoutena.[8]

Raabe ei olisi halunnut saattaa Reichsmusikkammerin alaisuuteen Lisztin vuonna 1859 perustamaa Allgemeiner deutscher Musikvereiniä, jossa hänellä oli ollut johtoasema ja jonka itsenäisyyttä hän arvosti. Raabe joutui kuitenkin vuonna 1936 taipumaan Goebbelsin päätökseen asiasta; järjestö lakkautettiin vuonna 1937. Raaben "modernismin suosiminen" oli pantu merkille juuri Lisztin perustaman järjestön toiminnan yhteydessä. Lokakuussa 1936 Raabe allekirjoitti Goebbelsin vaatimuksesta määräyksen kaikkien Paul Hindemithin teosten esityskiellosta.[8]

Raabe olisi lopulta halunnut vetäytyä tehtävistään kirjoittaakseen, mutta joutui lykkäämään suunnitelmiaan.[8] Hän yrittikin useampaan otteeseen jättää tehtävänsä, mutta toimi kuitenkin Reichsmusikkammerin johdossa kuolemaansa saakka.[3] Yksi hänen viimeisistä tehtävistään tässä virassa oli loppukesästä 1944 lähes kaikkien merkittävien orkesterien lakkauttaminen Natsi-Saksassa; lakkauttamisen välttäneisiin harvoihin orkestereihin kuului Berliinin filharmonikot.[8]