Pietro Vermigli

Vermigli sai opetusta Fiesolen augustinolaisluostarissa ja siirtyi vuonna 1519 Padovan lähellä sijaitsevaan luostariin. Hän valmistui tohtoriksi noin vuonna 1527. Hän saarnasi Bresciassa, Pisassa, Venetsiassa ja Roomassa, ja opiskeli kreikkaa ja hepreaa. Vuonna 1530 hänet valittiin Spoletossa sijaitsevan augustinolaisluostarin apotiksi ja vuonna 1533 Napolissa sijaitsevan San Pietro ad Aram -luostarin prioriksi. Samoihin aikoihin hän tutki Martin Bucerin kommentaareja evankeliumeista ja psalmeista sekä Ulrich Zwinglin De vera et falsa religione -teosta, ja vakuuttui uskonpuhdistajien näkemyksistä. Häntä syytettiin harhaopista, ja Napolin varakuningas kielsi hänen saarnaamisensa. Kielto poistettiin Roomaan tehdyn valituksen jälkeen, mutta vuonna 1541 Vermigli siirrettiin Luccaan, jossa hän joutui jälleen epäilyksen kohteeksi. Hänet kutsuttiin Genovaan sääntökuntansa tuomiokapitulin eteen, mutta hän pakeni vuonna 1542 Pisaan ja sieltä toisen italialaisen uskonpuhdistajan, Bernardino Occhinon, luo Firenzeen. Occhino pakeni Geneveen ja Vermigli Zürichiin, sieltä Baseliin ja lopulta Strasbourgiin, jossa hänet nimitettiin Bucerin tuella teologian professoriksi. Thomas Cranmer kutsui sekä Vermiglin että Occhinon Englantiin vuonna 1547, ja Vermigli nimitettiin Oxfordin yliopiston jumaluusopin professoriksi. Vuonna 1549 hän osallistui suureen eukaristiaa käsitelleeseen disputaatioon. Hän oli hylännyt Lutherin konsubstantiaatio-opin ja omaksunut opin reaalipreesensistä, jonka edellytyksenä on vastaanottajan usko. Hänen näkemyksensä vaikuttivat mahdollisesti anglikaanikirkon ehtoollisoppiin.[1][2]

Katolisen Marian noustua valtaistuimelle Vermigli sai luvan palata Strasbourgiin, jossa hänet nimitettiin uudelleen teologian professoriksi. Häntä kuitenkin vastustettiin sillä perusteella, että hän oli hylännyt luterilaisen opin. Vermigli joutui lopulta pakenemaan reformoitujen näkemystensä vuoksi professoriksi Zürichiin. Vermigli julkaisi yli kymmenen teologista teosta, pääasiassa raamatunkommenttaareja ja eukaristiaa käsitteleviä tutkielmia. Hänen näkemyksensä muistuttivat lähinnä Martin Bucerin näkemyksiä. Vermiglin kuoleman jälkeen julkaistu Loci Communes Theologici -teos (1575) on tärkeä lähde 1500-luvun reformoidun teologian tutkimukselle.[1][2]