Pete Rademacher

Rademacher syntyi Tietonin pikkukaupungissa Washingtonissa Herbert Smith Rademacherin ja Thelma Catherine Rademacherin perheeseen. Äiti Thelma oli suomalaista syntyperää; hänen vanhempansa olivat Suomesta saapuneita siirtolaisia.[3]

Pete Rademacher aloitti nyrkkeilyn kuntoutuakseen reumakuumeesta, jonka sai asepalveluksessa. Aiemmin hän oli pelannut jalkapalloa Washington State yliopistossa. Amatööriurallaan Yhdysvalloissa Rademacher voitti useita nyrkkeilyturnauksia, kuten Seattlen Golden Gloves -turanaukset vuosina 1949 ja 1951–1953. Vuonna 1950 hän hävisi turnauksen loppuottelussa Zora Folleylle, tulevalle ammattilaisuran vastustajalleen. Vuonna 1953 hän voitti Yhdysvaltain amatöörinyrkkeilyn raskaansarjan mestaruuden voittamalla tällä kertaa Folleyn loppuottelussa.[4]

Vuodesta 1956 tuli Rademacherin amatööriuran huipentuma. Hän voitti matkalla vuoden lopun Melbournen olympialaisiin raskaan sarjan Chicagon Golden Gloves -turnauksen, armeijan mestaruuden ja olympialaisten karsinnat.[2]

Olympialaisten nyrkkeilyturnauksessa Rademacher eteni voitoilla Tšekkoslovakian Josef Němecistä ja Etelä-Afrikan Daan Beckeristä loppuotteluun, jossa vastaan tuli Neuvostoliiton Lev Muhin. Ottelu päättyi Rademacherin voittoon keskeytyksellä 1. erässä. Olympialaisten päättäjäisissa joulukuussa 1956 Rademacher toimi Yhdysvaltain lipun kantajana.

Kaikkiaan Pete Rademacher otteli amatööriurallaan 79 ottelua, joista tuli 72 voittoa ja 7 tappiota.[2]

Rademacher siirtyi ammattilaiseksi pian olympiavoittonsa jälkeen. Hän pääsi ottelemaan raskaansarjan maailmanmestaruudesta heti ensimmäisessä ammattilaisottelussaan, kun hän elokuussa 1957 kohtasi maailmanmestari Floyd Pattersonin ja hävisi tyrmäyksellä kuudennessa erässä. Pattersonille jouduttiin maksamaan ylimääräinen palkkio, jotta hän suostui edes puolustamaan mestaruuttaan kokemattomalle Rademacherille.[5]

Seuraavassa ammattilaisottelussaan Rademacher sai vastaansa amatööriajoilta tutun vastustajan Zora Folleyn, joka tyrmäsi Rademacherin 4. erässä. Näiden kahden tappion jälkeen Rademacher joutui ottelemaan vaatimattomampia vastustajia vastaan. Viiden voittamansa amerikkalaisottelun jälkeen hän siirtyi vuonna 1960 ottelemaan Eurooppaan, jossa vuoden 1960 alkupuoliskolla hänellä oli kolme vastustajaa. Niistä tuli voitto, ratkaisematon ja tappio. Tappio tuli huhtikuussa 1960 Englannin Brian Londonille, joka tyrmäsi Rademacherin 7. erässä. Muita merkittäviä vastustajia seuraavina vuosina olivat George Chuvalo, Buddy Turman, Archie Moore ja Karl Mildenberger.[5]

Rademacher otteli ammattilaisena viisi vuotta ja kaikkiaan 23 ottelua, joista voitti 15. Viimeinen vastustaja oli huhtikuussa 1962 Bobo Olson, josta hän sai pistevoiton. Tappiot merkittäviä vastustajia vastaan tulivat Pattersonille, Folleylle, Londonille, Moorelle ja Karl Mildenbergerille. Voitoista tärkeimpänä voi pitää George Chuvalon kohtaamista. Myöhemmin Chuvallo esiintyi myös MM-ottelussa.[5]

Nyrkkeilyuran jälkeen Rademacher siirtyi perheineen Ohion Medinaan. Hän työskenteli entisen mestariuimarin Adolph Kiefern perustamassa Kiefer-McNeil-yrityksessä, joka on kehittänyt ja valmistanut ensin uintiin ja myöhemmin myös muihin urheilulajeihin liittyviä valmennusvälineitä. Rademacher työskenteli yrityksessä johtotehtävissä.[4]

Vuonna 1996 Rademacher valittiin kantamaan lähes 40 vuotta olympiavoittonsa jälkeen Atlantan olympialaisten soihtua sen kulkiessa Medinan kautta.[4]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pete Rademacher Wikimedia Commonsissa

• Pete Rademacher Olympedia. (englanniksi)
• Pete Rademacher Kansainvälinen olympiakomitea. (englanniksi)